Olen ollut aina hiukan epäileväinen, kun olen kuullut ratsastuksenopettajien puhuvan siitä, miten asiat olisi hyvä oppia alusta asti täysin oikein; väärin opittujen asioiden poisoppiminen kun on vaikeampaa kuin kokonaan uusien asioiden oppiminen oikein. Sinällään tämä pitää paikkansa, mutta on ehkä osuvampaa ajattelua silloin, kun koulutetaan hevosia. Kyllä ihminen oppii tekemään asioita toisellakin tavalla, jos hän vain haluaa ja aika on oikea. Oikeastaan tässäkin on kyse ajoituksesta. Ei alkeiskurssivaiheen ratsastajalle ole ehkä syytä opettaa GP-tason hienosäätöä.
Pyörittelin tätä mielessäni aika paljon joululomalla. Päiväkodista oli kerrottu, että tyttäreni päiväkotiryhmä on menossa keväällä luistelemaan. Vaari oli luvannut käyttää tyttöä luistelemassa, mutta ajattelin kuitenkin, että jokaisen olisi kannettava ristinsä ja vastaanotettava lapsen opetteluvaiheen kiukku itse. On edelleenkin aika valitettavaa, että monet vanhemmat jättävät luistelemiset, hiihtämiset ja joskus jopa uimiset kouluopetuksen vastuulle. Ei kenenkään itsetunnolle tee hyvää huomata olevansa se viimeinen, joka oppii jotain. Siinä sitä sitten kevyesti oppii vihaamaan koululiikuntaa ihan alusta asti täysillä.
Viisivuotiaalle on tietysti ihan turha sanoa, että tee näin ja tee näin. Tietenkin tavoite olisi se, että hän kestäisi luistimilla pystyssä ja pystyisi rentoutumaan eikä kuitenkaan pelkäisi kaatumista. Jos tässä vaiheessa olisi opetettu jotain noiden lisäksi, olisi kaikki kaikunut kuin kuuroille korville. Tytöllä on hokkarit, jottei hän tökkisi kaunoluistinten terillä vauhtia. Luistimet ovat toki valko-violetit, eivät mustat.
Ensimmäinen kerta jäällä oli tyttärelle tietysti hankala, mutta se oli myös minulle urheilusuoritus vailla vertaa - henkisellä tasolla! Tyttö on kova luu ja haluaisi mieluummin olla oppinut asiat jo eilen kuin harjoitella niitä tänään. Siinä mielessä lapset ovat kuitenkin palkitsevia oppilaita, että kun heissä saa säilytettyä oppimisen ilon, he janoavat lisää oppimista, uudelleen jäälle. He haluavat pystyä tekemään niin kuin muutkin eivätkä kauheasti mieti tapaa, millä se tehdään. Oma vaatimustaso on vähäisempi. Lapsilla on kiire oppia, mutta kiire on ihan toisenlaista kiirettä kuin aikuisilla. Lapsilla ei ole vielä niin kauheasti huippuosaamista, että se lannistaisi heitä muita uusia asioita opetellessa. Tästä klassinen esimerkki on se, että me esimerkiksi vertaamme kaikkea kielitaitoamme siihen kieleen, mitä osaamme parhaiten - ja sanomme siksi, ettemme osaa niitä muita.
Aika usein meillä vanhemmilla ja opettajilla vain on taipumus turhautua ja tappaa se lapsista oppimisen ilo vaatimalla jotain sellaista teknistä suoritusta, jonka aika ja paikka ei ole vielä siinä. Ratsastuksessa se tarkoittaa sitä, että etsitään utopistista oikeaa istuntaa, mutta pelätään laukkaamista, koska silloin se opettajan tarkan silmän alla hiottu istunta voi herpaantua.
Sanoin tyttärelleni monta kertaa jäällä, että itkemällä ei opi mitään. Itkevä ihminen kun ei ota vastaan neuvoja, oli hän sitten minkä ikäinen tahansa. Mutta kun kestää pystyssä viisi metriä, sitten pian kymmenen.
Sitten alkaa jo naurattaa. Ja kun siihen lopetetaan, tullaan ilomielin seuraavalla kerralla uudelleen. "Kun lasten leikki on parhaimmillaan, on aika lopettaa", olen kuullut sanottavan. Siitä oppii, kun huomaa osaavansa. Ainakin jotain.