Hevonen tarvitsee aikaa vertymiseen, mutta ei vastusteluun. Iäkkään hevosen jälkeen tämä yksinkertainen asia oli hirvittävän vaikea sisäistää. Tintin kanssa olin tottunut kävelemään ja kävelemään ja lämmittelemään. Siitä ei taatusti ole koskaan hevoselle haittaa, mutta kerronpa silti, mihin se johti.
Ensimmäisenä vuotena Tintin kanssa luin innokkaasti hevoskirjoja. Koko hevosmaailma tuntui muuttuneen niiden 15 vuoden aikana, jolloin en ollut hevosia harrastanut. Yhtäkkiä puhuttiin istunnasta ja ratsastajasta. Lapsuuden ratsastuksesta mieleen oli jäänyt lähinnä seuraavat kolme asiaa
1. Hevosen pitää mennä sinne, minne ratsastaja haluaa
2. Hevosen pitää mennä siinä askellajissa, missä ratsastaja haluaa
3. Ratsastaja nousee satulaan välittömästi, jos hän sieltä tippuu
Ratsastajaa keskittyminen tietysti viehätti, koska lapsuuden rohkeudesta ei ollut ehkä niin paljon jäljellä kuin mitä kuvittelin. Pystyynkuolleet hevoset tuntuivat turvallisilta. Sellaisten kanssa oli mukava etsiä istuinluita ja hengittää syvään. Tintti sopi tähän tarkoitukseen hirveän hyvin. Sitä ei oikeastaan haitannut jatkuva maastoilu ja verkkainen elämä, josta se pääsi osalliseksi, kun minä keskityin itseeni. Minustakin maastoilu oli mukavaa. Terapiaratsastus. Kuka nyt joka päivä olisi kunnolla ratsastanut ja hevoselta mitään vaatinut! Raskasta olisi sellainen hevoselle, selitin itselleni. OIkeasti kysymys oli minusta.
Olin juuri lukenut hevoskirjastani, että kun hevonen saa vertyä ajan kanssa, se nostaa itse selkänsä ja kaartaa kaulansa ratsastajan painon alla. Että kun se saa aikaa ja sitä taivuttelee, kaikki tapahtuu kuin itsestään, koska HEVONEN HALUAA. Tätä sitten yritin epäonnisesti toteuttaa. Olin pohkeesta hidas, kädestä hidas ja kaikkialta aivan hukassa. Hevonen lönkötteli maneesia ympäri näennäisen tyytyväisenä siitä, etten pyytänyt siltä mitään. Pian tajusin itsekin, että ei meillä ollut mitään yhteistä kieltä. Hevonen ei halunnut mitään enkä minä todellakaan pyytänyt siltä mitään. Siinä oli kiusaus ajatella, että koska hevonen ei halua, sen ei tarvitse. Sitten pyydettiin paikalle valmentaja, joka käski pyytää hevoselta työtä. "Onkohan se kipeä", minä mietin. Valmentaja totesi, että hangoitteleehan se kun tuo maistuu siitä työltä. Ei se halua tehdä töitä, vaikka ihan hyvin voisi. "Työtävieroksuva eläin se on." Saman olin huomannu itsestäni: koska Tintin kanssa oli kentällä vaikeaa, oli mukavampi mennä maastoon. Siellä me samoilimme, me kaksi työtävieroksuvaa elukkaa. Molemmat entisestään jäykistyen.
Istuntaan ja ratsastajaan keskittynyt hevosmaailma sai minut ajattelemaan niin voimallisesti itseäni, että oli myös helppo ajatella, että minulle hyvä on myös hevoselle hyvä. Kun olin löytänyt takapuoleni, havahduin pian myös hevoseen sen alla. Se alkoi ikääntyä ja tarvitsi taivuttelua ja ratsastusta entistä kipeämmin. Palasin noihin kolmeen kohtaan, jotka olin lapsena oppinut ja tajusin, että edelleen ne ovat tärkeimpiä asioita ja niiden päälle rakennetaan kaikki muu. Että kysymys on kuitenkin enemmän hevosesta kuin ratsastajasta.
Hienosäätö tulee tarpeeseen vasta, kun nuo kolme asiaa ovat kunnossa:
1. Hevosen pitää mennä sinne, minne ratsastaja haluaaNäitä asioita opitaan toivottavasti ratsastuskoulussa vielä tänäkin päivänä.
2. Hevosen pitää mennä siinä askellajissa, missä ratsastaja haluaa
3. Ratsastaja nousee satulaan välittömästi, jos hän sieltä tippuu
 |
| Harva hevonen hyppää loputtomiin ilman päättävistä ratsastajaa. kuva: Erica Lilja 2014 |