”En jännitä, oksennan vain”, sanoin urhelupsykologi Anna Andersenille keväällä. Olin ollut jo useamman kerran tilanteessa, jossa maastoradalle lähteminen sai aikaan kuvotusreaktion. Useimmiten tilanne äityi niin pahaksi, että en pystynyt laisinkaan syömään ennen koko radan ratsastamista, sillä oksensin kaiken pois. ”Ei tätä treeneissä tapahdu, vaikka esteet olisivat isompiakin. Olen ajatellut, että jostain syystä ruoansulatus ja adrenaliini eivät toimi samaan aikaan. Kaikki tulee pois.”
Hassua kyllä olin niin lukkiutunut siihen, että minä en jännitä, että melkein loukkaanuin asiaa koskevasta kysymyksestä. En kokenut jännittäväni. Ajattelin, että keskitys vain suoritukseen ja jostain käsittämättömästä syystä elimistöni reagoi siihen alkamalla poistaa ruokaa. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu huvittavalta. Joku alitajuntainen syyhän sille täytyi olla.
Elettiin kesäkuun alkua. Kaikki kauden kisat olivat oikeastaan vasta edessä. Istuimme Anna Andersenin vastaanotolla Helsingin kantakaupungissa ja minä söin kiireistä lounassalaattiani vähän häpeillen. Ulkona tihutti vettä ja loppukesän tuleville helteille saattoi vielä nauraa, jos jonkun olisi kuullut niitä ennustavan. Toukokuun Niinisalon-kilpailut olivat päättyneet osaltani epäonnisesti kolmeen kieltoon esteellä, johon olimme pari viikkoa ennen kisoja treeneissä jääneet kiinni ja kaatuneet. Olin saanut kaularangan revähtymän. ”Toukokuun kisa oli ensimmäinen kerta, kun pääsin Niinisalosta kotiin ehjänä”, naurahdin. ”Viime heinäkuussa murtui pohjeluu, syksyllä varvas ja nyt kevään treeneissä tuo revähdys”, tunnustin. ”Aika paljonhan sinulle on tapahtunut onnettomuuksia”, Anna huomautti, mutta kohautin siinä vaiheessa lähinnä harteitani. Tai olisin kohauttanut, jos ne olisivat kunnolla liikkuneet. Ehkä nostin kulmiani. ”En tiedä, en usko, että sillä on vaikutusta”. Jos Anna ei olisi ollut ammattilainen, hän olisi nyt vuorostaan kohottanut kulmiaan. Mielessään hän takuulla niin tekikin.
En ole koskaan pitänyt itseäni kovin rohkeana. Teen asioita mielelläni vain, jos tiedän pystyväni siihen. Vaikka olen ratsastanut paljon hevosilla, jotka kieltävät esteelle, en ole mitenkään erityisesti nauttinut siitä. En myöskään tykkää siitä, jos hevonen vie enkä halua laukata täysiä kohti estettä. Enkä nyt oikeastaan tiedä, eroanko tässä mielessä monestakaan kenttäratsastajasta. Aika paljon meidänkin ratsastusseurassa puhutaan jännittämisestä ja siitä, että ”meinasin saada paskahalvauksen sillä esteellä”, minkä takia ihmiset hakevat poikkeuksetta taitoa, varmuutta ja hallinnantunnetta. Kun ne ovat kasassa, on helppoa näyttää rohkealta. Itsesuojeluvaisto kehittyy aivojen kehittyessä. Aina parikymppiseksi asti moni onkin mennyt mieluusti korkealta ja kovaa. Toiset tekevät niin läpi elämänsä. Tarve mielenrauhaan ja varmisteluun on myös hyvin yksilökohtaista. Toisilla pää pysyy riskinottotilanteissa kylmempänä kuin toisilla. Aika monelle mieleen tulee viimeistään lasten syntymisen jälkeen klassinen pelko, entä jos minulle tapahtuu jotain. Niin kävi minullekin. ”Vaikka en minä sitä niin kauheasti mieti enää sitten, kun pääsen hevosen selkään”, kerroin Annalle.
