Ruuhkavuosiratsastaja

Uusin Hippos puhututtaa. Ellikki ja monet muut katsovat, että lehti oli tällä kertaa täynnä mainoksiksi luokiteltavia juttuja, mutta missään ei ollut mainintaa, että jutut olivat sellaisia. Hippos on liiton lehti ja olemme perinteisesti tottuneet siihen, että siellä on joitain isojen firmojen koko sivun mainoksia tai ihan viimeisillä sivuilla pienen ruudun kokoisia pikkumainoksia. Moni hevosalan yrittäjä on harmitellut niidenkin hintojen olevan tähtitieteellisiä. Uusimmasta lehdestä monen mieleen tuli Sanna Ukkolan viiden vuoden takainen teksti naistenlehtien toimittajista, jotka vastaanottavat luksuslomia ja kirjoittavat niistä testijuttuina. Jos teksti ei ole sinulle tuttu, lue se täältä.

Olen työskennellyt toimittajana maakuntalehdessä. Siellä oli ihan tavallista saada juttukeikoilla pullakahvit. Ilmainens isäänpääsy tapahtumaan oli tietysti selviö. Tuttuja toimittajia pyydettiin tekemään juttuja mielenkiintoisista jutuista. Levyhyllystäni löytyy demolevyjä, joita aloittelevat muusikot lähettivät minulle levyarvostelun toivossa. Mitään sen suurempaa voitelua ei kukaan tietääkseni harrastanut, ainakaan minun suuntaani. Kukaan ei ole koskaan luvannut viedä minua minnekään kauemman testaamaan yhtään mitään. Kuljin työkeikoilla polkupyörällä.

Blogimainonta on kasvanut ja kehittynyt hirmuisesti siitä, kun olen itse aloittanut blogin kirjoittamisen vuonna 2009. Mainonnasta on olemassa selkeät ohjeet ja nykyisin harva mainostaja kehtaa pyytää juttua, jossa jätettäisiin kertomatta, että tuote on saatu ilmaiseksi tai jutun kirjoittamisesta on maksettu. Asia on periaatteessa yksinkertainen, mutta se ei ole sitä. Kaikilla bloggaajilla ei kuitenkaan ole bloginsa takana toiminimeä, jonka kautta he voisivat blogiinsa liittyvää liiketoimintaa pyörittää, joten vaihtoehdoksi jää usein tehdä postauksia testikäyttöön tulevan putelin hinnalla. Ne eivät verottajaakaan kiinnosta, koska niillä ei ole jälleenmyyntiarvoa. Toinen vaihtoehto on pysyä kansankielellä "uskottavana ja riippumattomana bloggaajana" ja jättää kaikki mainospostaukset tekemättä. Lukijat kun tuntuvat kaipaavan blogeihin tuotetestauksia, jossa tuotteista sanotaan negatiivisia eli siis todenmukaisiksi katsottuja asioita. Sellaisia mainostajat eivät luonnollisesti halua julkaistavan, koska heillä on aina mielessä myynnin lisääminen. Ja miksei olisi.

Olen itse jalostunut tarkaksi siinä, mistä olen suostunut mainostamaan. Käytännössä minun täytyy tarvita tuotetta oikeasti, jos suostun siitä kirjoittamaan. Viimeisin päätökseni on ollut keskittyä myymään pääsääntöisesti mainostilaa blogin sivupalkeista. Olenko siis kaupallistunut ja valheellinen, kun en anna kenenkään ilmaiseksi hyötyä kuuden vuoden aikana tämän blogin eteen tekemästäni työstä? Mielestäni en. Hyödynnän työni tuloksia ja pidän kiinni siitä, että tätä blogia luetaan minun omien juttujeni, ei mainostekstien vuoksi. Tyylin täytyy säilyä, sillä se on blogin murinkivi.

Rajat ja reunaehdot tämän blogin teksteille ovat luettavissa täältä. En usko, että yhdenkään bloggaajan kannattaa kirjoittaa kaikesta vastaantulevasta ja millä tahansa ehdoilla. Rajojen vetäminen lisää takuulla uskottavuutta myös mainostajien suuntaan. Sen lisäksi mainostekstiksi katsotusta tekstistä ilmoittamisen selkeyttä pitäisi lisätä kaikkiin medioihin, jotta kukaan ei joutuisi spekuloimaan teksti riippumattomuutta. Kenenkään meistä etu ei varmasti ole se, että mainostajat katoavat hevosten ympäriltä voiteluvihjailuiden vuoksi. Kehitettävää on meillä kaikilla.

Linkit:

http://www.ellikki.fi/hevoset/hevosmiesten-tietotoimisto/kuppi-nurin-hippos-lehden/

http://yle.fi/uutiset/sanna_ukkola_viiden_tahden_toimittajat/6418877

http://www.kkv.fi/ratkaisut-ja-julkaisut/julkaisut/kuluttaja-asiamiehen-linjaukset/aihekohtaiset/mainonnan-tunnistettavuus-blogeissa/

http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/p/mediakortti.html

Naurattaa, että hevoseni nimi oikeasti on Pähkinänsärkijä. Päde on yhtä kaukana baletista kuin mitä minä olen balettia tanssivasta hiirestä, Anniina Balleriinasta. Tässä me tappijalat Anniina ja Pähkinänsärkijä kuitenkin nyt tanssimme yhdessä.

Minulle kävi hevosten kanssa vähän samalla tapaa kuin parisuhteiden: ensimmäisen kanssa tuli ajauduttua yhteen ja vasta toinen oli nappivalinta. Olen nauttinut jokaisesta hetkestä Päden kanssa, ja vaikka siinä riittää ihan hirveästi työmaata, meillä on yhteinen sävel ja päämäärä. Päden selkein päämäärä on eteenpäin. Ja on oikeasti todella hauskaa elellä hevosen kanssa, joka kulkee korvat tötteröllä eteenpäin ihan minne vain. Se on elämäntapatötterö. Sillä on aina valot päällä ja se seurustelee ihan koko ajan.

Esimerkiksi kun saavun tallille, Päde ei sulkeudu omiin oloihinsa karsinan nurkkaan vaan seuraa silmä kovana, minne menen. Jos lasken sen aitaukseen vapaaksi, se lähtee seuraamaan minua ja saatamme hölkkäillä siinä rinnatusten. Maastoon lähdettäessä Päde puksuttaa eteenpäin kuin juna. Se lähtee kernaasti uudelle kierrokselle, uudelle polulle, käy katsomassa kiven, kannon ja kurkkaa puun taakse. Vaikea kuvitella, että se jäisi jumittamaan lähtökarsinaan niin kuin Tintti.

Luulen, että Päde olisi selvinnyt sodista. Itse asiassa se varmaan olisi Lapin sodan jälkeen jälleenrakentanut Suomen ja muuttanut talouden suunnan. Oli onni, että kävin hakemassa sen Taipalsaarelta Espooseen, sillä epäilen, että se olisi ennemmin tai myöhemmin lähtenyt hakemaan Karjalaa takaisin. Uudesta kodista on nyt vähän pidempi matka. Ainakin toistaiseksi ja tuolla mahalla. Katsotaan syksyllä sitten.

Kuvat: Erica Lilja

Ilta-aurinkoon!

Joskus se vähän jyrää, mutta aina se hymyilee. Omistaja ei ihan aina pysty samaan.

P.S. Minulta on kyselty, onko Päde jonkunlainen projekti. Ei ole. Se ei ole entinen ravuri eikä peruskoulutettava nuori. Sillä on kisattu 90cm:n tasolla viime kesänä, mutta kenttää se ei ole startannut,, vaikka kaikki estetyypit onkin innolla ylittänyt. Kouluaitojen sisällä se ei ole käynyt. Se, että siinä on työmaata, liittyy lähinnä kunnonkohottamiseen ja koulupuolen hiomiseen. Sekä tietysti ratsukkona kehittymiseen.

Kaksi viikkoa hevosenomistajuutta takana. Olen pistänyt haisemaan varustekaupoissa. Minä en nimittäin harmikseni kuulu niihin mystisiin ht.netissä mainittuihin huippubloggaajiin, joille hevostarvikeliikkeet kantavat varusteita suoraan kotiovelle. Tavallisen kuolevaisen tapaan kaivan kuvetta, jos haluan jotain. Olkaa silti pliis edes vähän kateellisia: olenhan ostanut vaikka mitä.

Ostin Päden mukana satulan, suitset, suojat ja vatsapanssarin. Varastosta löytyi satulahuopia sekä jalustinhihnat ja jalustimet. Alkuvaihe uuden hevosen kanssa on siitä jännittävää, että pelkkä ympäristönvaihdos tekee hevosesta erilaisen ratsastaa. Siinä ei siitä syystä hirveästi kannata ruveta varusteurheilemaan, koska ei voi olla varma, mistä mikäkin johtuu. Useimmiten hevonen vähän muuttuu, mutta syy on ajoituksessa ja ratsastajassa ja mitään ihmellistä tuskin olisi, jos annettaisiin kaikille aikaa Olimme kuitenkin Päden myyjän kanssa jutelleet kuolaimista ja keskustelun seurauksena päätin vaihtaa Pädelle arkikäyttöön toiset kuolaimet. Minulla ei ole hirveästi varaa viljellä rahaa vikaostoksiin, joten lainasin haluamani kaltaiset kuolaimet ensin tallinpitäjältä, jotta saatoin vakuuttua ostoksestani. Törsäsin kauppaan 27 euroa.

Sitten ostin satulavyön. Ihan tavallisen satulavyön alekorista 15 eurolla. Vaikka nyt en yleensä tykkää mitään vippaskonsteja hevosen satulan alle väkertää, kävin ostamassa satulan alle geelipatjan. Sen on tarkoitus pitää pyöreäselkäisen tynnyrihevosen satulan hiukan paremmin paikallaan ja pitäisi sen jakaa painettakin. 38 euroa.

