Kysyn usein lukiolaisilta, mitä sellaista olet oppinut harrastuksesi parissa, mistä voi olla hyötyä opinnoissasi. Monia kysymys naurattaa, varsinkin jos lätkänpelaaminen sujuu, mutta opinnot eivät. Loppujen lopuksi kyse on aika lailla samasta asiasta. Mukavien harrastusten parissa mielenkiintoa on vain helppo pitää yllä väsyneenäkin. Useimmat myöntävät, että onhan se pelaaminen mukavampaa kuin treenaaminen. Miehenikin muisteli, miten raivostuttavaa oli lukioikäisenä tehdä mäkivetoja pururadalla. Se kuitenkin kuului korisvalmentajan määrittelemään kesäohjelmaan. Motivaatio pysyi yllä sillä, että siitä tiesi olevan hyötyä siinä, mitä haluaa tehdä. Eli pelata. Monella lukiolaisella opiskelumotivaatio ei pysy yllä, koska heiltä puuttuu lukionjälkeinen tavoite. Kun tavoite on määritelty, alkaa moni asia maittaa eri tavalla.
Olisi tosi vaikea työskennellä opona, jos ei itse miettisi samoja asioita, mitä oppilaiden pyytää miettivän. Hevoset ovat opettaneet minulle eniten juurikin murrosikäisistä ja toisin päin. Silti ei ole aina helppoa muistaa, mitä on oppinut saati yhdistää oppimaansa käytäntöön. Siinä pitää joka kerta ladata itsensä uudelleen. Molemmat ovat vähän samalla tavalla rajojen tarpeessa, mutta kaipaavat niin kovasti kehua ja kannustusta, ettei ole tottakaan! Kukka kasvaa kastelusta - ihminen kehuista.
Tärkeä yhdistävä tekijä hevosten ja murrosikäisten välillä on se, ettei suuttumustaan saa koskaan jättää päälle. Joskus rajanveto on tarpeen tehdä napakasti, mutta mitä kovemmin joudut suuttumaan, sitä enemmin sinun on jaettava kehuja seuraavassa tilanteessa. Se on rajanvetoa ja se on rakkautta. Se tekee kontrastin oikean ja väärän välille. Toiset ovat luonteeltaan rajattomia ja heidän kanssaan vaaditaan paljon enemmän tällaista kasvatustyötä kuin niiden kanssa, jotka eivät testaa rajojaan koko ajan vaan oppivat kerrasta. Kyllä lukiolaisissakin on niitä, jotka laittavat kännykkänsä pois oma-aloitteisesti. Sitten on niitä, joiden mielenkiintoa täytyy ylläpitää kaikin mahdollisin konstein, tai käsi hakee kännykän. Jokainen osaa varmasti sanoa, kumpaan ryhmään se oma hevonen (tai lapsi) kuuluu. On hevosia, joita voi syötellä narusta ja joita voi ongelmitta taluttaa nurmimättään ohi. Sitten on niitä, joista tulee helvetin vaikeita taluttaa, jos niiden koskaan annetaan aterioida taluttamisen lomassa.
Kysyin lukion tutor-oppilailta, millainen on hyvä opettaja. Hyvä opettaja sanoo aiheesta, mutta ei nalkuta tottumuksesta. Hyvä opettaja on johdonmukainen ja sillä on aina samat säännöt. Hyvä opettaja ei rankaise viime viikon virheistä vain tottumuksesta. Hyvä opettaja kertoo, mitä se haluaa oppilaiden tietävän eikä järjestä kompakysymyksiä vain osoittaakseen olevansa parempi kuin oppilaansa. Hyvä opettaja kehuu ja kannustaa. Hyvä opettaja ei ole sillä tavoin pahalla tuulella, että se purkaa sitä oppilaisiin syyttä. Hyvä opettaja selittää uudelleen, jos me ei ymmäretä.
Minusta samat asiat pätevät meihin harrastajiin satulassa. Ei saa nalkuttaa turhasta. Ei hevosille eikä niille tallin teineille.
Olisi tosi vaikea työskennellä opona, jos ei itse miettisi samoja asioita, mitä oppilaiden pyytää miettivän. Hevoset ovat opettaneet minulle eniten juurikin murrosikäisistä ja toisin päin. Silti ei ole aina helppoa muistaa, mitä on oppinut saati yhdistää oppimaansa käytäntöön. Siinä pitää joka kerta ladata itsensä uudelleen. Molemmat ovat vähän samalla tavalla rajojen tarpeessa, mutta kaipaavat niin kovasti kehua ja kannustusta, ettei ole tottakaan! Kukka kasvaa kastelusta - ihminen kehuista.
Tärkeä yhdistävä tekijä hevosten ja murrosikäisten välillä on se, ettei suuttumustaan saa koskaan jättää päälle. Joskus rajanveto on tarpeen tehdä napakasti, mutta mitä kovemmin joudut suuttumaan, sitä enemmin sinun on jaettava kehuja seuraavassa tilanteessa. Se on rajanvetoa ja se on rakkautta. Se tekee kontrastin oikean ja väärän välille. Toiset ovat luonteeltaan rajattomia ja heidän kanssaan vaaditaan paljon enemmän tällaista kasvatustyötä kuin niiden kanssa, jotka eivät testaa rajojaan koko ajan vaan oppivat kerrasta. Kyllä lukiolaisissakin on niitä, jotka laittavat kännykkänsä pois oma-aloitteisesti. Sitten on niitä, joiden mielenkiintoa täytyy ylläpitää kaikin mahdollisin konstein, tai käsi hakee kännykän. Jokainen osaa varmasti sanoa, kumpaan ryhmään se oma hevonen (tai lapsi) kuuluu. On hevosia, joita voi syötellä narusta ja joita voi ongelmitta taluttaa nurmimättään ohi. Sitten on niitä, joista tulee helvetin vaikeita taluttaa, jos niiden koskaan annetaan aterioida taluttamisen lomassa.
Kysyin lukion tutor-oppilailta, millainen on hyvä opettaja. Hyvä opettaja sanoo aiheesta, mutta ei nalkuta tottumuksesta. Hyvä opettaja on johdonmukainen ja sillä on aina samat säännöt. Hyvä opettaja ei rankaise viime viikon virheistä vain tottumuksesta. Hyvä opettaja kertoo, mitä se haluaa oppilaiden tietävän eikä järjestä kompakysymyksiä vain osoittaakseen olevansa parempi kuin oppilaansa. Hyvä opettaja kehuu ja kannustaa. Hyvä opettaja ei ole sillä tavoin pahalla tuulella, että se purkaa sitä oppilaisiin syyttä. Hyvä opettaja selittää uudelleen, jos me ei ymmäretä.
Minusta samat asiat pätevät meihin harrastajiin satulassa. Ei saa nalkuttaa turhasta. Ei hevosille eikä niille tallin teineille.