En siis ole ollut niitä, jotka haluavat uhkarohkeasti katsoa, meneekö hevonen yli tästäkin esteestä, jos sellaisia tyyppejä nyt ylipäänsä edes on olemassa. ”Olen minä sarjaesteitä jännittänyt. Ja alashyppyjä. Niissä olen tehnyt tosi paljon mielikuvaharjoituksia”, muistelin. Kerroin myös parantaneeni omaa kuntoani, jotta voisin keskittyä suorituksessa pelkkään henkiseen puoleen sen sijaan, että joutuisin miettimään, jaksanko itse. Lopulta löysin akilleen kantapääni. ”Sitä tietysti mietin aika paljon, että jaksaako hevoseni. Kauhuskenaarioni on se, että vedän hevoseni piippuun ja se väsyneenä lähtee hyppyyn, joka jää liian matalaksi. Ja sitten jäämme esteeseen kiinni.”
Tadaa, siinä se oli. Minulla oli muutamaan kertaan sanottu, että Päden pitää laihtua. Oli sanottu, että se tarvitsee paremman kunnon. Vuoden takainen Päden ähky ja sittemmin helmikuinen jalkaleikkaukseni pysäytti hyvin alkaneet kuntotreenit. Vaikka Päde oli koko ajan liikkeessä, oli pakko myöntää, etten oikein pystynyt luottamaan siihen, että sen kunto paranee muiden kanssa. ”Uskotko kentään, joka sanoo sinulle Päden olevan riittävän hyvässä kunnossa”, Anna kysyi ja jouduin vastaamaan kieltävästi. ”En usko. Itsehän minä siellä selässä olen ja riskit kannan. Miten kukaan muu voisi tietää siitä oikeastaan yhtään mitään, koska kunnon rakentaminen on minun vastuullani.”
Samanaikaisesti tuntui hämmentävältä ja vapauttavalta yhdistellä pelkopalapeliäni kokonaisuudeksi. Ymmärsin senkin, miksi valmentajan seurassa oksennusjännitystä ei esiintynyt koskaan: suoritushan oli silloin pilkottu osiin, yleensä maksimissaan viiteen esteeseen. Päde on varovainen hyppääjä, joka ei turhia kolistele, joten sen kanssa en ole koskaan miettinyt juurikaan itse esteitä vaan kokonaisuutta, johon liittyy hevosen fyysinen jaksaminen. ”Muistan kun eräs yksittäinen valmentaja sanoi, että jos sun hevonen ei jaksa laukata kilometriä, sillä ei pidä mennä kenttää ollenkaan”, sanoin. ”Mutta se teki oloni vielä epävarmemmaksi jaksamisen suhteen, vaikka tarkoitus ehkä oli muuta. Tiesin, että se jaksaa laukata vaikka kuinka monta kilometriä, mutta esteiden kanssa... ” Päden rehellisyyskin tuntui yhtäkkiä uhkalta. ”Oikeastaan pelkään sitä, ettei se itse tajua olevansa väsynyt ja että se lähtee yrittämään, koska pyydän, ja sitten se ei onnistukaan. ”
Mikä siis avuksi? Asiaa ei helpottanut, että emme olleet päässeet maastoradalta maaliin kertaakaan, vaikka treenit menivät aina hyvin ja rataesteiltä tuli vain harvoin virheitä. Valmista reseptiähän ei oikeastaan ole. Kuntolaukkaa, treeniä, kokemusta. Kaikkea pitäisi saada lisää. Viikko Annan ja minun tapaamisen jälkeen osallistuin Ypäjällä kenttäkilpailujen 80cm:n luokkaan. Kyse oli ensimmäisestä yhden päivän kisasta. Olin tähän asti mennyt vain kahdelle päivälle jaettuja kisoja, joten nyt itseni psyykkaaminen Päden jaksamisen suhteen oli äärimmillään.