Hyttysmyrkkyäkin piti saada ja olen vuosikaudet tykännyt Effolin Fly Blockerista. Siihen upposi 30 euroa. Lopulta heittäydyimme hurjiksi ja ostimme tyttären kanssa vaaleanpunaisen piikkisuan, vaikka meillä oli piikkisuka ennestään. Ihan silkkaa törsäystä 1,5 eurolla.

Hevosenostohinnan ja hevosen mukana ostettujen ratsastusvarusteiden lisäksi hevosen ostaminen velotti lompakkoani niin, että kesälomarahat menivätkin jo. Käytin 310 euroa ostotarkastukseen ja röntgenkuviin (Kymenlaakson hevosklinikka oli edukas!), 30 euroa omistajanvaihdosilmoitukseen
sekä 45 euroa trailerin vuokraan. Yhtäkkiä maksettavana oli taas tallivuokrakin. Niin sitä taas solahdettiin hevosenomistamismaailmaan, mikä tarkoittaa, että palkkapäivän tarkoitus ei ole törsäillä ainakaan itselleen vaan on tyydyttävä haaveilemaan. Tytär haluaisi vaaleanpunaisen Polle-satulahuovan ja Polle-päitset. Minä haluaisin kaikenlaista turkoosinmerenvihreää sekä itselleni että hevoselleni (saa vinkata, jos jossain on myynnissä). Poika näki kaupassa Kätyrikengät.

Lompakko lienee kuitenkin syytä pitää visusti kiinni, vaikka eipä siellä ole enää mitään, mikä voisi edes pudota. Sitä paitsi lapsille täytyy ostaa uudet kesäkengät ja Pädekin pitäisi saada uuteen kenkään. Olen taas jonossa viimeisenä, mutta tavallaan se ei haittaa.

Pädeä ei ole ratsastanut toistaiseksi muut kuin minä itse. Tämä johtuu siitä, että olen halunnut tutustua hevoseen mahdollisimman hyvin itse. Haluan tietää, miltä Päde tuntuu millaisenkin rasituksen jälkeen, koska olemmehan me uusia toisillemme. Vasta kun tunnen sen itse, voin kertoa siitä jotain toisillekin.

On käynyt selväksi, että väsyessään Päde laittaa silmään vouhotusvaihteen. Siinä voisi olla riski kuvitella, ettei se olekaan väsynyt. En haluaisi pilata kivan hevosen intoa tehdä asioita korvat tötteröllä vain sillä, että erehdyn tulkitsemaan sitä väärin. Kaikista meistä väsymys ja rasitus ei näy ulos ihan samalla tavalla. Väsyneenä kaikki meistä tekevät virheitä ja loukkaantumisriski kasvaa. Ei ole millään tavalla tavatonta, että ostetaan hevonen kisakunnossa ja aletaan tehdä hirveällä innolla kaikenlaista ja sitten tadam, hevonen onkin rikki. Pettyneet ihmiset sitten syyttelevät hevoskauppiaita, tallinpitäjiä, valmentajia, varusteita ja ympäröivää maailmaa. Että ei se ollutkaan kisakuntoinen, vaikka luvattiin. Parempi olisi uuden hevosen kanssa aloittaa tutkiskellen ja tutustuen, melkein kuin tyhjästä. Hyvä kunto on tavallaan hirveän vaikea asia määrittää.

Ensimmäiset hypyt vetisellä kentällä. Kuva Erica Lilja

Tässä kaikessa on kuitenkin toinen puoli. En pelännyt Tintin kanssa moniakaan asioita. Se oli aikuinen hevonen ja ihan valmis minun tarpeisiini, kun sen ostin. Nyt minulla on 7-vuotias hevonen, joka on ihan erityyppinen. Se on hirvittävän mukava, mutta on sillä omaakin tahtoa. Siksi minua vaivaa jatkuva epäusko siitä, että jotenkin pilaan sen joko ratsastamalla tai lepsuilemalla. Olen kahdessa viikossa mahdollisesti väsyttänyt valmentajaystäväni jopa vainoharhaisella pohdinnallani siitä, mikä oli hyvästä ja mikä ei ja olenko tehnyt oikeita ratkaisuja. Että pienin askelin ja paljon pitkäkehtoista kävelyä ja lihakset kasvavat levossa ja pidetään vapaapäiviä, mutta aina kun tehdään, tehdään oikein. Ei lepsuilla.

Höntsäilyä kentällä ilman satulaa.

On hirveän vaikea pysyä kärsivällisenä hevosen kunnon kohottamisen kanssa, mutta samaan aikaan kuitenkin olla lepsuilematta. Sekään ei olisi tavatonta, että kaltaiseni tuore hevosenomistaja alkaisi loputtomasti ylitulkita hevosta, että voivoi kun se on väsynyt ja voivoi kun se ei halua nyt tehdä ja varmaan se on jumissa nyt, joten tilataan hieroja ja akupunktio ja muut eikä esimerkiksi aleta ratsastaa sitä kunnolla, kun "ei se halua liikkua oikein ja se on varmaan satula tai suitset tai kuolaimet tai auringon asento".. Sitten lopulta käsissä on hevonen, jolle ei pidetä kuria itse ja jonka selkään ei uskalleta päästää ketään sitä "pilaamaan", kun kukaan ei ymmärrä kuitenkaan, miten hieno ja herkkä se on.

Se kun on kuitenkin vain hevonen eikä mikään mussukka. Rajat silläkin pitää olla. Siksi minä aion jatkaa valmentajaystäväni piinaamista enkä aio loputtomiin pidättää itselläni oikeutta ratsastaa Pädeä ylhäisessä yksinäisyydessäni. Pähkinästäni riittää muillekin purtavaksi enkä minä sitä pilaa, kunhan tutustun hevoseeni ja kuuntelen itseäni viisaampia. Ja myös itseäni. Järjen ääni muistuttaa, kun homma alkaa lähteä lapasista.

Poni pukitti ja lähti käsistä. Äiti nauraa nyt. Kuva Erica Lilja

Lapsena ratsastuskoulussa ratsastettiin paljon ilman satulaa. Jos oli kovat pakkaset, tunteja ei suinkaan peruttu, vaan satulat otettiin pois, jotta pysyttäisiin lämpiminä. Usein ohjelmassa oli pyyhkeenryöstöä tai jotain muuta mukavaa humpsuttelua ja sikinsokin laukkaamista. Ehdotapa tätä vuonna 2016 niin kaikki saavat paskahalvauksen, koska viiden loimen alle huolellisesti peiteltyjä hevosia pakkanen puree persuuksista ja sittenhän ne pukittavat. Tällaisesta ei 90-luvulla puhunut kukaan. Ilman satulaa ratsastaminen pelasti paleltumiselta, oli kivaa ja paransi tasapainoa. Usein kesälläkin kinuttiin, että saadaanko mennä ilman satulaa. Yleensä sa, mutta kaikki sama piti tehdä, mitä muutkin, mutta ei sitä tarvinnut erikseen sanoa. Niin itsestäänselvää se oli.

Olemme tyttäreni kanssa lukeneet Tikkumäen talli -nimistä kirjaa. Siinä lapset menevät uittamaan hevosia luonnollisesti ilman satulaa. Tekstissä kuitenkin tähdennetään, että ilman satulaa ei pitäisi mennä kuin käyntiä, koska hevosen selälle ei satulatta ratsastaminen tee hyvää. Satulan tehtävä onkin jakaa ratsastajan painoa tasaisesti hevosen selkään. Ja kun painoa tulee kymmeniä kiloja lisää ja jousto selästä vähenee, niin eipä se hevosen liike yleensä satulatta ratsastamalla parane. Hirveän suuri harmi.

Ajat muuttuvat. Lapsena minulle opetettiin sellainenkin juttu, että hevoset säikkyvät aukeilla paikoilla ja rauhoittuvat metsässä, missä tuuli ei sekoita niiden päätä. Tänä päivänä monet eivät uskalla viedä hevosiaan maastoon, koska ne kuulemma säikkyvät jo kentällä, että mitenkäs sitten maastossa kävisi. Siellä ne voisivat sitten vaikka törmätä puuhun ja se olisi vaarallista.

Aikuinen nainen ilman satulaa aukealla paikalla.

P.S. Tiedättekö, mistä tietää tulleensa vanhaksi? Siitä, että aloittaa lauseensa kuten minä otsikoin tämän postauksen. Ja uskoo siihen vielä itsekin.

Suomenhevosen omistaminen on ollut paljon isompi juttu, kuin mitä olin osannut ajatella. Juttu on nimittäin niin, että suomenhevosen omistaja saa olla hevosestaan ylpeä ja kaikki muut suomenhevosen omistajat ymmärtävät ihailla hänen hevostaan. Koskaan en ole kokenut puoliveristen hevosten omistajien keskuudessa samanlaista voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Suomenhevonen on niitä omistavien keskuudessa hyvän lähettiläs, jonka kansalliset positiiviset piirteet laskeutuvat kaikkien suomenhevosia omistavien hyväksi. Suomenhevonen on sillä tapaa pyhä, että siinä on aina joku ominaisuus, mikä tekee siitä erityisen omalla yksilöllisellä tavallaan. Näpsäkkä puskaratsusi on täydellinen muidenkin mielestä, sillä se on suomenhevonen, jonka esi-isät selvisivät sodasta ja joku aina tuntee sen isän tai tädin tai jonkun muun sukulaisen. Ja jos onistut ostamaan tai kasvattamaan itsellesi suokin, joka juoksee sinulle rahaa, kaikki tietävät, että sinulla on aarre. He toivovat itselleen samanlaista, mutta eivät sinulta hevosta pois. Ja jos suokissasi on ratsuna laatua ja näköä, sekään ei ole keltään pois vaan koko rodulle ja kaikille rotua omistaville sulka hattuun.

