Päivänä, jona potkaisin hevosta, lyhensin velkaani

Tällä viikolla minä potkaisin hevosta. Oikeastaan potkaisin monta kertaa. Nyt aion perustella, miksi näin kamala teko oli hyväksyttävä teko, mutta sen jälkeen tulen muistuttamaan, että potkiminen on väärin. Olen samanaikaisesti ristiriitainen enkä ole sitä. Joku varmasti ärsyyntyy. Otetaan kuitenkin riski.

Jokainen on kuullut ratsastuksenopettajan sanovat "potkaise sitä". Me tiedämme kaikki, mitä silloin kuuluu tehdä: irrottaa kintut hevosen kyljistä ja paukauttaa. Miksikö? Koska hevonen pitää saada kuuntelemaan? No kuunteleeko se? Kyllä, mutta ratsastaja ei kuuntele sitä ja siksi ratsastaja jää potkimaan. Se on väärin. On käsittämättömän väärin nalkuttaa ja olla huomaamatta, että nalkutus on tuottanut tuloksen. Olisi ihan oikein, jos hevoset tällaisissa tapauksissa hermostuisivat vähän useammin kuin mitä ne tekevät. Sen sijaan ne ovat kuin veteliä teinejä, jotka opettajan komentaessa huutavat takapenkistä: miksi sä aina huudat mulle, en mä tehnyt mitään! Jos opettaja komentaa tottumuksesta, kaikki sanominen kokee pian inflaation.

Minä ratsastin Tinttiä niin huonosti, etten anna sitä itselleni ikinä anteeksi. Se oli paljon kiltimpi minulle, mitä sen olisi ikinä kannattanut olla.

Joku teistä sanoo nyt, että hevosta ei milloinkaan eikä missään tilanteessa saa potkasta, ja jos ratsastuksenopettaja sanoo, että potkaise sitä, te ette potkaise. Ette sitten millään, ettekä koskaan. Silloin te olette sille hevoselle nalkuttavan opettajan sijainen. Teidän kanssa ei tarvitse tehdä mitään. Rentoo ja chillii, kato. Oppilaan mielestä ja varmaan vähän teistäkin. Varsinkin jos retuperäinen meno ei häiritse teitä itseänne.

Näiden välille löytyy jossain vaiheessa ratsastusuraa vaihtoehtoja. Ne vaihtoehdot oikeuttavat vaatimaan, ihan samaan tapaan kuin että joskus se teinipoika vain täytyy pelastaa huonoilta opettajilta ennen kuin se menettää kouluhalunsa lopullisesti. Teini täytyy herättää: sinä olet tekemässä töitä täällä. Sinä et surffaa nyt netissä (kuten Kari Vepsä osuvasti vertasi 4YourHorse -seminaarissa syksyllä). Sinä et juttele kavereille. Sinä kuuntelet nyt minua ja minä sanon sen sinulle niin monta kertaa, että sinä kuuntelet. SITTEN minä olen hiljaa. Hevoset ovat juuri sellaisia, millaiseksi olemme ne ratsastaneet; oppilaat sellaisia, millaisiksi heidän on annettu kasvaa.

Minä siis potkaisin hevosta. En kuitenkaan jäänyt potkimaan sitä, vaan kiitin, kun se alkoi kuunnella. Sen jälkeen sitä ei tarvinnut enää potkia, paitsi jos minä herpaannuin, mitä en tietenkään olisi saanut käydä. Kerta kerralta kuitenkin tarvittiin vähemmän voimaa, vaikka selkäänsä ei auttanut kääntää hetkeksikään.

Potkaisin hevosta, jotta minun ei tarvitsisi jatkaa potkimista. Hevoselle nimittäin pitää olla kiltti. Hevoselle itselleen olisi ehkä paljon parempi, jos se ei olisi kaiken kestävä opetusmestari, vaan ilmoittaisi ratsastajalle, että nyt riitti. Silloin se pysyisi herkkänä ja työhaluisena eikä kenenkään tarvitsisi koskaan potkaista sitä. Se olisi hereillä muutenkin.

Mutta koska sen tehtävä on opettaa ihmisiä ratsastamaan, se ei voi olla hermoheikko. Eikä sen ratsastajankaan pitäisi olla. Huomaan usein ajattelevani, että olen hevoselle velkaa sen, että viimeinkin oppisin siltä jotain. Enkä usko, että saan velkaani ikinä maksettua kokonaan.

P.S. Sain viime viikolla estetunnilla kuulla, että suurin ongelmani esteratsastuksessa on puhuminen samalla kuin ratsastan. Se on totta. Minun pitäisi ratsastaa sen sijaan, että selostan sitä. Täysin tarpeeton taito tuollainen ratsastusselostus.