Ruuhkavuosiratsastaja

Meillä oli sillä tavalla kiireinen iltapäivä, että piti ajaa kehäteitä ristiin rastiin. Meidän perheessä on vain yksi auto, joten joskus pitää vähän sumplia. Hain lapset tarhasta, hain miehen töistä, mies hyppäsi rattiin ja ajettiin tallille. Minä jäin tallille odottamaan satulansovitusta. Mies ajoi takaisin kotiin, syötti lapset äitien tekemällä ruoalla ja vei tyttären koripallotreeneihin. Sitten pojan kanssa ruokakauppaan, tytär treeneistä, ruoat kotiin ja äiti kotiin tallilta. Puoli kahdeksan istuimme iltapalapöytään. Minulla oli huuli auki, kiitos satulansovituksessa pyörineen hevoseni.

Se, että käyn tallilla ns. ruuhka-aikaan, on harvinaista. Se on lapsistakin niin kummallista, että kun tallinpihassa hyppäsin pois autosta, he vaativat monimuotoisia halipusurituaaleja ihan kuin olisin ollut lähdössä viikoksi ulkomaille. Olisikin muuten jännittävää lähteä niin pitkäksi aikaa pois kotoa ihan yksin. Oikeasti haaveeni ovat sitä luokkaa, että saisinpa olla edes yhden kokonaisen päivän yksin kotona. Viikonloppu tuntuisi jo luksukselta.

Kuusivuotiaiden sanotaan elävän pikkumurrosikää. Huomaan, että meillä tytär haastaa minua jo melkoisesti. Yritän ajatella, että minä tässä olen se aikuinen ja pystyn kyllä pitämään sykkeeni rauhallisena, mutta normipäivä on sellainen, että verenpaine kohoaa heti aamusta ja laskee ehkä siiheksi, että tulee lasten nukkumaanmenoaika.

Tytär osaa jo testatakin. Mieheni on monta kertaa sanonut tytärtä hoputtaessaan, että jos koristreeneihin ei tule ajoissa, siitä saa rangaistuksen. Niinpä tytär paukautti takapenkiltä satulansovitukseen ajaessamme ja kiireestä puhuessamme hyvin nenäkkäästi, että "äiti kuule, onko muka joku Päden loimensovitus tärkeämpää kuin se, että mä voin saada joukkueesta potkut, HÄH?"

Päätin pysyä aikuisena ja rauhallisena. Osasin tarttua oikeaan asiaan sanomalla, että sovitamme satulaa, emme loimea.

Hevosnainen on aikamoinen. Hän kantaa toisessa kainalossa 20-kiloista lasta ja toisessa rehusäkkiä eikä laske kumpaakaan alas kuraiselle tallinpihalle. Hän selviää trailerinsa kanssa, vaihtaa renkaat, kärrää kottikärryt ja perehtyy ruokinnan saloihin niin eläintensä kuin lastensakin kohdalta. Hän auttaa kaverin pulasta, hoitaa hevosen, hankkii opetusta, oppii virheistään ja hytkyttää ystävänsä lasta tallilla, jotta ystävä saisi edes kerran ratsastaa rauhassa. Hevosnainen kehuu, kannustaa ja on vilpittömän iloinen toisen menestyksestä. Hän haaveilee siitä, että kaikki voisivat vetää yhtä köyttä ja leipoa vuorotellen pullaa.

Ellei hänellä satu olemaan piilokivestä.

Jos hevosnaisella on piilokives, hän käyttäytyy pelottavan orimaisesti, jopa vaarallisesti. Häntä voidaan kutsuta pietturiksi, vrt. vastaava hevosista käytetty nimitys pietturiori.

Talliolosuhteissa pietturilla on tarve korottaa itsensä lauman yläpuolelle ja osoittaa omaa paremmuuttaan suhteessa muihin. Hän ei pyydä koskaan apua, koska hän osaa kaiken. Hän erehtyy luulemaan kunnioitukseksi sitä, että muut oikeasti inhoavat häntä. Maneesiin tai muuallekaan ei mahdu hänen kanssaan kukaan, paitsi ehkä joku mies, jota hän jostain syystä kunnioittaa ja väistää ja jonka ympärillä hän kiehnää; onhan tällä ihan oikeat kivekset. Yleensä pietturiin pidetään sopivaa välimatkaa arvaamattomuuden ja vaarallisuuden vuoksi. Hän potkii, puree ja hyppii pystyyn. Kypärä, hansikkaat ja liina ovat tarpeellisia kaikille, jotka käsittelevät pietturia.

