Otin viime viikolla ensimmäisen maakosketuksen Päden kanssa. Lähdimme kävelemään kentältä poispäin muiden jäädessä vielä kentälle hyppäämään. Parikymmenen metrin päässä kentältä varisparvi lehahti puskasta, En ehtinyt kissaa sanoa, kun Päde teki 180 asteen käännöksen ja pakeni tulosuuntaan muiden luo. Satula kierähti sivulle ja minä maahan. Maakosketuksen aikaansaamaa kipua lievensi ainoastaan se, että matkalla muiden luo Päde hyppäsi suvereenisti melko vaativan metrisen banketin alas. "On sulla tuossa kenttähevonen", kaverit ihastelivat ja minäkin, vaikken hyppyä täysin nähnytkään. "Kun vain pysyisin sen kyydissä", minä irvistelin.
Mietimme siinä sitten porukalla, että mikä siinä on, että vaikka lapsena tippui vastaavanlaisista käännöksistä paljon herkemmin kuin aikuisena, ei se koskaan muka sattunut niin paljon. Joku fyysikko voisi tämänkin laskea, että kuinka paljon suurempi isku kohdistuu 50-kiloiseen kuin 70-kiloiseen ratsastajaan tuollaisessa tilanteessa. Tippumistilanteessa kappaleen (=ratsastajan) vauhti lienee kuitenkin vaikea määrittää. Teologina sanoisin, että on helpompi mennä Pyhällä Hengellä. Usko luo toivoa tulevaan paremmin kuin fysiikan lait. On mukavampi ajatella, että huomenna ei enää koske kuin että tämä todennäköisesti tuntuu pahalta vielä seuraavat kaksi viikkoa.
Juhannusaatto valkeni minulle kuitenkin Buranan voimalla. Vielä nytkin käy kipeää vasempaan lonkkaan. Ratsastamaan olen tietysti pystynyt ihan normaalisti, mutta täytyy huomauttaa seuraavaa: viikonloppu olisi ollut helpompi, ellen olisi joka yö herännyt useamman kerran kipuun, mikä aiheutui siitä, että mieheni kaappasi minut yöllä kainaloonsa ja otti tietenkin kiinni siitä kipeästä kyljestä. Mutta eipä kannata valittaa. Kuten Katja kirjoitti viime viikolla, ei ole helppoa olla hevosnaisen mies. Jätän siis valittamisen miehelleni ja kestän kainaloonkeräyskivun siinä minnä tippumisenki (voi, onpa elämäni kurjaa). Ostan miehelleni olutta kaappiin, kannustan hänen kanssaan samaa futisjoukkuetta (paitsi, että Islanti ansaitsi voiton) ja toivon, että hän taas lähtee katselemaan kanssani talomaalin kuivumista, esimerkiksi tulevana viikonloppuna Ypäjälle.
 |
| Joskus luonto käy kimppuun! (kuva:Erica Lilja) |
P.S. Olimme sunnuntaina tallilla katsomassa estetuntia, missä kaveri tippui kahdesti. Kuusivuotias oli innoissaan, sillä tulossahan on jopa kolme täytekakkua! "Vieläköhän joku tippuu, niin saadaan neljäs.."