Oksensin kerran, mutta lopulta sain minttukaakaot pysymään sisällä. Rata tuntui jo kävelyssä vaikealta ja se alkoi alamäkeen. Verryttelyssä olin aivan äärimmilleen jännittynyt ja tipuin tukkiesteelle. Jos seurakaverit eivät olisi olleet verkassa tsemppaamassa, en ehkä olisi päässyt lähtöön saakka. Annan ohjeiden mukaisesti kuitenkin hieroin reisiäni ja käsivarsiani saadakseni oksitosiinia erittymään, jotta tuntisin oloni turvallisemmaksi. Tein hengitysharjoituksia: hengitin sisään laskemalla kolmeen ja ulos laskemalla viiteen. Kun pääsin lähtökarsinaan, tunsin oloni varmaksi. Mutta nytpä Päde ei edennyt minnekään. Pääsimme kutosesteelle, jonne otimme kolmannen kiellon. Tajusin, että emme ole valmiita kisaamaan tällaista luokkaa. Kysymys on kuitenkin tiimityöstä. Ei riitä, että vain toinen meistä on tilanteen tasalla.
Heinäkuussa lähdin Hattulaan viikonloppuleirille ajatuksella, että annan itselleni vielä yhden mahdollisuuden yrittää 80cm:n kenttärataa kilpailutilanteessa. Päde hyppäsi kuin unelma koko viikonlopun ja saimme leirin päätöskisoissa tehtyä vaaditun radan. Tämä oli melkoinen käännekohta minulle Päden fyysisen jaksamisen arpomisen kannalta, ja oksentamiset loppuivat itse asiassa siihen. Toki myös hengitysharjoitukset ja hieromiset auttoivat minua rentoutumaan. Pari viikkoa myöhemmin kisoissa kaikki meni hyvin, kunnes Päde jäi jälleen kytistelemään lähtökarsinaan eikä edennyt radalla. Oli pakko hyväksyä, että vaikka paljon miettimäni fyysisen kestävyyden puoli olikin näemmä kunnossa, psyyke pitää hoitaa kuntoon sekä hevosella että itselläni ennen kuin voimme startata seuraavan 80cm:n kenttäluokan. Esteet tuskin ovat sittenkään ongelma, mutta esteiden välit ovat. Nyt tarvitsee Pädekin minulta varmuutta. Niimpä päätimme valmentajani kanssa madaltaa tasoa ja lähteä hakemaan pelkkää sujuvaa etenemistä esteiden välille. Kilpailutilanne on selvästi molemmille liikaa.
Loppukauden 2018 hyppäsimme 60cm:n taitoarvosteluluokkia Keravalla ja Harjussa tavoitteena saada vain rikkeettömiä ratoja alusta loppuun saakka. Kausi loppui Niinisalossa viikko sitten, kun teimme kolme osakoetta tasolla 60cm. Ensi kauden tavoite on edelleen 80cm:n luokissa, kunhan saamme menoon etenevää rentoutta ja parempaa perusratsastusta. Kiitos oksenteluni, olen taas enemmän kartalla siitä, mitä minun ja hevoseni pään sisällä tapahtuu. Lopultahan tämä kaikki on pelkkää aivourheilua. Sitä jatkamme myös Annan kanssa.
Hassua kyllä olin niin lukkiutunut siihen, että minä en jännitä, että melkein loukkaanuin asiaa koskevasta kysymyksestä. En kokenut jännittäväni. Ajattelin, että keskitys vain suoritukseen ja jostain käsittämättömästä syystä elimistöni reagoi siihen alkamalla poistaa ruokaa. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu huvittavalta. Joku alitajuntainen syyhän sille täytyi olla.
Elettiin kesäkuun alkua. Kaikki kauden kisat olivat oikeastaan vasta edessä. Istuimme Anna Andersenin vastaanotolla Helsingin kantakaupungissa ja minä söin kiireistä lounassalaattiani vähän häpeillen. Ulkona tihutti vettä ja loppukesän tuleville helteille saattoi vielä nauraa, jos jonkun olisi kuullut niitä ennustavan. Toukokuun Niinisalon-kilpailut olivat päättyneet osaltani epäonnisesti kolmeen kieltoon esteellä, johon olimme pari viikkoa ennen kisoja treeneissä jääneet kiinni ja kaatuneet. Olin saanut kaularangan revähtymän. ”Toukokuun kisa oli ensimmäinen kerta, kun pääsin Niinisalosta kotiin ehjänä”, naurahdin. ”Viime heinäkuussa murtui pohjeluu, syksyllä varvas ja nyt kevään treeneissä tuo revähdys”, tunnustin. ”Aika paljonhan sinulle on tapahtunut onnettomuuksia”, Anna huomautti, mutta kohautin siinä vaiheessa lähinnä harteitani. Tai olisin kohauttanut, jos ne olisivat kunnolla liikkuneet. Ehkä nostin kulmiani. ”En tiedä, en usko, että sillä on vaikutusta”. Jos Anna ei olisi ollut ammattilainen, hän olisi nyt vuorostaan kohottanut kulmiaan. Mielessään hän takuulla niin tekikin.