Minusta tuntuu, että suomenhevonen tekee omistajastaan paremman ihmisen. Perustan väitteeni Facebookin Suomenhevonen - paras hevonen -sivustoon. En ole törmännyt siellä yhteenkään negatiiviseen kommenttiin. Sen sijaan joka päivä sivulle postataan uusia kuvia hevosista, joita hoidetaan rakkaudella ja jotka ovat omistajilleen tärkeitä. Siellä saa jokainen röyhistää rintaa ja olla häpeilemttä ylpeä hevosestaan. Kaikki muutkin tietävät, että se on viisas ja älykäs. Tai ainakin persoonallinen ja omapäinen. Siis niinku viisas kuitenkin.

Siellä kenenkään mielestä kenenkään toisen hevonen ei ole vaan tommonen. Sehän on sentään suomenhevonen. Ja sen mukana tuleva hyvä tuntuu vaikuttavan myös siihen, miten ihmiset kommunikoivat toistensa kanssa.

Suomenhevosen kanssa katsotaan samaan suuntaan. (kuva: Erica Lilja)

Eikä suomenhevonen häiriinnyt säästä, vaan katsoo taas samaan suuntaan. (kuva: Erica Lilja)

P.S. Kun joskus ensimmäisiä kertoja kuulin puhuttavan Suokki-ihmisistä, luulin sen olevan halventavasti sanottu. Miten väärässä olinkaan!

Terveisiä täältä jostain.

Olen ollut täällä nyt kolme viikkoa. Kaikki on mennyt ihan mukavasti. Täällä on paljon hevosia ja ihmisiäkin ja ne ovat kaikki olleet minulle tosi kilttejä. Sanovat minua seuralliseksi tyypiksi. Ruokaa olen saanut, mutta ovat pistäneet sen sellaiseen kaappiin, mistä syöminen on aika hidasta. Se on kuulemma minulle hyväksi. Olen siitä ollut eri mieltä.

Ensin ajattelin, etten lähde tämän kanssa minnekään. En meinannut mennä edes autoon. Mutta nyt kaikki on ok. Minulla on uusi oma ihminen.

Minua on ratsastettu säännöllisesti. Kun saavuin tänne, olin erityisen innoissani maastoesteiden suuresta määrästä! Meni kuitenkin viikko, että sain alkaa kokeilla niitä. Nyt olen saanut kävellä banketteja, rappusia ja hautoja useana päivänä viikossa. Vedessäkin olen kahlannut Metsässä olen ylittänyt siltoja ja puunrunkoja. Siellä on ollut aika jänniäkin paikkoja, missä on pitänyt miettiä, mihin kaviot oikein laitetaan, mutta minä olen aika rohkea. Se ihminen sanoo aina, että minä saan katsoa, mutta minun pitää aina mennä, ja sitten se kehuu, kun menen. Aikoo tehdä minusta oikean kenttäkilpahevosen. Sitten mennään kuulemma kilpailuihin ja laitetaan vihreänturkoosia päälle. Vaikka sitten niin.

Tämmönen se vaan on hevosen elämää!

Alkuun eivät antaneet minun ravata maastossa ollenkaan, vaikka olisin kovasti halunnut. Väittävät, että mäkien kiipeily kävellenkin tekee hyvää. En tiedä, miksi ne puhuvat kovasti kaikesta hyvästä. Minun mielestäni jatkuva laitumellaolo tekisi hyvää, mutta siitä ne taas väittävät, että se olisi huono juttu. Yritän paikata tätä tuoreen ruohon vajausta ihan koko ajan. Esi-isäni saivat vain vähän ravintoa, joten minä tiedän, että pitää syödä aina kun on mahdollista. Yritän maastoretkilläkin vähän maistella. Täällä on tosi paljon reittejä, mitä kävellä. Haluan ihan ehdottomasti aina uusille poluille. Se on kuulemma hevosessa erikoinen piirre.

Se oli hauskaa niin kauan kun sitä sai syödä. Sen jälkeen se osoittautui virhepoiminnaksi.

Olen siis tehnyt paljon partiointeja yksin. Se nainen ei höpötä minulle niin paljon, mitä se höpöttää ihmisille. Se on luvannut, että kohta pääsen maastoon isommassakin porukassa, mutta kuntoni täytyy kuulemma ensin kasvaa. Aina kun saan kaverin mukaan ihan kentällekin, on se tietysti tuplasti hauskempaa. Silloin en millään haluaisi jäädä enää yksin. Olen sitten huudellut muiden perään aika kovaa ja muutenkin ovat vähän moittineet minua keskittymisen puutteesta. Viime viikolla hyppäsimme esteitä ja kaveri lähti kentältä juuri, kun minun olisi pitänyt ponnistaa. Lähdin hänen peräänsä. Ei sillä tavalla saisi kadota ilmoittamatta, minä sanoin, mutta samaa sanoivat minullekin. Sellaisiakin hulluja juttuja olen täällä nähnyt kuin sukkahousuihin pukeutuneita miehiä kahden pyörän päällä. Olen nähnyt myös bussin ja joutunut ylittämään tien kohdasta, johon on maalattu valkoisia viivoja. Maalla ei sellaisia ollut.

"Kaveri hei, elä lähe, mie tuun siu kaa!"

Sillä ihmisellä, joka täällä koko ajan ramppaa, on välillä mukana lapsia. Ne harjaavat häntääni. En tiedä miksi. Niillä on joskus omenamehua, jota olen saanut. Olen kantanut niistä toista sitten selässäni. Se on ollut sellaista leppoisaa käyskenteluä työnteon päälle, mutta nyt ne ovat alkaneet puhua, että pitää alkaa treenata enemmän. Tänään sainkin viimein ravata ja laukata maastossa ja sen jälkeen pääsin suihkun kautta piehtaroimaan. Yöllinen hupini on irrottaa suolakiviteline paikaltaan. Toivottavasti ne eivät ikinä ota tätä lelua minulta pois. Juhannuksesta ovat jutelleet, että vievät minutkin uimaan. Että kyllä minä täällä pärjään, olkaa huoleti.

Päde

Tää selfietouhu on dorkaa. Kasvaisi aikuiseksi.

Kuvat: Erica Lilja

Otin viime viikolla ensimmäisen maakosketuksen Päden kanssa. Lähdimme kävelemään kentältä poispäin muiden jäädessä vielä kentälle hyppäämään. Parikymmenen metrin päässä kentältä varisparvi lehahti puskasta, En ehtinyt kissaa sanoa, kun Päde teki 180 asteen käännöksen ja pakeni tulosuuntaan muiden luo. Satula kierähti sivulle ja minä maahan. Maakosketuksen aikaansaamaa kipua lievensi ainoastaan se, että matkalla muiden luo Päde hyppäsi suvereenisti melko vaativan metrisen banketin alas. "On sulla tuossa kenttähevonen", kaverit ihastelivat ja minäkin, vaikken hyppyä täysin nähnytkään. "Kun vain pysyisin sen kyydissä", minä irvistelin.

Mietimme siinä sitten porukalla, että mikä siinä on, että vaikka lapsena tippui vastaavanlaisista käännöksistä paljon herkemmin kuin aikuisena, ei se koskaan muka sattunut niin paljon. Joku fyysikko voisi tämänkin laskea, että kuinka paljon suurempi isku kohdistuu 50-kiloiseen kuin 70-kiloiseen ratsastajaan tuollaisessa tilanteessa. Tippumistilanteessa kappaleen (=ratsastajan) vauhti lienee kuitenkin vaikea määrittää. Teologina sanoisin, että on helpompi mennä Pyhällä Hengellä. Usko luo toivoa tulevaan paremmin kuin fysiikan lait. On mukavampi ajatella, että huomenna ei enää koske kuin että tämä todennäköisesti tuntuu pahalta vielä seuraavat kaksi viikkoa.

Juhannusaatto valkeni minulle kuitenkin Buranan voimalla. Vielä nytkin käy kipeää vasempaan lonkkaan. Ratsastamaan olen tietysti pystynyt ihan normaalisti, mutta täytyy huomauttaa seuraavaa: viikonloppu olisi ollut helpompi, ellen olisi joka yö herännyt useamman kerran kipuun, mikä aiheutui siitä, että mieheni kaappasi minut yöllä kainaloonsa ja otti tietenkin kiinni siitä kipeästä kyljestä. Mutta eipä kannata valittaa. Kuten Katja kirjoitti viime viikolla, ei ole helppoa olla hevosnaisen mies. Jätän siis valittamisen miehelleni ja kestän kainaloonkeräyskivun siinä minnä tippumisenki (voi, onpa elämäni kurjaa). Ostan miehelleni olutta kaappiin, kannustan hänen kanssaan samaa futisjoukkuetta (paitsi, että Islanti ansaitsi voiton) ja toivon, että hän taas lähtee katselemaan kanssani talomaalin kuivumista, esimerkiksi tulevana viikonloppuna Ypäjälle.

Joskus luonto käy kimppuun! (kuva:Erica Lilja)

P.S. Olimme sunnuntaina tallilla katsomassa estetuntia, missä kaveri tippui kahdesti. Kuusivuotias oli innoissaan, sillä tulossahan on jopa kolme täytekakkua! "Vieläköhän joku tippuu, niin saadaan neljäs.."

Epikriisi

"Tutkittava on ikaäisekseen normaalisti kehittynyt ja kasvuympäristö on ollut tavallinen. Tällä hetkellä nauttii lajitovereidensa jatkuvasta seurasta. Tutkittavalla on kuitenkin esiintynyt melkoisesti tarkkaavaisuuden puutetta, mikä näkyy annettuun tehtävään orientoitumisen vaikeutena. Tehtävän mielekkyys kuitenkin selvästi lisää tehtävästä suoriutumisen todennäköisyyttä. Kun on sisäisesti motivoitunut, suoriutuu kaikista tehtävistä parhaimmillaan erinomaisesti. Impulsiivisuus korostuu ja tarkkaavaisuuden häiriöt lisääntyvät, kun tehtävä ei ole riittävän motivoiva. Tutkittava on erityisen kiinnostunut esteiden hyppäämisestä.

Koulutehtäviin keskittyminen hyvin ajoittaista, jopa vaikeaa.

