Elämää korvatulpat korvissa

Bussi. Ratsastuskilpailuiden katsomo. Tenttisali. Elokuvateatteri tai teatteri. Hiljaisuus. Ihana hiljaisuus, jonka rikkoo ainoastaan jostain kanssaihmisestä lähtevä ääni.

Purukumi. Rouskutus. Maiskutus. Näppäinäänet. Kuulakärkikynän napsutus. Naputus. Koputus. Epävireisyys. Kamalammakasi se muuttuu, jos se ei tule rytmissä. Sanoinhan jo purukumi ja maiskutus? Ne ovat pahimmat. Tunnen itseni välillä mielipuoliseksi. Äänet voi onneksi joskus vaimentaa omalla puheella, mutta aina ei ole mahdollista tehdä niin.

Banaanin syömisestä lähtee kamala ääni. Hiljaisuudessa sitä ei pääse pakoon.

Kamalaa on myös joutua kuuntelemaan ihmisiä, jotka eivät ymmärrä olevansa ainoita, jotka puhuvat ääneen hiljaa istuvien ihmisten keskellä. Olo on kuin salakuuntelijalla, mutta sillä erotuksella, että en halua kuulla muiden juttuja. Kuiskikaa, jos on pakko puhua muiden ollessa hiljaa! Tai odottakaa meluisaa hetkeä. Tärkeiltä kuulostavat työpuhelut bussissa suoritettuna ovat kiusallisia. Vasta viime viikolla kuuntelin 30 minuuttia sitä, miten keski-ikäinen nainen yritti saada työkaverinsa ymmärtämään, että tämän täytyy hoitaa projektinsa ihan itse. Soittaa pitopalvelut ja varata tarjoilut asiakkaille. Ja kyllä, ne maksavat ja ne kannattaa kilpailuttaa. Perään hän soitti jollekin toiselle ja purki tälle edellisen keskustelun.

Jostain syystä monien ihmisten on pakko koko ajan joko laittaa jotain suuhunsa tai päästää jotain sieltä ulos, vaikka tilanne edellyttäisi hiljaisuutta. Luonnollisesti ymmärrän, etten voi vaatia ympäröivää maailmaa olemaan hiljaa vain minun takiani. Siksi välttelen paikkoja, joissa äänikontrastit voisivat olla mahdollisia. Purukumia syövien ihmisten puheeseen on lähes mahdoton keskittyä. Oppilaita yleensä pyydän ottamaan purukumin suustaan, sillä työni onnistuminen riippuu aika lailla siitä, miten pystyn heitä kuuntelemaan. Töissä en voi käyttää korvatulppia.

Ymmärrätte varmaan, että hiljaisen katsomon ratsastuskilpailut sisätiloissa ovat minun mielestäni kuin venäläistä rulettia. Koskaan ei voi tietää, millaista porukkaa ympärillä istuu ja siksi olen tottunut istumaan korvatulpat tai sormet korvissa. En ole vielä kehdannut laittaa päähäni kuulosuojaimia. Tämän kirjoitettuani ehkä kehtaan, mutta aika mukavasti tapahtumia voi välillä katsoa kotisohvaltakin.

Onko vähän mielipuolista? Hevosesta lähteviä syömisääniä minä nimittäin voin vallan hyvin kuunnella.