 |
| Niinisalo 80cm, toukokuu 2018. Kuva: Lauraji.kuvat.fi |
En ole koskaan pitänyt itseäni kovin rohkeana. Teen asioita mielelläni vain, jos tiedän pystyväni siihen. Vaikka olen ratsastanut paljon hevosilla, jotka kieltävät esteelle, en ole mitenkään erityisesti nauttinut siitä. En myöskään tykkää siitä, jos hevonen vie enkä halua laukata täysiä kohti estettä. Enkä nyt oikeastaan tiedä, eroanko tässä mielessä monestakaan kenttäratsastajasta. Aika paljon meidänkin ratsastusseurassa puhutaan jännittämisestä ja siitä, että ”meinasin saada paskahalvauksen sillä esteellä”, minkä takia ihmiset hakevat poikkeuksetta taitoa, varmuutta ja hallinnantunnetta. Kun ne ovat kasassa, on helppoa näyttää rohkealta. Itsesuojeluvaisto kehittyy aivojen kehittyessä. Aina parikymppiseksi asti moni onkin mennyt mieluusti korkealta ja kovaa. Toiset tekevät niin läpi elämänsä. Tarve mielenrauhaan ja varmisteluun on myös hyvin yksilökohtaista. Toisilla pää pysyy riskinottotilanteissa kylmempänä kuin toisilla. Aika monelle mieleen tulee viimeistään lasten syntymisen jälkeen klassinen pelko, entä jos minulle tapahtuu jotain. Niin kävi minullekin. ”Vaikka en minä sitä niin kauheasti mieti enää sitten, kun pääsen hevosen selkään”, kerroin Annalle.
En siis ole ollut niitä, jotka haluavat uhkarohkeasti katsoa, meneekö hevonen yli tästäkin esteestä, jos sellaisia tyyppejä nyt ylipäänsä edes on olemassa. ”Olen minä sarjaesteitä jännittänyt. Ja alashyppyjä. Niissä olen tehnyt tosi paljon mielikuvaharjoituksia”, muistelin. Kerroin myös parantaneeni omaa kuntoani, jotta voisin keskittyä suorituksessa pelkkään henkiseen puoleen sen sijaan, että joutuisin miettimään, jaksanko itse. Lopulta löysin akilleen kantapääni. ”Sitä tietysti mietin aika paljon, että jaksaako hevoseni. Kauhuskenaarioni on se, että vedän hevoseni piippuun ja se väsyneenä lähtee hyppyyn, joka jää liian matalaksi. Ja sitten jäämme esteeseen kiinni.”
Tadaa, siinä se oli. Minulla oli muutamaan kertaan sanottu, että Päden pitää laihtua. Oli sanottu, että se tarvitsee paremman kunnon. Vuoden takainen Päden ähky ja sittemmin helmikuinen jalkaleikkaukseni pysäytti hyvin alkaneet kuntotreenit. Vaikka Päde oli koko ajan liikkeessä, oli pakko myöntää, etten oikein pystynyt luottamaan siihen, että sen kunto paranee muiden kanssa. ”Uskotko kentään, joka sanoo sinulle Päden olevan riittävän hyvässä kunnossa”, Anna kysyi ja jouduin vastaamaan kieltävästi. ”En usko. Itsehän minä siellä selässä olen ja riskit kannan. Miten kukaan muu voisi tietää siitä oikeastaan yhtään mitään, koska kunnon rakentaminen on minun vastuullani.”