Tutkittava on hyvin voimakastahtoinen ja osoittaa kysymättä ja pyytämättä, mitä hänellä on mielessään. Hänellä on jatkuva seurustelun ja huomion tarve, mikä joskus osoittautuu ihmissuhdevaikeuksina. Tutkittavalla ei ole sisäsyntyistä tajua lukea, milloin hän astuu liiaksi kanssaihmisten reviirille. Tutkittava ei ole lainkaan argressiivinen vaan pikemminkin erittäin hyväntahtoinen ja miellyttämisenhaluinen, mutta ei aina ymmärrä toimia päämääränsä edellyttämällä tavalla. Tarvitsee selkeät rajat. Tutkittava ei näytä reagoivan voimakkaan negatiivisesti kritiikkiin, joka kohdistuu häneen itseensä tai ainakaan sellaista ei tutkimuksissa ole vielä havaittu. Se ei tarkoita, etteikö näin olisi. Tutkittava saattaa pitää itseään melko täydellisenä, jopa suloisena, mikä saattaa viitata osittain narsistiseen persoonallisuushäiriöön tai sitten ei.

Tutkittavalla on hyvin voimakas puheääni eikä hän varsinaisesti yritä hallita puheääntä hiljaisen ja voimakkaan välillä. On epäselvää, olisiko hän kykyeneväinen tähän. Pyydettäessä ei onnistunut. Testeissä esiintyi jonkun verran huolimattomuusvirheitä, mutta ne johtuivat pitkälti yllämainituista tarkkaavaisuuden ongelmista tai siitä, ettei tutkittavalle osattu selittää tehtävää tarpeeksi selkeästi. Tutkittava ei täysin näytä kuuntelevan puhuteltaessa ratsastuksena ikana ja tehtävään keskittyessään, ainakaan kovin pitkiä aikoja kerrallaan. Jossain määrin kyvytön saattamaan loppuun koulutehtäviä, askareita tai muita tehtäviä. Tehtävää annettaessa tutkittava saattaa vastata ennen kuin kysymys on esitetty loppuun ja hänellä on isossa ryhmässä selvästi vaikeuksia odottaa omaa vuoroaan.

Jatkuvaa keskittymistä vaativien tehtävien, kuten koulutehtävien jopa suoranainen välttely tai inhoaminen on tutkittavalle hyvin ominaista. Tutkittava näprää kaikkea, koskee kaikkeen ja laittaa kaiken suuhunsa. Fyysinen levottomuus on taudinkuvaa ajatellen hyvin tavallista. Psyykkisiä ongelmia tutkittavalla ei ole ilmennyt. Pystyy olemaan hermostumatta yksin ja lähtemään pois muiden luota. Käytöshäiriöistä mainittakoon, että yrittää lintsata työnteosta. Väsyessään käy entistä suuremmilla kierroksilla, joten käsittelijän on tunnistettava väsymys. Taipumusta myös uupumukseen. Vaikea säilyttää kontrolli. Syö kaiken, minkä näkee. Lihoo helposti.

Tulevaa kilpailumenestystä saattaa heikentää kaikki yllämainitut seikat, mikä osaltaan lisää syrjäytymisriskiä tämankaltaisesta toiminnasta, mutta tiedostettaessa ei ole mikään ongelma. Tarvitsee tukea. On mahdollista, että tutkittava alisuorituu suhteessa kapasiteettiinsa, mikäli rajoja ei ylläpidetä. Aistiyliherkkyys (kuulo, näkö, haju, tunto) voi vaihdella runsaastikin olosuhteiden ja kuormittuneisuuden mukaan Nopea/jatkuva huutelu korostuu erityisesti kun pelkää yksinjäämistä. Pystyy kuitenkin tarvittaessa tekemään mielekkäitä asioita yksin, jopa uppoutumaan niihin. Tarvitsee vain riittävästi oritentaatiota ja johdonmukaista käsittelyä.

Ei missään nimessä suositella kotihoitoa vaan integraatiota osaksi isompaa yhteisöä sekä lajitovereiden välitöntä seuraa. Ei saa jättää puskan perälle olemaan omaperäinen ja erikoinen, vaan vaadittava työskentelemään määrätietoisesti kohti normaalia, tavallista elämää, jossa tehdään keskittyneesti tavallisia asioita mieluummin enemmän kuin vähemmän.

Kaikenlainen läänintaiteilijameninki täytyy ehdottomasti karsia pois."

Diagnoosi: HAHD (Hyper Active Horsey Disorder), kansankielellä tunnetaan joskus myös nimityksellä keski-ikäinen eteläkarjalainen nainen

Lappeenranta/Taipalsaari/Espoo toukokuu 2016
Kavioliittopäätöstä varten
Satulahuonepsykologi Nipi Nakuapina

Ennen kuin lapseni syntyivät, ajattelin monien muiden lapsettomien tapaan, että kai lapsia voi kuljettaa mukana sinne, minne nyt ikinä sattuu olemaan menossa. Että ne pitää vain kasvattaa sellaisiksi. Esikoisen pikkuvauva-aika olikin aika helppoa. Oikeastaan esikoinen kulki mukana melkein joka paikkaan aika moitteettomasti kolme vuotta, kunnes toinen lapsi syntyi ja kaikki muuttui. Ei liene sattumaa, että avioerot tapahtuvat juurikin sen toisen lapsen jälkeen. Elämä muuttuu kaaokseksi, suorittamiseksi, kiireeksi ja väsymykseksi. Sanovat myös, että kolmas lapsi tehdään, jos liitossa on selviydytty kahden lapsen loukosta. Meillä on selvitty, mutta oikeasti: ei enää ikinä yhtään vauvaa ja vaipparallia.

Sivusta olen seurannut, miten toiset kuitenkin näyttävät onnistuvan kuljettamaan iloista ja kärsivällistä lapsilaumaa mukanaan yleisötapahtumissa. Mukulat syövät kaikkea ja viihtyvät. Minulla on aina mukanani kaksi kärsimätöntä lasta, joista pienempi järjestää useimmiten jonkun kohtauksen. Ei monta hetkeä hiljaa voi olla pikku pää... Voisin tietysti tehdä saman, kun viime Horse Show´ssa takanani istunut perhe, että pitäisin lapseni hiljaisina mm. elektronisten tablettien voimalla, mutta mielestäni ihmisen on parempi tylsistyä kuin muuttua tylsäksi. Tylsistymisestä en taas voi lapsiani moittia, koska minullakin on melkein joka paikassa tylsää. Vilkuilen kelloa ja haluan lähteä kotiin. Eniten maailmassa inhoan sitä, että joudun olemaan kiinni jonkun toisen aikatauluissa silloin, kun olen tekemässä jotain itselleni mielekästä juttua. Siksi hakeudun useimmiten harrastamaan yksin. Ja kun minulla on silloin tylsää, mietin, mitä voisin kirjoittaa.

Koska Ruuhkavuosiratsastaja on tänäkin vuonna Helsinki International Porche Horse Show´n yhteistyöblogi, sain ilokseni kutsun Finnderbyyn. Lapset oli kuitenkin otettava mukaan. Aamu alkoi sillä, että kuopus ei olisi halunut herätä. Oli liikaa valoa. Kolmevuotias raivosi auringolle, että laittakaa se pois päältä. Tästä voi tulla vain hyvä päivä, tuumimme, mutta rohkeasti matkaan.

Porche Horse Show´n kojun kupliva juoma sekä ihanat mansikat olivat kohdallani helmiä sioille. Kuopus halusi nähdä bussin ja esikoisen mielestä tilaisuus oli tylsä. Koska lähtö kotoa oli viivästynyt ja meille oli tullut hiukan kiire, lapset olivat nälkäisiä ja odottelun jälkeen kiljuva nälkä vaihtui pelkäksi kiljunnaksi. Täytyy kyllä kehua, että Finnderbyn ruokakojun ruokatarjonta oli oikein mieleinen: kanakastiketta ja riisiä sekä kahdenlaisia burgereita, 6,50€ annokselta. Kuusivuotiaan mielestä hampurilainen olikin yllättäen maailman paras ja minä mieheni jaoimme nyhtöpossburgerin, joita olimme tajunneet ostaa vain yhden, koska ajattelimme kummankin lapsen syövän mieluiten kanaa ja riisiä. Kuopus sai lopulta hänkin ruokailun käyntiin ja alkoi hymyillä. Tuntui, että koko ympäröivä maailma vihasi seuruettamme. Joukkoon saattoi mahtua muutama, joka ainoastaan sääli meitä ja ajatteli voitonriemuisesti, että onneksi meillä ei ole lapsia mukana, Joku lapseton tietysti ajatteli, että kasvattaisi varmasti omansa paremmin.

Päästyämme viimein katsomaan Mannerheimin kenttäkisaa ja vesiesteelle, lapsille tuli pissahätä.

Sanna Siltakorpi teki hattutempun ja pokkasi tämän vuoden SM-kullan Lucky Accordilla. Tässä ratsuna Bofey Bridge. Sanna Siltakorpi ratsasti luokassa kolmoisvoittoon.

Käveltyämme expoalueen läpi, ostimme lapsille keppihevoset. Kumpikin lapsista ilmoitti kepparinsa nimeksi Pähkinänsärkijä. Haaveilemani nimikyltti Pädelle jäi ostamatta, koska myyjällä ei käynyt kortti eikä pankkiautomaatteja näkynyt. Tiesittekö muuten, että Espoossa teekkareiden vappulehdenkin voi ostaa nykyisin millä tahansa kortilla?

Kotimatkalla esikoinen varmisti, että tullaanhan me ensi vuonnakin, koska oli kuulemma kivaa. Mietin, miltä minun mukavat lapsuuskesämuistoni ovat mahtaneet tuntua vanhemmistani.