Pietturi on hankalaa talliseuraa. Hän tökkii ja kiusaa. Hänellä yleensä on enemmän tietoa kuin muilla, mutta joskus hänellä on sitä lähinnä omasta mielestään. Piilokives vaikuttaa kuitenkin niin, ettei asianomainen välttämättä itse näe itseään minkäänlaisena ongelmana vaan lauman johtajana. Hänestä pääsee useimmiten eroon vain tallia vaihtamalla.

Pietturit eivät ole valtavan yleisiä, mutta eivät harvinaisiakaan. Isoille talleille mahtuu yleensä ainakin yksi. Tai useampi.

http://www.hippos.fi/jalostus_ja_nayttelyt/jalostusohjesaannot/jalostushevosen_rakenne_ja_terveysvaatimukset_(sh_ja_lv)/kivekset

Eihän siitä kokeilusatulasta ollut meille satulaksi. Istuinosa osoittautui käytössä himpun verran liian pieneksi, vaikka teoriassa se onkin ihan sopiva. Oma estepenkki pääsi joka tapauksessa topattavaksi, minkä seurauksena hevonenkin todennäköisesti alkaa liikkua suorempana. Ainakin muutosta oli havaittavissa jo koulusatulan kanssa, mikä siis sopi hevoselle, muttei minulle.

En ole koskaan ollut erityisen varusteurheilija, mutta myönnän, että hevosen selässä koetut ongelmat saavat minutkin helposti miettimään, ratkeaisiko tämä asia jollain apuvälineellä. Perusvarusteista käytän kannuksiakin vain harvoin. Päden kanssa on kuolainjuttuja mietitty, mutta jos ongelma on ratsastajan kädessä, sitä ei ratkaista laittamalla hevoselle lisää rautaa suuhun. Kun ei itse vedä tai ole kädestä kuollut, ei hevonenkaan vedä tai makaa kuolaimella. Näin kerrottuna se tietysti saadaan kuulostamaan luvattoman helpolta ja siksi lienee syytä korostaa, että ainakaan minä en osaisi tällaisia asioita ratkoa omin päin. En ole yrittänytkään.

Olen vuosien aikana oppinut hevosista kolme tärkeää asiaa.

Asiat ovat yksinkertaisia
Yksinkertaiset asiat on hirveän helppo ymmärtää väärin.
Tarvitaan kokemusta (= tarvittaessa kokeneempien apua), jotta ongelmanratkaisu toimisi muutenkin kuin paperilla.

Muistan yhdeksän vuoden takaa Tintin kanssa aloitellessani, miten olin lukenut kirjasta, että kun hevonen saa vertyä pitkässä muodossa ja lämmitellä lihaksensa, se "kohoaa sieltä pikku hiljaa ylös". Niinpä annoin hevosen jolkottaa pitkänä, etupainoisena ja löysänä. Ja ihan oikeasti kuvittelin, että se sieltä nousee! Kuvitelma oli yhtä hullu, kuin olisin sanonut lapselle, että tule siivoamaan äidin kanssa. "Joo-joo." Sekä lapsi että hevonen pitää huijata työntekoon.