Samanaikaisesti tuntui hämmentävältä ja vapauttavalta yhdistellä pelkopalapeliäni kokonaisuudeksi. Ymmärsin senkin, miksi valmentajan seurassa oksennusjännitystä ei esiintynyt koskaan: suoritushan oli silloin pilkottu osiin, yleensä maksimissaan viiteen esteeseen. Päde on varovainen hyppääjä, joka ei turhia kolistele, joten sen kanssa en ole koskaan miettinyt juurikaan itse esteitä vaan kokonaisuutta, johon liittyy hevosen fyysinen jaksaminen. ”Muistan kun eräs yksittäinen valmentaja sanoi, että jos sun hevonen ei jaksa laukata kilometriä, sillä ei pidä mennä kenttää ollenkaan”, sanoin. ”Mutta se teki oloni vielä epävarmemmaksi jaksamisen suhteen, vaikka tarkoitus ehkä oli muuta. Tiesin, että se jaksaa laukata vaikka kuinka monta kilometriä, mutta esteiden kanssa... ” Päden rehellisyyskin tuntui yhtäkkiä uhkalta. ”Oikeastaan pelkään sitä, ettei se itse tajua olevansa väsynyt ja että se lähtee yrittämään, koska pyydän, ja sitten se ei onnistukaan. ”
Mikä siis avuksi? Asiaa ei helpottanut, että emme olleet päässeet maastoradalta maaliin kertaakaan, vaikka treenit menivät aina hyvin ja rataesteiltä tuli vain harvoin virheitä. Valmista reseptiähän ei oikeastaan ole. Kuntolaukkaa, treeniä, kokemusta. Kaikkea pitäisi saada lisää. Viikko Annan ja minun tapaamisen jälkeen osallistuin Ypäjällä kenttäkilpailujen 80cm:n luokkaan. Kyse oli ensimmäisestä yhden päivän kisasta. Olin tähän asti mennyt vain kahdelle päivälle jaettuja kisoja, joten nyt itseni psyykkaaminen Päden jaksamisen suhteen oli äärimmillään.
Oksensin kerran, mutta lopulta sain minttukaakaot pysymään sisällä. Rata tuntui jo kävelyssä vaikealta ja se alkoi alamäkeen. Verryttelyssä olin aivan äärimmilleen jännittynyt ja tipuin tukkiesteelle. Jos seurakaverit eivät olisi olleet verkassa tsemppaamassa, en ehkä olisi päässyt lähtöön saakka. Annan ohjeiden mukaisesti kuitenkin hieroin reisiäni ja käsivarsiani saadakseni oksitosiinia erittymään, jotta tuntisin oloni turvallisemmaksi. Tein hengitysharjoituksia: hengitin sisään laskemalla kolmeen ja ulos laskemalla viiteen. Kun pääsin lähtökarsinaan, tunsin oloni varmaksi. Mutta nytpä Päde ei edennyt minnekään. Pääsimme kutosesteelle, jonne otimme kolmannen kiellon. Tajusin, että emme ole valmiita kisaamaan tällaista luokkaa. Kysymys on kuitenkin tiimityöstä. Ei riitä, että vain toinen meistä on tilanteen tasalla.
 |
| Ypäjä 80cm, kesäkuu 2018. Kuva: Ella Tikkanen |
Loppukauden 2018 hyppäsimme 60cm:n taitoarvosteluluokkia Keravalla ja Harjussa tavoitteena saada vain rikkeettömiä ratoja alusta loppuun saakka. Kausi loppui Niinisalossa viikko sitten, kun teimme kolme osakoetta tasolla 60cm. Ensi kauden tavoite on edelleen 80cm:n luokissa, kunhan saamme menoon etenevää rentoutta ja parempaa perusratsastusta. Kiitos oksenteluni, olen taas enemmän kartalla siitä, mitä minun ja hevoseni pään sisällä tapahtuu. Lopultahan tämä kaikki on pelkkää aivourheilua. Sitä jatkamme myös Annan kanssa.
 |
| Hattula 80cm, heinäkuu 2018. Kuva: Heidi Lammi |
 |
| Niinisalo 60cm, syyskuu 2018. Kuva: Salla Koivuniemi |
Anna Andersenin kotisivut osoitteessa https://tietoinenmieli.com/