Äiti on aikuinen

Meillä oli sillä tavalla kiireinen iltapäivä, että piti ajaa kehäteitä ristiin rastiin. Meidän perheessä on vain yksi auto, joten joskus pitää vähän sumplia. Hain lapset tarhasta, hain miehen töistä, mies hyppäsi rattiin ja ajettiin tallille. Minä jäin tallille odottamaan satulansovitusta. Mies ajoi takaisin kotiin, syötti lapset äitien tekemällä ruoalla ja vei tyttären koripallotreeneihin. Sitten pojan kanssa ruokakauppaan, tytär treeneistä, ruoat kotiin ja äiti kotiin tallilta. Puoli kahdeksan istuimme iltapalapöytään. Minulla oli huuli auki, kiitos satulansovituksessa pyörineen hevoseni.

Se, että käyn tallilla ns. ruuhka-aikaan, on harvinaista. Se on lapsistakin niin kummallista, että kun tallinpihassa hyppäsin pois autosta, he vaativat monimuotoisia halipusurituaaleja ihan kuin olisin ollut lähdössä viikoksi ulkomaille. Olisikin muuten jännittävää lähteä niin pitkäksi aikaa pois kotoa ihan yksin. Oikeasti haaveeni ovat sitä luokkaa, että saisinpa olla edes yhden kokonaisen päivän yksin kotona. Viikonloppu tuntuisi jo luksukselta.

Kuusivuotiaiden sanotaan elävän pikkumurrosikää. Huomaan, että meillä tytär haastaa minua jo melkoisesti. Yritän ajatella, että minä tässä olen se aikuinen ja pystyn kyllä pitämään sykkeeni rauhallisena, mutta normipäivä on sellainen, että verenpaine kohoaa heti aamusta ja laskee ehkä siiheksi, että tulee lasten nukkumaanmenoaika.

Tytär osaa jo testatakin. Mieheni on monta kertaa sanonut tytärtä hoputtaessaan, että jos koristreeneihin ei tule ajoissa, siitä saa rangaistuksen. Niinpä tytär paukautti takapenkiltä satulansovitukseen ajaessamme ja kiireestä puhuessamme hyvin nenäkkäästi, että "äiti kuule, onko muka joku Päden loimensovitus tärkeämpää kuin se, että mä voin saada joukkueesta potkut, HÄH?"

Päätin pysyä aikuisena ja rauhallisena. Osasin tarttua oikeaan asiaan sanomalla, että sovitamme satulaa, emme loimea.