Köyhä hevosenomistaja

Tunsin joskus häpeää siitä, että hevosellani oli vuokraajia. Tuntui, että olin ainoa köyhä ja kipeä, joka muka maksatti hevosensa muilla. Koin, että minulla olisi pitänyt olla varaa antaa hevonen kaikkien itseäni taitavampien käyttöön ilmaiseksi, koska olin nyt sattunut sellaisen hankkimaan. "Otatko maksun lapsenvahdiltasikin?", saatettiin kysyä. Eräs tuttu nauroi, tulisikohan joku lenkittämään häneen koiraansa ja maksaisi siitä.

Vaikka perustelin asian itselleni miten, en voinut olla tuntematta kummallista häpeää siitä, että pyysin korvausta hevosellani ratsastamisesta silloin, kun itse loikoilin kotona ja tein muita tärkeitä juttuja. Minullahan oli silloin maailman toimivin hevonen; kenelle tahansa sopiva sunnuntairatsu. Häpesin, että pyysin muilta sen ratsastamisesta pienen korvauksen kattaakseni omia kulujani. En päässyt häpeästä millään eroon, sillä jotenkin söin omia teini-ikäisiä ajatuksiani. Silloin olin ollut erittäin vahvasti sitä mieltä, että minun olisi pitänyt saada ratsastaa ilmaiseksi, koska minulla ei ollut siihen itselläni varaa. Vanhemmat maksoivat minulle yhden ratsastustunnin viikossa. Yritin ottaa kaiken ilon irti niistä kerroista, kun joskus saimme ratsastaa ratsatuskouluhevosia tallista kentälle ja takaisin ratsastuskoululaisia varten. Pääpaino oli kuitenkin hevosen hoitamisessa. Se oli tärkeämpää kuin ratsastaminen. Yksi joulumaasto vuodessa tuntui riittävältä korvaukselta putsaamisesta ja puunaamisesta. Oliko se sitä? No, siitä voi olla tietysti monta mieltä.

Kuitenkin kun vanhempien rahat vaihtuivat omaksi rahaksi, oli pakko aikuistua myös tietynlaisesta idealismista. Rautarouvan sanoin "The problem with socialism is that eventually you run out of other people's money."  Ilmaisia hevosia ja ilmaisia lounaita ei ole. Ei ainakaan niille, jotka eivät laita tikkua ristiin niiden eteen.

"Ei oo paljoa vuokraajia näkynyt", tuumaa Päde.