Lähdin heinäkuisena maanantaiaamuna tallille kahvikupin voimalla. Näin toimin useana muunakin kesäloma-aamuna: käytin hevosen maastossa aikaisin aamulla ja söin aamiaista perheen kanssa vasta tallireissun jälkeen. Aika moni tietää, että sinä maanantaina homma ei mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti.
Päde säikähti käynnissä ja kääntyi ympäri. Tipuin. Olisi pitänyt pysyä kyydissä, mutta oman turvallisuuden takia oli pakko lopulta irrottaa ohjistakin eikä raahautua yhtään enempää perässä. Olisi tietysti pitänyt tajuta, että hevonen kurvaa piiloon metsään eikä säntää kotiin. Olisi pitänyt heti organisoida enemmän apua paikalle, mutta koska toivoimme hevosen löytyvän, yritimme omalla porukalla. Olisi tietysti pitänyt olla fiksumpi. Taitavampi. Parempi ratsastaja. Olisi pitänyt itse pystyä organisoimaan enemmän. Ei olisi saanut vaivata muita. Olisi pitänyt... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Sinä maanantaina söimme tallinpitäjän kanssa lounaaksi mustikoita kävellessämme reittejä edestakaisin. Tallityöntekijät ja tallikaverit kulkivat hevosilla maita ja mantuja ristiin rastiin koko päivän. Neljän aikaan tallikaveri kaivoi minulle laukustaan lämpimän pirtelön ja kengittäjä tarjosi eväsleipänsä. Tärisin ja itkukin tuli. Elin hevosenomistajan painajaista. Tuttu bloggaaja soitti ja kehotti tekemään facebook-ilmoituksesta julkisen. Pian soitti Ilta-Sanomien toimittaja ja minua ahdisti vielä enemmän: nyt tämä on julkista. Olen nolo. Huono. Seuraavana soitti Helsingin Sanomat, sitten MTV3. Avuksi etsintöihin tuli Pädelle tuttuja jäljelle opetettuja koiria, sekä seuraavana tallikavereita entisiltä talleilta. Nykyisiä oli tietysti paikalla koko liuta. Yhtäkkiä paikalla oli tuntemattomiakin sekä vanhoja opiskelukavereita, ihan satunnaisia ihmisiä sieltä täältä. Kun lähdin itse puoliltaöin kotiin, valmentaja oli vielä kulkemassa lähes pimeää suonlaitaa. Olisi pitänyt jaksaa olla hereillä itsekin. Seuraavana päivänä saatiin lentokone ja Etsijäkoiraliiton etsijäkoira. Päde löytyi 30 tunnin etsintöjen jälkeen. Yön pimeinä tunteina emme metsässä rämpineet, mutta heinäkuussa valoisia tunteja oli enemmän.
Näin jälkikäteen pystyn jo tajuamaan, miten paljon käperryin itseeni. Yritin tsempata itseäni, mutta kävin välillä auton perällä niiskuttamassa sekä häpeää että yksinäisyyttä. Minun hevonen, minun mokani. Kaikki nämä ihmiset täällä, koska minä mokasin. Kaikki nämä auttavat, vaikka en voi antaa heille mitään takaisin. Jään kuolemaani asti kiitollisuudenvelkaan. Velkavankeuteen. Minä, joka en ole koskaan halunnut elää velaksi ja kuulla jälkikäteen olevani kiittämätön paska.
Asiaa ei helpota, että kun vastaavaa tapahtuu toisille, kuten nyt sunnuntaina Espoossa tapahtui, omat työt ovat estäneet konkreettisen auttamisen. Syyllisyyteni on valtava siitäkin huolimatta, ettei itsellenikaan tullut mieleen syyttää ketään, kuka ei päässyt paikalle etsimään minun hevostani. Varmasti useampi olisi halunnut.
Toivon, että Aino ja Laku löytyvät mahdollisimman pian.
http://www.hs.fi/kaupunki/a1475462249657
Päde säikähti käynnissä ja kääntyi ympäri. Tipuin. Olisi pitänyt pysyä kyydissä, mutta oman turvallisuuden takia oli pakko lopulta irrottaa ohjistakin eikä raahautua yhtään enempää perässä. Olisi tietysti pitänyt tajuta, että hevonen kurvaa piiloon metsään eikä säntää kotiin. Olisi pitänyt heti organisoida enemmän apua paikalle, mutta koska toivoimme hevosen löytyvän, yritimme omalla porukalla. Olisi tietysti pitänyt olla fiksumpi. Taitavampi. Parempi ratsastaja. Olisi pitänyt itse pystyä organisoimaan enemmän. Ei olisi saanut vaivata muita. Olisi pitänyt... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Sinä maanantaina söimme tallinpitäjän kanssa lounaaksi mustikoita kävellessämme reittejä edestakaisin. Tallityöntekijät ja tallikaverit kulkivat hevosilla maita ja mantuja ristiin rastiin koko päivän. Neljän aikaan tallikaveri kaivoi minulle laukustaan lämpimän pirtelön ja kengittäjä tarjosi eväsleipänsä. Tärisin ja itkukin tuli. Elin hevosenomistajan painajaista. Tuttu bloggaaja soitti ja kehotti tekemään facebook-ilmoituksesta julkisen. Pian soitti Ilta-Sanomien toimittaja ja minua ahdisti vielä enemmän: nyt tämä on julkista. Olen nolo. Huono. Seuraavana soitti Helsingin Sanomat, sitten MTV3. Avuksi etsintöihin tuli Pädelle tuttuja jäljelle opetettuja koiria, sekä seuraavana tallikavereita entisiltä talleilta. Nykyisiä oli tietysti paikalla koko liuta. Yhtäkkiä paikalla oli tuntemattomiakin sekä vanhoja opiskelukavereita, ihan satunnaisia ihmisiä sieltä täältä. Kun lähdin itse puoliltaöin kotiin, valmentaja oli vielä kulkemassa lähes pimeää suonlaitaa. Olisi pitänyt jaksaa olla hereillä itsekin. Seuraavana päivänä saatiin lentokone ja Etsijäkoiraliiton etsijäkoira. Päde löytyi 30 tunnin etsintöjen jälkeen. Yön pimeinä tunteina emme metsässä rämpineet, mutta heinäkuussa valoisia tunteja oli enemmän.
Näin jälkikäteen pystyn jo tajuamaan, miten paljon käperryin itseeni. Yritin tsempata itseäni, mutta kävin välillä auton perällä niiskuttamassa sekä häpeää että yksinäisyyttä. Minun hevonen, minun mokani. Kaikki nämä ihmiset täällä, koska minä mokasin. Kaikki nämä auttavat, vaikka en voi antaa heille mitään takaisin. Jään kuolemaani asti kiitollisuudenvelkaan. Velkavankeuteen. Minä, joka en ole koskaan halunnut elää velaksi ja kuulla jälkikäteen olevani kiittämätön paska.
Asiaa ei helpota, että kun vastaavaa tapahtuu toisille, kuten nyt sunnuntaina Espoossa tapahtui, omat työt ovat estäneet konkreettisen auttamisen. Syyllisyyteni on valtava siitäkin huolimatta, ettei itsellenikaan tullut mieleen syyttää ketään, kuka ei päässyt paikalle etsimään minun hevostani. Varmasti useampi olisi halunnut.
Toivon, että Aino ja Laku löytyvät mahdollisimman pian.
http://www.hs.fi/kaupunki/a1475462249657