En etsinyt meille perhehevosta. En usko, että löytyisi hevosta, joka soveltuisi kaikkeen, eli kilpailukäyttöön, alkeisratsuksi sekä talutusratsuksi. Tai jos löytyisi, sellainen ei sopisi lompakolleni, koska sellaisille olisi varmasti paljon kysyntää. Ostin Päden itsekkäästi itselleni harrastuskaveriksi enkä suunnitellut laittavani sen selkään muita perheenjäseniäni. Äiti ratsastaa nyt. Unelmat eivät kuole.

Pädessä on luonnollisesti ominaisuuksia, jotka teettävät minulle töitä. Ei se mikään mahdoton hevonen ole, mutta omapäinen ja rohkea. Sellaiset piirteet tuppaavat olemaan alkeistunnilla haitaksi, mutta kenttähevoselle ne ovat etu. Hevosen valinnassa pätee sama sääntö kuin puolisonvalinnassakin: täydellistä ei ole, mutta pitää yrittää löytää sellainen, jonka epätäydellisuuttä pystyy sietämään. Sitä paitsi aika moni etsii sellaista prinssiä, mihin omat rahkeet eivät ihan riitä. Entinen valmentajani tapasi sanoa, että harva saa ratsastaa unelmiensa hevosta. Siksi on opeteltava ratsastamaan niitä, mitä on tarjolla.

Itsepäinen pässi ja hänen hevosensa.

Päde on siitä ihana, että kyllä se talutusratsuna toimii ja seistessään tallinkäytävällä lasten harjatatvana se on tosi rauhallinen. Olen ottanut tavaksi, että tytär saa parina päivänä viikossa ratsastaa minun jälkeeni. Homma toimii niin, että koko ratsastukseni ajan tytär kinuaa kentän laidalla "Äiti, joko nyt on mun vuoro? Joko se nyt kuuntelee sua? Joko mä saan? Miksi sä saat aina enemmän ja ensin?" Lisäksi vaaleanpunainen pikkuneiti vaihtaa aktiivisesti paikkaa koko ajan ja hyppii kentänlaidalla olevia esteitä. Keskittymisrajoitteisen hevosen kanssa tämä on hyvää harjoitusta ja hermoheikon äidin pinna venyy. Sekä hevonen että minä yritämme sulkea ulkomaailman pois ja keskittyä tekemään sitä, mitä olemme tekemässä. Olemme molemmat kyllä kehittyneet. Paitsi että on päiviä, jolloin ei paljoa naurata. Silloin sitä ajattelee, että moni saa puuronsa helpommalla.

Tyttärenni on ollut innokas tallikaveri. Se on tietysti sääli, ettei hänen voi antaa opetella hevosen käsittelyä Päden kanssa. Esimerkiksi taluttaminen ei onnistuisi Tinttihän seisoi kuin tatti, vaikka sen ympärille olisi kääritty serpentiiniä. Päde sanoo moikka ja lähtee menemään. "Jos ei kerta kukaan komenna, niin minä päätän varmaan sitten itse, minne mennään." Siinä se on tuon hevosen isoin haaste: kontrolli ja kuuliaisuus. Tai paremminkin niiden ruosteisuus.

Ei tehtävissä Päden kanssa.

En kuuna päivänä taluttaisi Pädeä lapsen kanssa.

Olen minä kuulkaa kisakalenteriakin jo vähän katsellut. Siihen tarkoitukseen Päde on hankittu enkä ollut hevoskaupoilla laisinkaan valmis ajattelemaan, että siitä lähtisin tinkimään. Pitää vain toivoa, että pysymme ehjinä. Sehän se tämän lajin kääntöpuoli aina on, että jotain voi tapahtua hevoselle, ratsastajalle tai molemmille. Siksi yritän olla ahnehtimatta kaikkea mahdollista vielä tälle kesälle. Päde on vasta 7-vuotias. Meillä on toivottavasti vielä paljon aikaa yhdessä. Sitä paitsi jos se tuosta aikuistuu, siitä voi tulla vielä näppärä ratsu lapsilleni, jotka ovat nyt vasta 3- ja 6-vuotiaita.

Tosin monet lupailevat, että suokit eivät aikuistu. Se taas tarkoittaa, että minä saan pitää sen kokonaan itse!

Päde vaaleanpunaisten pygmien käsittelyssä. Karsinassa se pyörii niin paljon, ettei lapsia voi päästää sinne harjaamaan,

Tajusin joku aika sitten, etten ole ehkä ymmärtänyt blogien ideaa oikein. Olen nimittäin prosessikirjoittaja. Eihän tämä blogi ole aina ajantasalla sen suhteen, mitä reaalimaailmassa tapahtuu. Pyrkimykseni ei ole raportoida arkeani sellaisena kuin se on, vaan kirjoittaa tekstejä, jotka ovat viihdyttävää luettavaa. Hevospuolella monet blogit ovat julkisia päiväkirjoja. Minä kirjoitan kolumneja.

Joskus se tarkoittaa sitä, että melko lailla yksinkertaiseen asiaan löytyy tekstin kannalta oikea tulokulma vasta viikkoja tai kuukausia myöhemmin. En ahdistua ihioistani. Tapani kirjoittaa nyt on vain tällainen. Pisimpään olen tekstiaihiota hautonut yli vuoden. Valitettavasti en ole niin briljantti kirjoittaja, että pystyisin tekemään itselleni kelpaavaa valmista vain tietokoneen avaamalla. Joskus taas yllätän itseni ja aivopieru on ulkona samantien. Kirjoittajana olen nopea, mutta kirjoituksia on keskeneräisenä koko ajan kymmenkunta. Lapset häiritsevät. Elämä häiritsee. Nukkuakin pitäisi.

Murunen.

Olen kirjoittanut yli 900 blogikirjoitusta. Osallistuin Hippoksen kolumnistikilpailuun muutama vuosi sitten seitsemällä tekstillä, kun tekstejä kilpailuun kaiken kaikkiaan oli tullut nelisenkymmentä. Kirjoitin tekstit parissa päivässä ja minua harmitti, kun jouduin odottamaan tuloksia kauhean pitkään. En tietenkään voinut julkaista ylijäämätekstejä blogissanie nnen kisan ratkeamista. Tulin harmikseni kilpailussa toiseksi. Parempi voitti. Sittemmin yksi lehti on kirjoituksistani maksanut; toinen taas oletti saavansa niitä ilmaiseksi. Kun on työskennellyt toimittajana, suhtautuu sellaiseen vähän nihkeästi. Kolumnistipesti olisi ihana.

Olen tarjonnut kirjoituksiani vaikka minne, saanut pakkeja ja kiitosta, aloittanut alusta ja tehnyt uudelleen. Olen kirjoittanut kaikkea ja kaikesta. Hyvä ajatus on kirjautunut aihioksi, jota sitten tarpeen tullen olen työstänyt kuin Legotaloa. Jossain vaiheessa teksti sitten löytää viimeisen silauksensa. Mieheni lukee tekstin. Toki osa teksteistä syntyy noin vain kuin itsestään. Joistain sinänsä hauskoista jutuista tulee vain todettua, että tämä on kirjoitettuna niin tylsä juttu, ettei tästä saa mitään hauskaa tai älyllistä. Ja julkista päiväkirjaa en ryhdy pitämään.

Olen äärimmäisen huono valokuvaaja enkä missään määrin visuaalinen ihminen. En näe kukkia enkä ymmärrä mitään väreistä. Pukeudun melkein aina mustaan. Siksi nojaan blogissani pelkästään tekstin varaan. Kuvia tänne alkoi ilmestyä vasta kolme vuotta sitten, kun Erica ja Alica Lilja innostuivat kuvaamaan minua ja Tinttiä. En voisi olla näille nuorille naisille kiitollisempi siitä, että ovat halunneet raahautua kuvaamaan keekotustani. He ovat mestareita kuvaamaan putoamisen hetkiä. Itse en osaa kuvata siinä vaiheessa, kun jotain odottamatonta alkaa tapahtua.

Viime aikoina minua on pyydetty kirjoittamaan Pädestä siten, miten se kehittyy ratsuna ja jopa odotettu, että raportoin kuulumisiamme perinteiseen blogityyliin. Olen hirveän pahoillani tätä toivovien uusien lukijoiden vuoksi, koska en tule muuttamaan kirjoitustyyliäni siihen suuntaan. Minulla ei valitettavasti ole tarvetta julkiselle päiväkirjalle. Kuten suurin osa keski-ikäisistä ratsastajista. ylianalysoin ja moitin ratsastustani oman talliporukan ja valmentajien kanssa tallilla. Sitä paitsi rustasin tekstejä viimeiset puolitoista vuotta ilman omaa hevosta. Miksi muuttaisin tyylini nyt? Tämän blogin kantava idea ei ole ollut tähänkään asti kilpaileminen, hevosen koulutus tai aktiivinen treenaus. Olisi surkuhupaisaa yrittää muuttaa tämä sellaiseksi

Monet tekstit siis saavat keskusteluista valmentajien ja muiden tuttujen kanssa tai hauskoista kuvista - kiitos teille kaikille! Tallitotuudet, joita Facebookissa on julkaistu lähes 80, sen sijaan syntyvät samalla tapaa, kuin miten standup-koomikot synnyttävät vitsejään: joskus ne ovat totta, mutta useimmiten ne vain voisivat olla totta. Totuus tai mahdollinen totuus kuitenkin naurattaa. Tällainen hiominen on osa kirjoittajan vapauttani ja juuri oikeanlainen tulokulma tekee tallitotuudesta hauskan. En osaa piirtää sarjakuvia. Voi kunpa osaisin.

Tekstini eivät ole kelvanneet lehtitaloille tai kustantajille, mutta ne kelpaavat joka kuukausi yli kymmenelle tuhannelle ihmiselle. Juuri siksi minä aion jatkan tällä vanhalla linjalla. Paitsi jos keksin jonkun tosi hyvän uuden.

Minä olen 37-vuotias naimisissa oleva kahden lapsen äiti Espoosta. Minulla on päivätyö, hevonen ja toivottavasti hauskat jutut. Minua ei pidä ottaa vakavasti, koska en itsekään tee niin. Tämä nyt on tällaista lätinää totuuden siemenillä.

