Elämäntilanneystävyydestä

Lukioikäisenä ystävät olivat kaikki kaikessa. Vannottiin, ettei ystävyyden väliin tule yksikään mies eikä mikään muukaan asia. Kun oli asunut samalla paikkakunnalla lapsesta asti ja opiskellut samalla luokalla samojen ihmisten kanssa koko ajan, oli helppo puhua ikuisen ystävyyden puolesta. Friendship never ends.

Nuo nuoruusiän ystävyyssuhteet ovat sellaisia, jotka ovat kestäneet välimatkoja, erilaisia elämntilanteita ja erilaisia elämäntapoja. Muutto opiskelujen perässä toiseen kaupunkiin antoi kuitenkin esimakua siitä, mitä on elämäntilanneystävyys. Opiskelujen päättymisen ja työpaikkojen vaihtumisen jälkeen, äitiyslomista nyt puhumattakaan, on joutunut väkisin huomaamaan, että valtaosa aikuisiällä solmituista ystävyyssuhteista pysyy yllä vain samankaltaisen elämäntilanteen tai elämäntavan ansiosta; on tallituttuja, leikkipuistotuttuja, työkavereita, naapureita. Kaikki he ovat ihmisiä, joiden läsnäolo on todella tärkeää niissä puitteissa, joissa heidän kanssan viettää aikaa, mutta joita ei koskaan tule tavattua muissa ympyröissä. Miksikö? Koska aika, koska puheenaiheet.

Nuorempana koin valtavasti syyllisyyttä siitä, etten pystynyt levittämään todellisen ystävyyden määritelmän täyttäviä verkkoja kaikille elämänalueille. Ensimmäisessä aikuisiän työpaikassani tuntui luontevalta tutustua uusiin työkavereihin myös työpaikan ulkopuolella. Sitten ostin hevosen ja sain lapsia. Jokainen tietää, miten nuo kaksi asiaa vaikuttavat spontaaneihin terassikäynteihin. Käyn todella harvoin missään muualla kuin töissä ja tallilla.

Hätkähdin joskus, kun eräs keski-ikäinen hevosenomistaja tavoilleen uskollisesti töksäytti meille talliystävyydestä puhuneille, että ketkä meistä muka ovat oikeasti ystäviä keskenään. "Täällähän me vain näitä hevosia hoidetaan ja jutellaan, mutta kuka muka haluaisi nähdä ketään tallin ulkopuolella?"

Uskallan sanoa, että tätä kyseistä päivänsädettä en ole hirveästi ikävöinyt, mutta aika monia tallilta tuttuja elämäntilanneystäviä olen. Tämä hevosjuttu nyt kuitenkin on aikuisen elämäni pysyvin ja pitkäkestoisin juttu heti parisuhteen ja perheen jälkeen. Hevosharrastus yhdistää eri ikäisiä ihmisiä ammattiin ja muuhun elämäntilanteeseen katsomatta. Ei sitä pidä vähätellä sanomalla, että täällä me vain hevosia hoidetaan eikä muuten haluta toisiamme nähdä.

Eihän meillä kellään ole mitään muuta!