Jumppasarja

En todennäköisesti ole niin paska ratsastaja, millaisena itseäni pidän. Osaan kyllä säännöllisesti iloita edistymisestäni, mutta koska en tavallaan tee ratsastamisen eteen mitään tavoitteellista (=tähtää kilpailuihin), asiat alkavat välillä maistua vähän puulta ja sitten haukun itseäni paskaksi.

Olen jotenkin jymähtänyt näin aikuisiällä ratsastamaan hevosia, jotka täytyy nostaa esteen yli. Eikä siinä mitään, olen siinä hommassa ihan kelvollinen. Pääsin kuitenkin viime viikonloppuna pois tältä ominaisalueeltani sellaisen hevosen kyytiin, jolla on yleensä enemmän intoa kuin malttia. Näin tälläkin kertaa.

Tolkku tuli kyllä ilokseni tämänkin nuoren neitokaisen menoon, sillä treenasimme maneesin pitkän sivun mittaista jumppasarjaa. Sellainen tehtävä toisaalta innostaa laiskiaista, mutta pakottaa tättähäärän keskittymään. Täytyy tunnustaa, että ratsuni rauhoittui loppua kohden enemmän kuin mitä minä pystyin rentoutumaan. On ihan käsittämätöntä, miten puihin aikuinen ihminen voi mennä siitä, että saa yhtäkkiä alleen uuden hevosen. Ja miten vaikea on päästä eroon munamaisesta turva-asennosta!

Jumppasarjalla hakemassa rytmiä ja malttia. Kuva: Erica Lilja

Kisaaminen tuntuisi kyllä niin mukavalta: olisi tähtäin ja tavoite, mistä olen paljon kirjoittanutkin. Työterveyslääkäri sen sijaan kysyi minulta, miksen voi harrastaa vain mielenvirkistykseksi ilman, että minun tarvitse mitata, kilpailla ja arvioida. Sanoin, että rakastan mittaamista ja annoin esimerkin kellottamisesta. "Mihin sinä tarvitset tietoa siitä, mikä vauhtisi hevosella on?", hän kysyi. "No kyllä sitä tietoa kenttäratsastaja tarvitsee, koska radalla on ihannenopeus. Tosin minä en tarvitse, koska en kilpaile. Haluaisin silti tarvita. Ja siinä se ongelma on."

Lääkäri kurtisti kulmiaan eikä sanonut mitään. Tuntui, ettei hän edes halunnut ymmärtää eikä minua oikeastaan edes kiinnostanut jatkaa aiheesta. Homman jujun joko ymmärtää tai ei ymmärrä. Vuosia sitten työterveyshoitaja ei meinannut millään ymmärtää, että ratsastus olisi liikuntamuoto. Se saa edelleen ajattelemaan, miten tällaisten terveysalan ammattilaisten kanssa olisi ylipäätään mahdollista puhua mielekkäiden harrastusten merkityksestä työssä jaksamiselle?

Kelpaisikohan heille, jos jumppaisin yksikseni sitä kavalettisarjaa?