Ensiksi haluaisin kiittää perhettäni....

Katsoin joskus jostain huippu-urheilijasta tehtyä dokumenttia. Muistaakseni kyse oli painijasta tai jostain muusta lajista, missä treenataan tosissaan ja olympiatasolla, mutta mikä ei kuitenkaan mahdollista palkkatöistä poisjäämistä. Suokaa anteeksi jos nyt muistan lajin väärin.

Urheilijan vaimo kertoi siinä, että aivan seurustelun alkuaikoina hän oli sanonut tulevalle appiukolleen, miten odottaa joululomaa ja kiireetöntä yhdessäoloa. Appiukko oli vastannut jotenkin niin, että ymmärräthän, ettei sitä tule tapahtumaan. Tulet huomaamaan, että huippu-urheilijalle loma ei ole sitä, että ollaan aloillaan ja perheen kanssa, vaan lomalla on aikaa treenata kahta enemmän.

Kun huippu-urheilija kiittää perhettään tuesta, se kuulostaa helposti siltä, että kiitos, kun kannustitte ja hurrasitte katsomossa. Urheilija tiivistää yhteen pieneen sanaan puolison kannalta helvetin vaativan todellisuuden.

• Kiitos niistä sunnuntaipäivällisistä, jotka nautitte ilman minua, kun en sitten taaskaan tullut kotiin ajoissa.
• Kiitos puolisoni, että olet joka ilta hoitanut lapset yöpuulle, jotta olen voinut vain suukottaa heitä kotiin tultuani.
• Kiitos, että olet kasvattanut lapset.
• Kiitos, että jaksoitte odottaa, kun treenini venyvät.
• Kiitos, että laitoit ruoan valmiiksi.
• Kiitos, että olette kestäneet rahallisen panostuksen tähän lajiin, josta ei elannoksi ole kellekään, vaikka se vie saman verran aikaa kuin toinen päivätyö.
• Kiitos, että pyörität pyykkikonetta ja viikkaat pyykkejä kaappiin.
• Kiitos, että imuroit.
• Kiitos, että kuljetat lapsia harrastuksiin.
• Kiitos, että suostut lomiin, joita vietetään tämän lajin ehdoilla.
• Kiitos, että ymmärrä, että vähän taas sattui ja tapahtui ja olen raajarikko.
• Kiitos, että olet unohtanut omat halusi harrastaa tai keksinyt harrastuksia, joita voi treenata kotona.

Aloitinko huippu-urheilusta? Ihan tavallista hevosharrastamista minä kuitenkin tarkoitin.