Mitä voi sanoa

Hevosenpitoon ja lastenkasvatukseen pätevät monet samat lainalaisuudet. Ensinnäkin toisten ihmisten lapsia ja hevosia pitää aina kehua ihaniksi ja söpöiksi, vaikka ne eivät sitä olisikaan. Kehuminen murtaa jään ihmisten välillä. Kyllähän me lähes poikkeuksetta olemme sitä mieltä, että lapsemme ja eläimemme ovat jatkeitamme ja ison työn tuloksia. Siksi kehut.

Arvostelulla sen sijaan padotaan jäätä. Sitä paitsi kaikki hevosiimme tai lapsiimme kohdistuva kritiikki menee meillä ihon alle. Jos joku sanoo, että lapseni ei osaa käyttäytyä, kuulen hänen sanovan myös, että minä en osaa kasvattaa. Jos joku sanoo, että hevoseni meno on kauhean näköistä, korvissani soi, että minä en osaa ratsastaa enkä kouluttaa. Joskus lause vielä alkaa sillä kuuluisalla "ei millään pahalla, mutta..." Ai hyvälläkö sitten?

Me luulemme vähän turhan usein osaavamme antaa "rakentavaa kritiikkiä" ja oikeasti vain töksäyttelemme asioita. Talliolosuhteissa sanotaan toisille kaikenlaista, minkä voisi jättää sanomatta. Ohjeemme voivat toimia meillä itsellämme, mutta muille ne ovat hyödyttömiä ohjeita. Ja voi olla, että itsekin ajattelemme virheellisesti. Suomen mittakaavassa hyvinkin luettua blogia kirjoittavana olen tietysti päässyt myös julkisen arvostelun kohteeksi. Sen takaa löytyy usein sellaiset tutut ja puolitutut, jotka kirjoittavat hevostallinettiin, koska haluavat kasvotusten olla kanssani väleissä, mikä tietysti tekee esimerkiksi tallikohtaamisista paljon helpompia. Minulle se käy ihan hyvin. Minun elämäni on helpompaa, kun ajattelen kassaihmisten olevan hyväntahtoisia ja mukavia, vaikka se olisi pelkkää näytelmää. Länkyttäkööt sitten selän takana, mitä haluavat.

Ja kyllähän sen ihmisistä huomaa, ketkä sellaisia ovat. Näkevät kiitettävästi vaivaa peittääkseen sen.

"Ei se osaa edes ratsastaa". (Kuva: Erica Lilja)

Lue ystäväni Kirsin kirjoitus nettikirjoittelusta täällä.
http://starbox.fi/kirsikankukkia/nettikayttaytymisen-kultaset-saannot