Tieto lisää tuskaa

Ei ollut parempaa tekemistä, joten päätin alkaa kehittää niitä. Se alkoi siitä, että olin lukenut tekstin siitä, että suomenhevosilla on joskus pieni suu. Johtopäätös: minulla on suomenhevonen, sillä täytyy siis olla pieni suu ja matala kitalaki, johon ei mahdu mikä tahansa kuolain. Olin myös lukenut tekstin, jossa luki, että onnellinen hevonen on onnellinen kuolaintuntumallaan. Senkin olin lukenut, että tyytyväinen hevonen kulkee oikeinpäin, ei kuolaa, ei mukella, ei auo suutaan, ei ryntää. Kauniisti kulkee ja kukoistaa. Se, mitä mistään en ollut lukenut, oli ohjeet siitä, miten tuohon tilanteeseen päästään. Mitään ongelmaa meillä ei tietysti ollut, ellei sellaiseksi lasketa sitä, että hevosella on menohaluja eikä se aina jaksa kuunella ratsastajaa saati kantaa itseään, mikä johtuu ihan vain siitä, että se ei jaksa. Siinä ei siis ole mitään epätyypillistä. Oli siis vain teksti, jossa luki, että suomenhevosella on pieni suu ja matala kitalaki.

Uskoisin, että tämä on kaiken tämän akateemiseksi ratsastuksesti kutsumani hevosenpidon ongelma: me luemme kauhesti tekstejä, tutkimuksia ja lopputuloksia, mutta missään ei kerrota, miten sinne päästään. Sitten me ajattelemme, että sinne päästään näkemättä vaivaa. Vähän silittelen ja kohta happy athlete tekee piaffea. Olisi hirvittävän suuri kiusaus lähteä hakemaan vastausta varusteista ja ajatella, että paratiisi löytyy sieltä: vaihdetaanko suitset? Kuolaimet nyt ainakin vaihdetaan. Vai onko se satulavyössä, että joku hermo siellä ja täällä painaa. Vai pitäisikö pistää kovempi kuolain, jotta voisi olla hellempi kädestä? Kevyestihän tätä pitäisi tehdä. Miksei tunnu kevyeltä?

Minä tietysti luin myös eläinlääketieteen lisuria kuolainten vaikutuksesta ratsuhevosen suuhun. Sellaisen luettuaan käy tismalleen samoin, mitä tapahtuu, kun lukee mitä tahansa lääkärikirjaa: löytää itseltään kaikki mahdolliset oireet ja päätyy varaamaan itselleen ajan HIV-testiin, vaikka mitään tartunnansaamiseen viittaavaa ei olisi koskaan tapahtunut. Nyt täytyy olla niin, että puristaa ja painaa. Minä haluan olla kädestä kevyt. Suitset eivät sovi? Satula ei sovi? Hevonen liikkuu kivasti, kun vain ratsastan sitä, mutta SEONSAALISELÄINSENTEHTÄVÄONPEITTÄÄETTÄSITÄSATTUU! Johtopäätös: siihen siis sattuu, vaikka se näyttää iloiselta ja tekee ihan mielellään. Mitä nyt joskus vähän protestoi, kun ei jaksa kantaa itseään. Ja se taas ei vahvistu, ellei siltä pyydä välillä vähän enemmän.

Valmentaja oli viisas. Käski keskittyä ongelmien kehittämisen sijaan ratsastamiseen. Siinä kun ei ollut kuulemma mitää ongelmaa. Varusteet eivät paina hevosta. Ne painavat minun päätäni ja minun hermojani. Eikä siinä uudet varusteet auta, kun vika on hevosenomistajan päässä.

Se kärsii. Sillä on korvat taaksepäin.

P.S. Pädellä on suussaan ihan tavallinen kolmipalakuolain.