Mieheni oli jo lapsena lahjakas matematiikassa ja sai opettajalta lisätehtäviä ja lisähaasteita. Minä sen sijaan sain luvan piirtää aina kun olin valmis. Lopputuloksena voidaan sanoa, että mieheni oppi matematiikkaa ja minä taas pysyin pulpetissani hiljaa.
80-luvulla piti olla hiljaa, pärjätä muita paremmin tai ainakin muiden mukana, sillä muuten oli tyhmä ja häirikkö. Tyhmät ja häiriköt jätettiin sitten luokalleen tai siirrettiin pieneen erityisluokkaan häiritsemään toinen toisiaan. Jossain vaiheessa todettiin, että parempi integroida heidän yleisopetukseen, sillä koulunkäyntiavustajan tuella kaikki muuttuu. Nykyisin joissain luokassa tarvittaisiin avustajia yhtä paljon kuin siellä on oppilaita. Moni vanhan liiton opettaja huokaa hiljaa, miten paljon helpompaa oli silloin, kun kaikki erityisopetusta ja -huomiota tarvitsevat laitettiin saatiin pois silmistä ja pois mielestä. Eivät olleet sitten siellä luokassa tukkeena tekemässä omia juttujaan, kulkemassa omaan suuntaansa, puhumassa omiaan ja huutamassa ja häiritsemässä niitä oppilaita, jotka yrittivät seurata opetusta sellaisena, niinkuin se on opetussunnitelmaan kirjattu. Kukaan ei puhunut yksilöllisestä oikeudesta tehdä mitä tahansa ja ihan mihin tahtiin tahansa.
Yksilölle on tietysti arvokasta, että hän saa tukea ja huomiota. Ei tule olo, että on tyhmä tai että pitäisi jäädä luokalleen. Luokalle jääminen ja tasoryhmät ovat nykyisin rangaistus, mitä kenenkään itsetunnon ei uskota kestävän. Ei, vaikka se olisi ihan ansaittua, perusteltua ja paljain silmin nähtävää. Eikä tämä rajoitu vain kouluun. Kuka pelastaisi ratsastuskoulun opetusryhmän siltä erityisoppilaalta, joka uskoo, että opettajan tehtävä on eriyttää juuri hänen ratsastuksenoppimistaan ja unohtaa ne kaikki muut oppilaat?
Vai onko olemassa perustavanlaatuinen oikeus seisoa keskellä kenttää, kun ei uskalla vaikkapa laukata? Tai vaatia jatkuvasti vaativampia tehtäviä tai huomiota omalle tekemiselleen, koska on parempi kuin muut? Yksilöllisyydellekin on rajansa, etenkin jos on hakeutunut yleiseen ryhmäopetukseen, josta kaikki maksavat saman verran.
80-luvulla piti olla hiljaa, pärjätä muita paremmin tai ainakin muiden mukana, sillä muuten oli tyhmä ja häirikkö. Tyhmät ja häiriköt jätettiin sitten luokalleen tai siirrettiin pieneen erityisluokkaan häiritsemään toinen toisiaan. Jossain vaiheessa todettiin, että parempi integroida heidän yleisopetukseen, sillä koulunkäyntiavustajan tuella kaikki muuttuu. Nykyisin joissain luokassa tarvittaisiin avustajia yhtä paljon kuin siellä on oppilaita. Moni vanhan liiton opettaja huokaa hiljaa, miten paljon helpompaa oli silloin, kun kaikki erityisopetusta ja -huomiota tarvitsevat laitettiin saatiin pois silmistä ja pois mielestä. Eivät olleet sitten siellä luokassa tukkeena tekemässä omia juttujaan, kulkemassa omaan suuntaansa, puhumassa omiaan ja huutamassa ja häiritsemässä niitä oppilaita, jotka yrittivät seurata opetusta sellaisena, niinkuin se on opetussunnitelmaan kirjattu. Kukaan ei puhunut yksilöllisestä oikeudesta tehdä mitä tahansa ja ihan mihin tahtiin tahansa.
Yksilölle on tietysti arvokasta, että hän saa tukea ja huomiota. Ei tule olo, että on tyhmä tai että pitäisi jäädä luokalleen. Luokalle jääminen ja tasoryhmät ovat nykyisin rangaistus, mitä kenenkään itsetunnon ei uskota kestävän. Ei, vaikka se olisi ihan ansaittua, perusteltua ja paljain silmin nähtävää. Eikä tämä rajoitu vain kouluun. Kuka pelastaisi ratsastuskoulun opetusryhmän siltä erityisoppilaalta, joka uskoo, että opettajan tehtävä on eriyttää juuri hänen ratsastuksenoppimistaan ja unohtaa ne kaikki muut oppilaat?
Vai onko olemassa perustavanlaatuinen oikeus seisoa keskellä kenttää, kun ei uskalla vaikkapa laukata? Tai vaatia jatkuvasti vaativampia tehtäviä tai huomiota omalle tekemiselleen, koska on parempi kuin muut? Yksilöllisyydellekin on rajansa, etenkin jos on hakeutunut yleiseen ryhmäopetukseen, josta kaikki maksavat saman verran.