Akateeminen ratsastaja

Meidän paljon kouluja käyneiden amatööriratsastajien iso ongelma on flow´n puute. Me puhkianalysoimme asioita ihan tarpeettomuuksiin asti. Luemme paljon kirjallisuutta ja tiedämme teoriassa ihan hirvittävän paljon asioita kaikesta, myös ratsastuksesta. Pystymme pitämään tarvittaessa luennon oikeasta istunnasta ja herkästä tuntumasta, mutta kun kiipeämme itse hevosen selkään, kaikki tuo katoaa kuin ihmisen pieru lantalaan.

Tieto lisää tuskaa ja blaa-blaa-blaa. Helmasynti on lähteä hakemaan ratkaisua jostain, missä se ei ole. Me saattamme olla hämmentävän varmoja siitä, että menemällä pilatekseen, opimme keventämään oikein. Uskomme, että joogatunnilla saamme itsellemme liian rajun hevosen rauhoitettua ja että vääränlaisen satulan aiheuttamat vammat ratsastajalle parantuvat uusilla ratsastushousuilla tai hevosen kohdalla akupunktiolla tai kiropraktikolla. En tietenkään väitä, etteikö kaikesta yllämainitusta ole hyötyä, mutta jos on hukannut jotain, kannattaako sitä ensisijaisesti etsiä sieltä, missä ei ole ennen käynytkään?

Akateeminen ratsastaja lipsahtaa hirvittävän helposti tekemään tarpeettomia asioita ihan vain asioiden ympäripyöreän pohtimisen ilosta. Hänen pitäisi ratsastaa enemmän ja miettiä vähemmän. Se on juuri sitä, kun ratsastuksenopettaja sanoo, että nyt vain tulet sieltä sen esteen. Akateeminen ratsastaja alkaa pohtia askeleita, omaa asentoaan, ilmansuuntia ja feng-shui´ta, vaikka hänen pitäisi vain ratsastaa kohti estettä, jonka yli hän pääsisi itsekin ilman hevosta.

Opettaja huutaa, että älä mieti, vaan tee. Mutta akateeminen ratsastaja on koulutettu täysin päinvastaiseen: siihen, että miettii, muttei tee oikeastaan mitään.

Etsi viisi virhettä ratsastajasta ja päätä sitten, ettei niillä ole väliä, koska hevonen liikkuu kivasti.