P.S. Tämä teksti tuli valmiiksi, koska minulta kysyttiin, miten tekstini syntyvät. Kaivoin esiin vanhan aihion. Vielä sittenkin meni aikaa, kunnes Katja viime viikolla kirjoitti kirjoittavansa kaiken rennosti ja lonkalta.

Olipa kerran Pähkinä-niminen hevonen. Se oli maailman rohkein pieni hevonen ja niin reipas poika, että se olisi mielellään vain samoillut metsissä ja juossut kovaa. Se rakasti esteiden yli hyppimistä ja välillä sillä oli välillä niin kova meno päällä, että sitä jouduttiin vähän torumaan. Pähkinä oli kuitenkin tosi kiltti ja sillä oli paljon kavereita. Kaikki rakastivat Pähkinää, koska se aina hymyili.

Erityisen mukavaa Pähkinästä oli lähteä metsäretkille. Se tykkäsi lähteä metsään yksin. Se haisteli ilmaa ja nuuhki paikkoja ja kulki reippaasti mäkiä ylös ja alas. Sitä ei pelottanut varjot eikä aurinko; ei auringonnousu eikä auringonlasku. Sitä ei haitannut sade eikä tuisku, ei jää eikä lumikinokset. Ja kun se oli metsässä, se ei pelännyt lehahtavia lintujakaan, koska se tiesi, että metsässä voi tapahtua mitä vain. Se hengitti raitista metsäilmaa ja tiesi olevansa kotonaan. Rohkeasti se ylitti puunrungot ja hyppäsi ojien yli, kahlasi lammikkoon ja veteen. Mutta vaikka se oli maailman rohkein pieni hevonen, tuli sillekin joskus päiviä, jolloin se ei ollut niin rohkea.

Eräällä metsäretkellä kerran se säikähti niin kovasti, että se lähti juoksemaan karkuun. Vaikka se oli kävellyt reippaasti ja iloisesti koko pitkän matkan, se tunsi, että nyt on juostava ja lujaa. Vastassa oli jotain, mitä se ei ollut ikinä nähnyt. Ja niin se päätti mennä piiloon.

Pähkinä juoksi syvälle metsään. Se juoksi ja juoksi ja kun viimein se uskalsi pysähtyä ja hengittää, se ei enää tiennyt, missä se oli. Se ei ollut enää varma, mistä se oli tullut ja minne sen pitäisi mennä. Se hätääntyi ja yritti löytää kotiin. Mutta vastaan tuli suo. Ja toinen suo. Maailman rohkein hevonen Pähkinä ei uskaltanut mennä eteenpäin, koska sen kaviot upposivat suohon. Se yritti etsiä toista reittiä ja samalla se painui yhä syvemmälle metsään.

Ilta hämärtyi. Pähkinällä ei ollut mitään hajua, missä se oli. Se oli jäädä kiinni oksaan, mutta sen onnistui repiä itsensä irti. Nälkäkin oli. Illan hämärtyessä Pähkinä painoi päänsä mustikkapensaaseen ja alkoi syödä. Samalla se huomasi rauhoittuvansa. Pähkinä tajusi olevansa metsässä, ja sehän rakasti metsää! Metsän hiljaisuus laskeutui ympärille. Se ei enää ollut pelottavalla tiellä, missä se oli säikähtänyt vaan suojaisassa metsässä, missä kuusien oksat pitivät sille suojaa ja missä kesäaurongon viimeiset säteen vetivät peittoa Pähkinän ylle. Ja kun taivas salamoi keskellä yötä, Pähkinä rauhoittui kuusen alle. Sillä ei ollut enää mikään hätä ja se nukahti turvallisen metsän suojaan, missä pöllöt huhuilivat sen yöunille ja pikkulinnut herättivät uuteen aamuun.

Nukuttuaan yön, Pähkinä heräsi auringonpaisteeseen ja nautti aamupalaa pehmeällä sammalmättäällä. Se joi purosta ja käveli ympäriinsä metsän siimeksessä. Mustikat maistuivat, linnut lauloivat. Eikä Pähkinää enää pelottanut. Ja kun se viimein näki tuttuja kasvoja edessään, se huokasi onnesta soikeana ystävilleen: täällä on niin hyviä mustikoita, että muutetaanko tänne asumaan?

Pähkinä kuitenkin sai kuulla, ettei sen pitäisi olla koskaan yötä pois kotoa. Ja niinpä se lähti takaisin omaan kotiin. Sitä odotti siellä makoisat heinät, melassivesi ja iltaruoka sekä kaikki sen kaverit. Niin päättyi Pähkinän seikkailu ja se lupasi, ettei se enää koskaan karkaa sillä tavalla.

Ellei se sitten joskus säikähdä uudelleen. Sillä maailman rohkein pieni hevonenkin voi joskus säikähtää eikä se silti tee siitä vähemmän rohkeaa.

Sen pituinen se.

Stressitila minussa alkaa pikku hiljaa hälvetä, mutta en nuku vieläkään kunnolla. Etsintäoperaatio oli rankinta, mitä olen kokenut. Päden etsintöjen seurauksena minussa puhkesi äkillinen flunssa. Poskionteloissa jyskytti tukkoisuus ja päässä tietoisuus siitä, että hevonen ei ole vielä minulle niin tuttu kuin mitä olen halunnut ajatella. Ei se, että se karkasi fyysisesti, mutta se tuntui karanneen myös henkisesti. Se oli palatessaan täysin oma itsensä, mutta väkisinkin katsoin sitä uusin silmin.

Moi, mie oon täällä! (Kuva: Zelda Rantala)

Jos ratsastaja ei mieti riskejä, hän on idiootti, ja maailmaan mahtuu idiootteja. Jostain syystä meistä moni haluaa esittää pelottomampaa kuin oikeasti onkaan. Voimme jauhaa loputtomiin erilaisista turvavarusteista, mutta eivät ne yksin pelasta meitä. Iso osa ratsastajista osaa välttää riskejä, sillä he osaavat ratsastaa. Silti onnettomuuksia tapahtuu heillekin. Melko monelta on joku luu murtunut tai jotain revähtänyt hevosten kanssa. Ne, joilta ei ole, ovat olleet onnekkaita.

Tuntuu typerältä hokea, että sata kertaa pitää tippua ollakseen todellinen ratsastaja tai että ihmiset, jotka eivät tee virheitä, eivät tee mitään muutakaan. Suomen kieli on täynnä kivoja sanontoja, joilla lievitetään sen tuskaa, joka kohtaa onnettomuuden. Yhtä hyvin voidaan myöntää, että kävipä huono tuuri. Ei tarvitse aina yrittää keksiä, että vesipisarat tai sirpaleet hääpäivänä tuovat onnea. Olen varmasti parempi ratsastaja kuin silloin, kun tipuin ihka ensimmäisen kerran, mutta jos muistelen sitäkin 90-luvun alun heppaleikkituntia, jonka aikana tipuin kolmesti, en tiedä jalostiko se minua parempaan suuntaan. Olin tietysti lapsellisen ylpeä siitä, että menin tunnissa monta muksahdusta kavereita eteenpäin. Lapsellista tosiaan.

Viime maanantaina minä tipuin hevoseltani maastossa tavalla, jota en ole koskaan ennen kokenut ja mitä en toivo kenellekään. Tippuminen ei ollut paha, minuun ei koskenut eikä tilanne nyt muutenkaan ollut ihan outo, mutta hevosen reaktio ja irtipääsyn seuraukset olivat. En pysty kuvaamaan sitä avuttomuuden tunnetta, mikä minut valtasi, kun Päde ei ollutkaan tullut edeltä tallille. Puhumattakaan kun ajoin 14 tuntia myöhemmin tallilta kotiin ajatellen, että hevoseni on ehkä kuollut tai ehkä kuolemassa. Ja miltä tuntui, kun kaikki tuo ahdistus säilyi yön yli ja etsinnät jatkuivat seuraavana aamuna. Päde se oli päässyt irti minun herpaantumiseni takia. Kaikki ihanat ihmiset - vanhat tutut sekä täysin tuntemattomat - rämpivät nyt metsässä, koska minä olin onneton sählä. Kamalampaa olisi ollut vain se, jos olisin kadottanut jonkun toisen omistaman hevosen.

Päden ja entisen hevoseni Tintin ero on siinä, että asiat, joissa Päde on luotettava, Tintti oli epäluotettava ja toisinpäin. Olen ollut rento tekemään Päden kanssa niitä asioita, joita olin tehnyt Tintinkin kanssa eikä ehkä olisi pitänyt. Jälkiviisaus ei auta, mutta on sekin parempaa kuin jälkityhmyys.. Päde ei suinkaan ole osoittautunut toisenlaiseksi, mitä ostohetkellä kuvittelin. Perinteisesti kiteytettynä olen vain saanut kantapään kautta oppia, mitä minulta nyt vaaditaan ja missä täytyy muuttua. Tilanne on aika sama kuin toissa talvena Herra Herkän Machon kanssa. Se tuli ratsukseni saatesanoilla: "Tintti kesti virheesi, tuo ei kestä niistä yhtäkään, mutta se opettaa sinut ratsastamaan." Herkkis opetti kestämään kyydissä pukituksissa, joiden tarkoitus oli tiputtaa; Päde opettaa minut nopeammaksi.

