Carpe diem ja muita latteuksia

Aika usein huomaa sanovansa, että ratsastuksessa parasta on se, miten hyvin siinä pääsee irti arjesta. Arjella ainakin minä tarkoitan työtä ja perheen pyörittämiseen liittyviä velvoitteita, jotka päivääni rytmittävät jokaisena viikonpäivänä. Elämä on aikatauluja, säännönmukaisuuksia ja autossa istumista. Syö lautanen tyhjäksi, pakkaa reppu, turvavyö kiinni, kamala että kello on taas paljon. Tallilla tuo kaikki lakkaa olemasta. Siellä saa olla vain. Paitsi ettei pitäisi.

Hevosen selkään kiipeminen on toki irtiotto arjesta, mutta ei irtiotto läsnäolosta. Ajatus kaiken muun unohtamisesta hevosten vuoksi toteutuu usein vain paperilla. Mieli ehtii irtautua aika kauas meistä, kun emme sitten kuitenkaan jaksa keskittyä tekemään sitä, mitä menimme hevosen kanssa tekemään. Kun oikeasti sitä kaipaa vain irtiottoa arjesta ja velvollisuuksista eikä uusia velvollisuuksia hevosen kanssa. Tämä korostuu itsenäisessä ratsastamisessa. Vai onko kukaan koskaan laskenut, kuinka monta kertaa toistaa jonkun tietyn tehtävän ratsastustunnilla ja kuinka monta kertaa se tulee toistettua itsenäisesti ratsastettaessa? Ratsastustunti on juhlaa, koska joku pakottaa olemaan läsnä. Itsekseen puuhaillessamme olemme omillamme. Olemme lähinnä paikalla.

Hevosia on tietysti erilaisia. Tintti esimerkiksi oli täysin omaksunut roolinsa tädinkuljettimena. Saatoin helposti pyörtää omat päätökseni tekemisestä sillä, että hevonen tuntui joltain ja sitten en nyt ihan itsekään jaksanut. Ratsastus on sellaisen hevosen kanssa todellinen irtiotto, sillä jos hevonen ei rankaise matkustamisesta, siellä todella voi olla vain ja ratsastella. Silloin on aikaa havainnoida muiden samaan aikaan ratsastavien tekemisiä, vaihtaa kuulumisia kavereiden kanssa ja puhua vaikka puhelimessa.

Olisi ehkä kuitenkin hyvä kysyä itseltään, pitäisikö karistaa mielestä kaikki muu toiminta  ja keskittyä olemaan läsnä sille hevoselle? Kulmaan ratsastaminen onnistuisi takuulla paremmin, jos pää täyttyisi ainoastaan siitä ajatuksesta, miten se hevonen ratsastetaan kulmaan eikä siitä, miten se todennäköisesti tulee lintsaamaan sieltä, miten se viimeksi punki, kumpaan kierrokseen se on vaikeampi tai jäykempi ja miten joku muu sen tekee tai jättää tekemättä.

Irti arjesta ei saa tarkoittaa sitä, että on irti läsnäolosta. Työssäkäyvälle kiireiselle ihmiselle se vain on välillä pirun vaikea muistaa. Sitä tekee ja menee kuin juna. Mieli on aina jossain muualla, eikä sitä itse edes tajua.

Missä ajatukset ovat tällaisia kuvia otettaessa?

P.S. Tiedättekö, missä saa olla paikalla, muttei tarvitse olla läsnä? Juostessaan.