Olen töissä lukiossa. Pidin taannoin hirveän huonot tunnit. Kolme lukiolaista nukahti. Minuakin väsytti oma puheeni. Olimme kaikki huojentuneita, kun viimein sanoin vapauttavan lauseen "lopetetaan tähän ja nähdään huomenna". Koulussa opettamisessa tuhannen taalan kysymys on useimmiten se, miten oppilas saadaan motivoitua opetettavan asian äärelle. Välillä tulee fiilis, että melkein seison päälläni ja teen sirkustemppuja tehdäkseni opiskelemisen opiskelemisesta mielekkäämpää. Ja sitten on nämä tunnit, jolloin tuntee olevansa todella surkea työssään.
Silloin mietin, millaista olisi olla ratsastuksenopettaja, jonka oppiin tultaisiin innosta piukeana oppimaan joka kerta uutta. Kohtaisinko vain iloista puheensorinaa ja hymyileviä naamoja väsyneiden sijaan. Työpaikalle saapumiseni olisi oppilaalleni viikon huippuhetki. Voisiko mikään motivoida opettajaa enemmän? Selvennykseksi annan esimerkin: jos minulta oppilas kysyy lukiossa, kuinka paljon hänellä on mahdollisuus opiskella näitä hyödyllisiä opinto-ohjauksen kursseja, epäilen häntä mielisairaaksi siitäkin huolimatta, että mielestäni pidän aivan timanttisia tunteja kymmenen vuoden kokemuksella. Menkää lapset etsimään pokemoneja, opotunneilla kuuluu olla tylsää ja perusoikeutenne on valittaa! Koulu on muutenkin täynnä oppiaineita, joiden hyödyllisyys on kaikille selvä asia, mutta jotka eivät ole mitään viihteen tykitystä. Vaikka tiedän, että kuulen työssäni enemmän kiitosta kuin monen muun oppiaineen opettaja, minua kiehtoo valtavasti ajatus siitä, että kaikki tulisivat AINA mielelläni oppiini ja kiittäisivät JOKAISEN oppitunnin jälkeen. Ainakin minä hihkun ja kiitän joka kerta, kun olen valmennuksessa.
Vai menisiköhän se ihan niin? Minä olen varmasti raivostuttava valmennettava. Olen innokas, mutta en niin kauhean lahjakas, ja silti hellyttävällä tavalla hirveän tyytyväinen itseeni ja onnellinen joka kertaa opetukseen saapuessani sekä sieltä lähtiessäni. Sitten analysoin sekä selittelen kaikenlaista ja hoen itsestäänselvyyksiä. Että olisko jotain tekniikkaa pitämään kättä paikallaan tai voi vitsi kun menee kivemmin kun ei katso maahan tai vaikka ihan ohjaakin esteelle. Laitoin ohjatkin kiinni kuolaimiin tänään, katso opettaja, katso!
Kerran eräs musikaalisesti lahjakas lukiolainen mietti musiikinopettajan ammattia, mutta tuli siihen tulokseen, että harrastaa musiikkia mieluummin itse. "En kestäisi sitä, että joutuisin kuuntelemaan epävireistä laulua ja nokkahuilun soittoa kuorossa. Lähtisi taju ja menisi hermot", hän ennusti. "Mitä luulet, voisiko siihen siedättyä", minä kysyin. "En usko, että ikinä haluaisin", oppilas vastasi. Hänen pohdintansa osui koulumaailman ytimeen: koulussa opetetaan kaikille kaikkea lahjakkuuteen katsomatta. Koulussa opettajan tehtävä on motivoida oppilaita, koska oppilaiden on pakko olla koulussa ja oppia. Kaikki tietävät, että pakko on paras muusa.
Harrastuksissa taas päästään täysin toisenlaisen tuhannen taalan kysymyksen äärelle. Harrastajilla lähtökohtaisesti on motivaatiota. Vaan miten opettaja onnistuu motivoimaan itseään, kun kaikkien oppilaiden mielestä kaikki vain on sekopäisellä tavalla hurjan mukavata ja hepparaiset ylisöpöjä?
Hevosilla tietenkin. Ja ammattitaidolla.
Silloin mietin, millaista olisi olla ratsastuksenopettaja, jonka oppiin tultaisiin innosta piukeana oppimaan joka kerta uutta. Kohtaisinko vain iloista puheensorinaa ja hymyileviä naamoja väsyneiden sijaan. Työpaikalle saapumiseni olisi oppilaalleni viikon huippuhetki. Voisiko mikään motivoida opettajaa enemmän? Selvennykseksi annan esimerkin: jos minulta oppilas kysyy lukiossa, kuinka paljon hänellä on mahdollisuus opiskella näitä hyödyllisiä opinto-ohjauksen kursseja, epäilen häntä mielisairaaksi siitäkin huolimatta, että mielestäni pidän aivan timanttisia tunteja kymmenen vuoden kokemuksella. Menkää lapset etsimään pokemoneja, opotunneilla kuuluu olla tylsää ja perusoikeutenne on valittaa! Koulu on muutenkin täynnä oppiaineita, joiden hyödyllisyys on kaikille selvä asia, mutta jotka eivät ole mitään viihteen tykitystä. Vaikka tiedän, että kuulen työssäni enemmän kiitosta kuin monen muun oppiaineen opettaja, minua kiehtoo valtavasti ajatus siitä, että kaikki tulisivat AINA mielelläni oppiini ja kiittäisivät JOKAISEN oppitunnin jälkeen. Ainakin minä hihkun ja kiitän joka kerta, kun olen valmennuksessa.
Vai menisiköhän se ihan niin? Minä olen varmasti raivostuttava valmennettava. Olen innokas, mutta en niin kauhean lahjakas, ja silti hellyttävällä tavalla hirveän tyytyväinen itseeni ja onnellinen joka kertaa opetukseen saapuessani sekä sieltä lähtiessäni. Sitten analysoin sekä selittelen kaikenlaista ja hoen itsestäänselvyyksiä. Että olisko jotain tekniikkaa pitämään kättä paikallaan tai voi vitsi kun menee kivemmin kun ei katso maahan tai vaikka ihan ohjaakin esteelle. Laitoin ohjatkin kiinni kuolaimiin tänään, katso opettaja, katso!
Kerran eräs musikaalisesti lahjakas lukiolainen mietti musiikinopettajan ammattia, mutta tuli siihen tulokseen, että harrastaa musiikkia mieluummin itse. "En kestäisi sitä, että joutuisin kuuntelemaan epävireistä laulua ja nokkahuilun soittoa kuorossa. Lähtisi taju ja menisi hermot", hän ennusti. "Mitä luulet, voisiko siihen siedättyä", minä kysyin. "En usko, että ikinä haluaisin", oppilas vastasi. Hänen pohdintansa osui koulumaailman ytimeen: koulussa opetetaan kaikille kaikkea lahjakkuuteen katsomatta. Koulussa opettajan tehtävä on motivoida oppilaita, koska oppilaiden on pakko olla koulussa ja oppia. Kaikki tietävät, että pakko on paras muusa.
Harrastuksissa taas päästään täysin toisenlaisen tuhannen taalan kysymyksen äärelle. Harrastajilla lähtökohtaisesti on motivaatiota. Vaan miten opettaja onnistuu motivoimaan itseään, kun kaikkien oppilaiden mielestä kaikki vain on sekopäisellä tavalla hurjan mukavata ja hepparaiset ylisöpöjä?
Hevosilla tietenkin. Ja ammattitaidolla.
 |
| Ne on niin söpöjä! (kuva: Zelda Rantala) |