Ensimmäinen karkureissun jälkeinen ratsastus eilen perjantaina oli erikoinen Tuntui huojentavalta mennä maneesiin ratsastamaan valmentajan ja muutaman muun kanssa samaan aikaan. Mietin etukäteen, miksi oikeastaan jännitin niin paljon, että suuta kuivasi. Paikallistin fiiliksen siihen samaan tunteeseen, mikä minut valtasi esikoisen syntymän jälkeen: en tiennyt, mitä tästä kaikesta seuraa. Olin ajatuksissani tyhjän päällä, muiden avun varassa, eivätkä vaistot sanoneet mitään. Täydellinen avuttomuus, minkä hevosen katoaminen sai aikaan, tuntui vaikuttavan ihan kaikkeen ja sai aikaan tunteen, etten osaa nytkään mitään. Olin yhtä lamaantunut kuin mitä mieleni oli etsintöjen aikana. Valmentaja muistutti, ettei tuntemuksia kannata yrittää kieltää. "Mutta ei se täältä maneesista kuule minnekään karkaa." Paskajäykkänä yritin ratsastaa selkä suorana, kulmat kyynärpäissä ja katse eteen liimattuna elämäni jäykimmän ratsastuksen. Päde rentoutui tietysti vasta, kun minä aloin hengittää. Se itse asiassa antoi jopa läpi paremmin kuin ennen reissuaan. Sen myötä aloin ymmärtää itsekin, että kaikki oli ennallaan.

Vai oliko? Voiko luottamuksen menettää, jos sitä ei koskaan ollutkaan? Tai voiko sellaisen palauttaa, mitä ei koskaan ollut saanut rakennettua? Ei varmaankaan. Siksi lienee paras putsata pöytä ja aloittaa alusta. Olen onnekas kokeneiden ammattilaisten tuesta ja avusta. Olen onnellinen ihanasta hevosesta. Kun joku kysyi minulta etsintöjen lomassa, aionko pitää hevosen, olin ymmälläni. Millaiset ihmiset ovat valmiita luovuttamaan ensimmästen vaikeuksien edessä? Ainahan ongelmia tulee vastaan joka ratsukolle. Vika ja puutteet ovat minussa ja ne korjataan ajan kanssa ja tutustumalla. Puolitoista kuukautta on vielä älyttömän lyhyt aika sanoa ratsukosta juuta tai jaata tai ennustaa tulevaisuudesta mitään.

Kaikki oikeastaan alkaa vasta nyt. Jotain uutta piti tapahtua, jotta Tintin opettamat toimintamallit saataisiin hylättyä. Olisin kyllä toivonut, että siihen olisi riittänyt pelkästään useampi muksahdus.

Ajatelkaas, jos teille joskus kävisi niin, että hermostuisitte lapseenne ihan täysin. Olisitte olleet lastenne kanssa monta päivää ilman toista aikuista ja ette olisi tottuneet siihen. Joutuisistte myös hoitamaan hevosta jälkikasvu jatkuvasti mukananne. Kuvitelkaa vielä, että ne lapset eivät nyt sitten olisikaan sellaisia oppikirjalapsia, joita kaikilla muilla on, että hymyilevät ja ovat aina nätisti ja joille voi pakata mukaan värityskirjan, jota ne sitten kiltisti värittävät.

Sitten kuvitelkaa, että olisitte monista syistä ihan rättiväsyneitä. Siis oikeasti. Sitten ottaisitte tosiaan koko revohkan mukaanne tallille ja yrittäisitte ratsastaa hevosen, joka on vähän pöllö. Ei sillä, että kellään teistä olisi sellaista pöllöä hevosta. mutta kuvitelkaa, että se aina moitteettomasti käyttäytyvä ratsunne ei olisikaan nyt sellainen kuin yleensä. Ja sitten kuvitelkaa, että kuusivuotias lapsenne saa murrosikäiskohtauksen ja että te itse taannutte samalle tasolle.

Tämä siis kuvitelmaa vain, koska ei kai kukaan koskaan ole kuullut lapsensa suusta, että minä vihaan sinua ja että minä muutan pois ja vaihdan äitiä ja että siihen lipsahtaisi itseltä, että nyt mene ole hyvä taijotainmuutavalinnaista. Ja että hermostuisitte ihan sikana ja sitten tajuaisitte, että se kaikki tarttuu hevoseen, joka ei tietenkään ymmärrä, että kukaan ei ole vihainen sille, vaan kaahottaa menemään. Aika hurjaa, koska eihän kukaan nyt kai edes yrittäisi ratsastaa vihaisena, koska kaikki tietävät, että vihaisena ei tietenkään saa mennä hevosen selkään. Kuka nyt sellaista yrittäisi ikinä.

Ja sitten kuvitelkaa, että huomaisitte kaiken kaahotuksen, huutamisen ja riidan keskellä, että porukan fiksuin on ollut se kolmevuotias, joka on istunut koko ajan kentänlaidalla ja kysyy nyt silmät suurina: koska minä saan ratsastaa. Ja siltä tulisi tietysti itku, kun sille joutuisi sanomaan, että nyt ei kukaan enää ratsasta. Miksi? Koska äidin pää ei kestä ja kun äidin pää ei kestä, mikään ei onnistu yhdeltään kaksi- tai nelijalkaiselta äidin ympärillä.

Eihän tällaista nyt koskaan kellekään kävisi. Eihän? Laulatte aina vain, että äideistä parhain mä oon. Selviätte luonnostaan syvässä päässä, koska osasitte uida ennen kuin olitte nähneet vettä.

Zelda Rantala kuvasi verryttelyä lauantaina.

On onni olla 167cm pitkä suomalaisnainen. Suurin osa vaatteista on mitoitettu minun kokoisilleni. Vähän voin motkottaa siitä, etteivät tissini mahdu paitapuseroihin, mutta olen korjannut asian sillä, etten käytä paitapuseroita. Sen sijaan minua 10 cm lyhyemmät ystäväni kiroilevat vaateostoksilla harva se päivä. On toki niitäkin onnekkaita (?), joiden vartalomalli on teinipojan ja he voivat ostaa senttikokoisia vaatteita lastenosastolta, mutta monella tilanne on kuin suomenhevosella: jos olet leveä ja lyhyt, sinut on hankala pukea.

En tiedä, kuka suitsivalmistaja tästä ottaisi kopin ja alkaisi myydä erityistä suokkimallistoa. On nimittäin lähes poikkeuksetta niin, että moni kantarotumme edustaja on leveydeltään full, mutta pituudeltaan cob. Sitten on vielä ne isopäät, joille ei meinaa mikään riittää! Joissain merkeissä x-fullissakin jää otsapanta ja leukaremmi näille sotaratsuille lyhyiksi.

Pädellä ei full-kokoisten suitsien turparemmeissä ole montaa vapaata reikää, mutta poskiremmit saa rei´ittää ihan tappiin, minkä jälkeen pääse odottelemaan jännityksellä remmien asettumista (lue: venymistä) ja sitä, jäävätkö ne kuitenkin liian pitkiksi. Moni suokinomistaja kasailee kuulemma suitsensa palasista ostamalla sekä cobit että fullit, mutta rahaa siihen tietysti saa kulumaat tuplasti. Kaiken lisäksi fullit voivat olla melkein minkä tahansa kokoisia eli sovittamatta ei voi tietää, mitkä sopivat. Sovitusmahdollisuutta ei monilla yrityksillä ole.

Jos saappaanvarsissa voidaan myydä lyhyttä ja leveää, miksei suitsissa?

Suomen Ratsutarvike lähetti meille Yepzon -GPS-paikannuslaitteen, mutta yllätti meidät iloisesti myös uusilla ohjilla ja suitsilla! Päden ohjathan katkesivat mustikkareissulla, mutta myös suitset menivät tarkemman syynin jälkeen vaihtoon. Yepzonista tulossa juttua hiukan myöhemmin. Kyllä meidän nyt kelpaa!

Ei selvitty mustikkareissusta vammoitta, sillä jännevammahan sieltä tuli. Mutta ei hätää: sitä hoidetaan ja mikä parasta, se on minun jalassani. Keväinen juoksuvamma päätti ärtyä pahemman kerran. Nilkka otti ensin kevyesti osumaa tippuessani hiekkatielle sen päälle, mutta sitten minä tietysti kävelin ensimmäisenä etsintäpäivänä 25km ja seuraavana ainakin 15km. Muistin itsekin vasta jälkikäteen, että jalka ei kunnolla ottanut alle, kun nousin maasta ylös ja lähdin Päden perään, mutta kun se alkoi viimein kantaa, minähän pistin juoksuksi. Sitten en asiaa miettinyt, ennen kuin käveleminen ja nukkuminen alkoivat vaikeutua.

Nyt pieni saapasmanifesti: Saappaan etu on se, että se tukee nilkkaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että ilman minkäänlaisia saappaanvarsia ratsastaminen on melko lailla typerää. Mitä kovempi varsi saappaassa on, sitä suojatumpi on nilkka. Crocseista ja tennareista ratsastuskenkinä en sano enempää. Ihmettelen aina suuresti, miten juuri hevosenomistajissa on niin paljon niitä, jotka liikuttavat hevosen "vain nopeasti" verkkarit ja tennarit jalassa, kun eivät vaivaudu vaihtamaan vaatteita, kun eivät ratsasta "kunnolla". Toivottavasti ovat tehneet sen selväksi hevoselleenkin. En minä lähde lenkille muissa kengissä kuin juoksukenssä, ellei siihen ole joku pakottava tarve. Toissa viikolla juoksin monta kilometriä ratsastussaappaissa ja voitte olla varmoja, etten tietoisesti tee niin. Ratsastussaapas ei ole kovin hyvä juoksukenkä. Joka lajiin on varusteensa. Syystä.

Oikeillakaan varusteilla ei tietysti voi estää kaikkea, sillä ikäviä juttuja tapahtuu. Nyt minä pumppaan itseeni kortisonia ja tulehduskipulääkkeitä sisäisesti ja ulkoisesti. Se, mikä lääkärireissusta jäi erityisesti mieleen oli se, että minua nimenomaan varoteltiin laittamasta nilkkaan minkäänlaisia tukisiteitä tai lämpöhauteita. "Lämpö pahentaa jännevammaa", lääkäri sanoi. "Jos se turvottaa tai on muuten kipeä, laita siihen kylmää." Toki lääkäri myönsi, että jos oma oloni on turvallisempi kun teippaan jalan satunnaisen rasituksen eli ratsastamisen ajaksi, voin niin tehdä. Välttämätöntä se ei kuitenkaan olisi, jos jalka olisi suojassa saappaan sisällä. "Älä nyt kuitenkaan mielellään tipu sen päälle uudelleen".

