Minun feminismini

Minulla on ollut aina vähän vaikeuksia feminismi-sanan kanssa. Feministeiksi äänekkäimmin julistautuneet ovat jättäneet aatteelle korviini pahan kaiun, sillä monilla heistä on tapana korostaa naiseutta ylivertaisena suhteessa miehiin. Juuri heihin en ole halunnut kuulua.

Vielä alle 100 vuotta sitten nainen tarvitsi miestä holhoojakseen ja monissa tilanteissa myös elättäjäkseen. Suomi on tasa-arvon edelläkävijämaa monessa mielessä (linkki). Naiset kouluttautuvat, käyvät töissä, heitä on johtajina ja vaikutusvaltaisissa asemissa. Nainen ei tarvitse miestä siinä mielessä, että hänen tarvitsisi olla miehestä taloudellisesti riippuvainen. Vuonna 2016 nainen kuitenkin heittäytyy ajassa sata vuotta taaksepäin, kun hän jää kotiin hoitamaan lapsiaan kotihoidon tuella.

Minusta lasten päivähoito on yksi merkittävimpiä tasa-arvon tekijöitä. Omien lasten hoitaminen on toki tärkeää puuhaa. Teen sitä itsekin kaikki illat ja viikonloput. Mutta ei se minun työtäni ole. Se on ihan vain olemista ja vapaa-aikaa. Yhteiskunnallisesti on merkittävämpää, että minä korkeakoulutettu nainen menen työhöni ja joku muu hoitaa lapsiani sillä aikaa.

Jos tarkkoja ollaan, niin eivät minun mummoni, jotka olivat maalaistalon emäntiä, millään äitiyslomalla koskaan olleet, vaikka kotona olivatkin. Työt oli tehtävä, lehmät lypsettävä, asiat hoidettava. Kaupungeissa toki oli rikkaita rouvia, jotka olivat päivät kotona, mutta heidänkin lapsiaan hoitivat kodinhoitajat. Rahvas kävi töissä joko tehtaissa tai kotona. Ei kenelläkään ollut aikaa istua hiekkalaatikon reunalla. Moderni kotiäitiys leikkipuistoineen ja mammakahviloineen on valinta, jonka vain hyvinvointiyhteiskunnassa voi tehdä.

Loppujen lopuksi valinta on pieni myytti. Päivähoito-oikeudesta kieltäytyvät lähinnä ne perheet, joissa puolisoista toisella on varaa elättää koko perhettä toisen ollessa kotona tai vaihtoehtoisesti ne pienituloiset, joiden elämänlaatu ei kärsi siitä, että palkkatyö muuttuu tuilla elämiseen. Tämä valinta kostautuu toisessa päässä. Useimmiten onglma on nimenomaan naisen. Kotiin jääminen pitkiksi ajoiksi syrjäyttää työelämästä ja pakottaa taloudelliseen riippuvuuteen, eli elämään puolison tai yhteiskunnan tuilla. Mielestäni se ei ole modernin naisen valinta eikä se edistä sukupuolten välistä tasa-arvoa, ei ainakaan kuro palkkaeroja kasaan. Hallituksen päätös korottaa päivähoidon kustannuksia on tässä mielessä arveluttava asia. Kahden lapsen päivähoitokustanukset kohoavat nyt 580 eurosta lähes 700 euroon. Summa tekee ison loven  lompakkoon, vaikka päivähoidon todelliset kustannukset toki ovat isommat.

Kun naiset ovat kotona ja miehet töissä, sukupuolten väliset traditionaaliset perinteikkäät erot korostuvat tavalla, jota some on pullollaan. Naiset jakavat miesten avuttomuudelle kikattavia ”ei ne osaa etsiä kadonneita tavaroita” tai ”katsokaa, miten mies puki lapsen (=yöpaitaan päivällä)” –tyyppisiä meemejä ja videoita. Niiden tarkoitus voi olla viaton, mutta ovatko ne lopulta yhtään sen kummempia, kuin tissikalenterit tai ”hei, akka ratissä hähä” –heitot?

Ei feministi saa olla sovinisti. Tasa-arvoon pääsemistä ei edistä sukupuolten välisen kilpailun ylläpitäminen vaan kaikesta tuosta kilpailusta luopuminen. Itseään ei voi korottaa lyömällä muita alas. Itsensä voi korottaa vain korottamalla muita.

Sitä on minun feminismini.

"Rakkaat lapseni. Toivon teille niin suurta luottamusta itseenne ihmisinä, ettei sukupuolestanne koskaan tule teille taakkaa, asetta tai piilopaikkaa. Ja että sen sijaan te aikuisina kysyisitte, miksi ihmisillä oli joskus niin kauhea hätä tyttö- ja poikaleluista, harrastuksista, väreistä tai etu- ja sukunimistä. Miksi te ette voineet vain olla antaa muidenkin olla?"