Jos en olisi viime kesänä rakastunut Alavuden ratsastuskoululla Lentoveikkoon, en olisi kuuna päivänä ajatellut haluavani itselleni suokkia. Ennen Tinttiä ajattelin kyllä, että minulle sopisi suokkiruuna. Ostin sitten täykkäritamman, vähän vahingossa. Nyt haaveilin pitkään täykkäristä ja ostin suokkiruunan ja vielä melko pienen sellaisen. Miten siinä niin kävi?
Suomenhevonen ei ole kovin trendikäs kilparatsu. Vai onko sittenkin? Perinteisesti suokki on ihmisten mielestä ravuri tai puskaratsu eli ei oikeastaan kelvollinen kuin niille, jotka eivät osaa ratsastaa. Suokki on kylmäverinen ja kohlo. Ehkä siitä voi paremman puutteessa saada ihan pätevän kouluratsun, mutta eihän ne esteitä hyppää. Monen ajatus on se, miten Ellikki kommentoi ostostani instagramissa: "Teit kulttuuriteon. Olet se naapurintäti, joka ostaa suomenhevosen ihan siksi, että on ihana omistaa suomenhevonen."
Suokeissa lienee se vika, että ne eivät kiinnosta kilparatsuina. Tämä johtunee siitä, että näppärimmät estesuokit ovat yleensä aika pieniä, lähes pienhevosia. Pädelläkin on säkäkorkeutta vain 148cm. Melkein ponikokoisena se ei kiinnosta aikuisia. Tällaisten suokkien vitsaus on sekin, että ne eivät koostaan huolimatta ole lastenratsuja. Jos kisaradalla näkee suokin, sen selässä harvemmin näkee juniorin.
Miksi sitte Päde? En etsinyt suomenhevosta, mutta Päden myynti-ilmoitus kutkutti ja katsoin sen monta kertaa. Laitoin jopa hupimielessä eräälle tutulle viestin, että mitä jos ostan tästä ponin! Päde kuitenkin oli myynnissä lapsuuden kotikaupunkini vieressä, joten otin yhteyttä henkilöön, jolla Päde oli myyntivälityksessä ja sovin koeratsastuksen äitienpäiväviikonlopulle, jonka vietimme Lappeenrannassa. Kun kiipesin Päden kyytiin, tajusin klassisesti heti, että tämä hevonen on minun. Se tuntui samalta kuin se poni, jolla lapsena sain ratsastaa ja jota en saanut omakseni, vaikka kovasti halusin. Hyppääminenkin tuntui samalta. Minua nauratti ihan koko ajan.
Lupasin palata asiaan pian ja kaksi viikkoa myöhemmin sovin uudesta koeratsastuksesta, jolloin ajoimme Etelä-Karjalaan minua rutkasti kokeneemman ystävän kanssa. Illalla olin tehnyt hevoskaupat. Jos nämä olivatkin oleet melkein ensitreffit alttarilla, niin käytinpä ainakin asiantuntijaa apunani.
Niin. Ostin sitten suokin. Miten täykkäritamma vaihtui yhtäkkiä suokkiruunaan? Koska Päde ei tunnu suokilta. Koska se tuntuu lapsuuden unelmalta. Koska minua naurattaa joka kerta, kun näen Päden saati että kiipeän sen selkään. Koska Päden kanssa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Ei helppoa, mutta mahdollista.
Päde on 7-vuotias ruuna. Tähtään sen kanssa kenttäradoille. Meillä on vielä paljon tekemistä, etenkin koulupuolella, mutta kyllä kenttähevonen ostetaan sillä perusteella, että se hyppää hyvin ja innokkaasti.
Ja sitä Päde onkin: innokas, reipas, älykäs, yritteliäs, sopeutuva, seurallinen ja mukava pieni hevonen. Minun hevoseni. Me olemme molemmat isomahaisia (toistaiseksi), lyhytjalkaisia (ikuisesti) ja äänekkäitä (eteläkarjalaisia). Ja me nauramme paljon ja uskomme pystyvämme mihin vain.
![]()
Suomenhevonen ei ole kovin trendikäs kilparatsu. Vai onko sittenkin? Perinteisesti suokki on ihmisten mielestä ravuri tai puskaratsu eli ei oikeastaan kelvollinen kuin niille, jotka eivät osaa ratsastaa. Suokki on kylmäverinen ja kohlo. Ehkä siitä voi paremman puutteessa saada ihan pätevän kouluratsun, mutta eihän ne esteitä hyppää. Monen ajatus on se, miten Ellikki kommentoi ostostani instagramissa: "Teit kulttuuriteon. Olet se naapurintäti, joka ostaa suomenhevosen ihan siksi, että on ihana omistaa suomenhevonen."
Suokeissa lienee se vika, että ne eivät kiinnosta kilparatsuina. Tämä johtunee siitä, että näppärimmät estesuokit ovat yleensä aika pieniä, lähes pienhevosia. Pädelläkin on säkäkorkeutta vain 148cm. Melkein ponikokoisena se ei kiinnosta aikuisia. Tällaisten suokkien vitsaus on sekin, että ne eivät koostaan huolimatta ole lastenratsuja. Jos kisaradalla näkee suokin, sen selässä harvemmin näkee juniorin.
Miksi sitte Päde? En etsinyt suomenhevosta, mutta Päden myynti-ilmoitus kutkutti ja katsoin sen monta kertaa. Laitoin jopa hupimielessä eräälle tutulle viestin, että mitä jos ostan tästä ponin! Päde kuitenkin oli myynnissä lapsuuden kotikaupunkini vieressä, joten otin yhteyttä henkilöön, jolla Päde oli myyntivälityksessä ja sovin koeratsastuksen äitienpäiväviikonlopulle, jonka vietimme Lappeenrannassa. Kun kiipesin Päden kyytiin, tajusin klassisesti heti, että tämä hevonen on minun. Se tuntui samalta kuin se poni, jolla lapsena sain ratsastaa ja jota en saanut omakseni, vaikka kovasti halusin. Hyppääminenkin tuntui samalta. Minua nauratti ihan koko ajan.
Lupasin palata asiaan pian ja kaksi viikkoa myöhemmin sovin uudesta koeratsastuksesta, jolloin ajoimme Etelä-Karjalaan minua rutkasti kokeneemman ystävän kanssa. Illalla olin tehnyt hevoskaupat. Jos nämä olivatkin oleet melkein ensitreffit alttarilla, niin käytinpä ainakin asiantuntijaa apunani.
Niin. Ostin sitten suokin. Miten täykkäritamma vaihtui yhtäkkiä suokkiruunaan? Koska Päde ei tunnu suokilta. Koska se tuntuu lapsuuden unelmalta. Koska minua naurattaa joka kerta, kun näen Päden saati että kiipeän sen selkään. Koska Päden kanssa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Ei helppoa, mutta mahdollista.
Päde on 7-vuotias ruuna. Tähtään sen kanssa kenttäradoille. Meillä on vielä paljon tekemistä, etenkin koulupuolella, mutta kyllä kenttähevonen ostetaan sillä perusteella, että se hyppää hyvin ja innokkaasti.
Ja sitä Päde onkin: innokas, reipas, älykäs, yritteliäs, sopeutuva, seurallinen ja mukava pieni hevonen. Minun hevoseni. Me olemme molemmat isomahaisia (toistaiseksi), lyhytjalkaisia (ikuisesti) ja äänekkäitä (eteläkarjalaisia). Ja me nauramme paljon ja uskomme pystyvämme mihin vain.