Ratsastamista ei siis kielletty, juoksemista kehotettiin välttämään sekä kaikkea, missä nilkka olisi tarpeettomassa rasituksessa. Se on urheiluun erikoistuneissa lääkäreissä ihanaa, että he vain harvoin alkavat saarnata urheilun haitoista. Urheilulääkärit tekevät kaikkensa, jotta urheilu voi jatkua: teippaavat, lääkitsevät, sitovat jne. Se on hyvä se. Mutta tuota jännevamman hoitoa jäin miettimään. Tietysti aloin miettiä hevosia ja sitä, miten paljon olen nähnyt ihmisten käärivän hevostensa vammautuneisiin jänteisiin lämpökääreitä ja hauteita yön ajaksi. Voisiko se kuitenkin hidastaa paranemista ihan kuin se minun kohdallani tekisi? Pitäisikö jalkoja vain kylmätä ja sitten antaa olla?

Samaan aikaan me kauhistelemme keskieurtooppalaista tapaa pistää vammautunut hevonen koppilepoon, kunnes vamma on parantunut. Ehkä asiat eivät ole niin mustavalkoisia.

Tämän ikäisenä tajuaa tehneensä hirveän määrän asioita, joita voi jo kutsua saavutuksiksi. Mikä niistä on merkittävin? Voin palata lukioon ja miettiä parasta matikan kokeen arvosanaani. Kerran kävi tuuri ja sain kahmittua pisteitä tehtävistä, jotka olivat samankaltaisia kuin tunneilla harjoitellut. Enemmän mieleen on jäänyt se kerta, kun sain heikomman arvosanan, mutta yritin ihan pirusti. Jos mietin graduani yliopistosta, en todellakaan kirjoittanut sitä ruokatunnilla tai edes kahdessa viikossa. Käänsin kreikankielisiä tekstejä hartaasti ja pitkään. En päässyt yliopistoonkaan ensimmäisellä kerralla. Tiesin, ettei sinne mennä tuurilla vaan treenaamalla, vaikka tietysti olin kuullut ne pakolliset tarinat kauppakorkean monivalintatestissä seitsemän oikein -lotonneista. En silti onnistunut ensimmäisellä kerralla. Eräs ystävä pääsi lukemaan oikeustiedettä 10:llä kerralla.

Olen käynyt työhaastatteluissa, joista työpaikkaa ei ole irronnut. Olen käynyt trefffeillä, joilla en ole onnistunut tekemään vaikutusta. Olen ollut työpaikassa, jossa työsopimustani ei ole jatkettu. Minut on jätetty, minua on petetty. Kaikki ei ole aina mennyt suunnitellusti, mutta olen kerännyt itsetuntoni rippeet ja jatkanut eteenpäin. Joskus olen myös kokenut, etten ikinä toivu tästä. Mutta toivuin kuitenkin.

Kukaan ei opi uusia asioita itkemättä. Mitään tärkeää ei elämässä saavuteta helposti. Jos sinusta tuntuu, ettet ole joutunut tekemään työtä saavutustesi eteen, et todennäköisesti ole joutunut tekemään työtä niiden eteen. Työnteko asioiden eteen alkaa vasta siitä hetkestä, kun pohdit tosissasi, että luovuttaisit ja missä suurin osa luovuttaa. Ja joskus täytyykin luovuttaa. Aina ei pidä hakata päätään Karjalan mäntyyn.

Kun oikein kovin haluat jotain, sen tavoitteleminen muuttuu raskaaksi työksi. Sinulla on tunteet pelissä ja lopputulos ei ole enää ihan sama. Sellaisessa tilanteessa ponnistelu usein tuntuu uuvuttavalta, koska epäonnistumisen mahdollisuus tulee konkreettiseksi. Toiset pelkäävät epäonnistumista enemmän kuin uskaltavat onnistua. Ne, jotka tässä tilanteessa luovuttavat, yleensä haluavat nähdä, että muutkin luovuttavat tai ainakin epäonnistuvat yrityksissään.

Älä sinä silti luovuta. Älä vietä aikaasi niiden parissa, jotka epäilevät sinua, koska saatat alkaa uskoa siihen itsekin. Älä anna heidän ongelmastaan tulla sinun ongelmaasi. Niin kauan kuin sinulla on unelma ja tahtoa ponnistella vastoinkäymisistä huolimatta, sinulla ei ole samaa ongelmaa kuin epäilijöilläsi.

Mikä siis on omista saavutuksistani merkittävin? Se, että uskon sen olevan vielä edessä.

Aina kun olen Pädeltä tippunut, olen juuri ennen tipahtamista katsonut alas. Eikä tämä tietysti koske vain Pädeä, vaan kaikkia muitakin tippumiskertoja aikaisemmin. Päädyt sinne, minne katsot.

Tänään pohdin kentällä ääneen muille, että pitäisi kehittää itselle jonkinlainen rankaisusysteemi. "Jos vaikka sähköisku jokaisesta kerrasta, kun katson alas, niin alkaisi pää katse pysyä pystyssä." Sitten kuitenkin tuli mieleen, olisiko positiivinen vahviste kuitenkin parempi. "Että jos vaikka shampanjaa suihkaisisi suuhun joka kerta, kun pää pysyy ylhäällä."

Siinä säilyisi iloinen mieli ja jos loppuratsastuksesta vaikka vähän unhotuisikin katsomaan alas ja päätyisi katseensa suuntaan, känniläisen tuurilla ei kävisi kuinkaan. Luin joskus jutun, jossa hevosta koulutettiin suihkaisemalla sen suuhun omenamehua jokaisesta onnistuneesta toistosta. Se oppi kuulemma tosi nopeasti. Ei kai omistaja voi olla hevostaan kummoisempi?

Mieheni oli hiljattain reissussa. Hän kysyi, mitä haluaisin tuliaisiksi. Vastasin, etten tarvitse mitään. Sain shampanjaa ja hevosen. Niitä ei naisella ole koskaan tarpeeksi.

Siitä on aikaa, kun viimeksi kirjoitin. Enää en aloita "terveisiä täältä jostain". On nimittäin niin, että selvittelin tuossa pari viikkoa sitten, että minä tosiaan olen Espoon Nuuksiossa ihan kansallispuiston kupeessa. Mitä sitä enää salailemaan, sillä ehkä olette jo lukeneet retkestäni lehdistä. En olisi ikinä uskonut, mikä haloo siitä nousisi. Homma meni siis niin, että kesken leppoisan aamumaaston minä yhtäkkiä huomasin, että se oma ihmiseni olikin jättänyt minut yksin metsään. Päätin sitten vähän katsella ympärilleni ja kävin joutessani mustikassa. Siinä meni sitten kuulemma liian kauan ja koko homma jostain syystä kiinnosti hirveän monia. Siitä oli uutiseksi asti ainakin Ilta-Sanomien, Helsingin Sanomien, Länsiväylän ja MTV3:n mielestä. Minua ei kyllä haastatellut kukaan.

Siitä reissusta nyt ei ole sen enempää sanottavaa. Oma ihminen siitä säikähti sen verran, että luulee minun voivan lähteä pakoon milloin tahansa. Siksi se laittaa minuun maastolenkkien ajaksi sellaisen GPS-jäljittimen. Ei se mötikkä minua kauheasti häiritse, mutta vähän huvittaa. Kyllä se reissu sen verran muutti, että olen ollut vähän enemmän sen ihmisen syliheppa retkeni jälkeen enkä oikeastaan haluaisi lähteä tyttökaverini luota minnekään. Se tosin on kuulemma uusi ongelma. Pöh. Ensin ongelma oli, että lähdin ja nyt muka se, etten lähde. Koettaisivat päättää.

No se rakastaa minua. Ja siksi niiden pitää antaa tällä tavoin halailla. (kuva: Zelda Rantala)

Täytyy myöntää, että oli ehkä virhearvio kuvitella, että täällä saisi vain mennä korkealta ja kovaa ja oman mielen mukaan. Nuo tädit on aika kovia pitämään kuria, mutta sillä tapaa homma on helppoa, että kaikkien niiden kanssa on samat säännöt. Yksi niistä on antanut minulle lisänimen ja kutsuu minua nimellä Päde-Perkele. Mutta kyllä ne minusta tykkäävät, koska aina seurustelevat ohi kulkiessaan ja ottavat mielellään kuvia. Minä tiedän, että sillä tavoin ihmiset pidetään tyytyväisinä.

Tai tytöt nyt ainakin. Itse asiassa olen yrittänyt koko täällä oloni ajan herättää naapuriaitauksen Suomineidon huomiota, mutta olen ollut sille pelkkää ilmaa, kun se on ollut niin olevinaan. Viime viikolla se sitten viimeinkin lämpeni minulle. Taisi tajuta, ettei täällä aidan toisella puolella taitaa olla todellista eräsissiä tarjolla.

Se on kyllä jännä mimmi. Tuli mieleen ihan Ice Age 2 -elokuva. Se missä se Ellie luulee olevansa opossumi. Tämä emäntä nimittäin luulee olevansa englantilainen täysiverinen. Siis siitäkin huolimatta, että enempää ei nainen voisi suomenhevoselta näyttää. Naiset, naiset. Ja sitten kun teet yhden mustikkareissun, niin ne näkee sinussakin täykkärin.

Jotkut asiat eivät sitten muutu mihinkään.

Päde

Hyvä mainos, paha mainos

Elämäntapatötterö

Sekaisin varusteista

Entä jos pilaan sen?

Silloin kun minä olin lapsi...

Suomenhevonen - paras hevonen

Kenttäpostia

Ei se lapsena sattunut

HAHD

Finnderby-iloa koko perheen voimin

One size, fits no-one

Prosessikirjoittaja bloggaa

Iltasatu

Alku

Syvään päähän

Mistä suitset suomenhevoselle?

Jännevammahan se

Tärkeät asiat maailmassa eivät tule helpolla

Älä katso alas

Kenttäpostia 2