Kun ymmärtää ohjeen väärin, suorittaa ohjeen väärin. Pehmeä kuolaintuntuma on eri asia kuin ei tuntumaa ollenkaan. "Seuraa hevosen suuta" toteutuu niin, että vedetään ohjaa, heitetään pois, vedetään ohjaa, heitetään pois. "Vahva pohje" muuttuu puristamiseksi, lykkimiseksi tai potkimiseksi. Menevän hevosen suussa roikutaan pohkeet irti, koska "pitää pidättää". Ryhdikkyys on yhtäkkiä yliryhtiä ja jäykkyyttä. Jokaisella hevosella on jalat joskus hiukan turvoksissa ilman, että sillä on jännevamma. Hikoaminen tai puuskutus ei aina tarkoita liikarasitusta vaan heikkoa yleiskuntoa ja ihan tervetullutta rasitusta, jos sen laatu on vain mietitty oikein. Hankitreeni on takuulla tehokasta, mutta kipeyttää tottumattoman. Haluttomasti liikkuva hevonen ei välttämättä ole rikki eikä edes fyysisesti väsynyt, vaan se ehkä olisi mielellään vain jouten eikä siis väsynyt tai kipeä laisinkaan. Sillä voi olla tylsää, mutta ei siinä mielessä kuin ihmisillä on. Se tarvitsisi jokapäiväisen liikuntansa, mutta joka päivä ei tarvitse vääntää tosissaan, mutta toisaalta maastokävely menee vapaapäivästä.

Eikä hevonen tarvitse lohdutussuklaata tai seisontapäiviä kaamosmasennukseen, toisin kuin ehkä omistajansa. Omistaja tarvitsee vapaapäiviä enemmän kuin hevonen. Vaikka sekin on hevos- ja ihmiskohtaista.

Mikään ei ole kiveenhakattua, kaikille sopivaa ja toimi kaikilla samalla tapaa. Se on neljäs ja joskus jopa tärkein oppi.

Heti se yritti syödä, kun otettiin kuvaa, vaikka olen elvistellyt, ettei se enää sitä tee.

Vähän ehkä nyt napsahti omaan nilkkaan se kesäinen reissu. Tuo nainen ei suinkaan ruvennut pelkäämään vaan otti sen linjan, että jos kerta olen ollut maastovarma yksin, saan kuulemma olla maastovarma senkin kanssa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, ettei se kysy minun mielipidettäni yhtään mihinkään. Sanoo vain, että eteenpäin. Ja aina lisää, että koska minä olen hypännyt ojat ja kiivennyt mäet yksin, voin kuulemma mennä hänenkin kanssaan. Vähän tässä on sitten oltu nöyrää poikaa. Nainen sanoi, että joudun ensi kesänä näyttämään sille mustikkapaikat, koska näytän ne tietävän ja osaan kiertää suotkin. Hyvä joo, ettei pelkää, mutta miten olisi sellainen kultainen keskitie?

Pimeääkään se ei usko minun pelkäävän. Nainen laittoi meihin ajovalot. Se tuntui kyllä hurjalta, kun takana tulevalla kaverilla oli silläkin valot. Minun varjoni oli dinosauruksen kokoinen! Metsä oli pimeä, mutta siinä me mentiin tietä pitkin ja väisteltiin kaikenlaisia heijastavia keppejä, jotka tien laidasta kurottivat meitä kohti. Onneksi on nastat alla, että ei lipsu, vaikka pistäisi vähän polkaksi.

Olen vähän kompensoinut tätä kovaa kuria sillä, että jos joku antaa mahdollisuuden olla herkkä ja heikko mies, otan sen ilomielin vastaan. Tallityöntekijää yritin viime viikolla varoittaa, että joku on porannut lumihankeen mustan aukon, joka imaisee itseensä kaiken. Siinä sitten huusin hetken, etten voi tulla. Mutta sekin nainen vetosi vain joihinkin sotajuttuihin eikä uskonut...

Tallityöntekijät kyllä ovat tuttuja, mutta muuten olen vähän nyrpeänä siitä, jos tuntemattomat tyypit tulevat käskemään ja komentamaan. Että mikä oikeus niillä on käskeä ja määrätä? Ei ne oo miun ihmisiä. Tuo nainen sanoo, että olen kuulemma kuriton yläasteikäinen, joka testaa sijaisia.
EMT. LOL. WTF. TIRSK.

Päde
saakslähteejosonvalmis?


Hyppäsin varmuuden vuoksi ravipuomin takaa, koska oli kuulemma pakko mennä. Koska se saakelin metsä. Taas. Kuva: Erica Lilja

Kun Tintti meni pois lokakuussa 2014, sain ratsastustunneille vakiratsukseni Herra Herkkiksen. Se oli Tintin siskonpoika, joka annettiin ratsukseni saatesanoilla "Tintti antoi sinulle kaikki virheet anteeksi, mutta tuo ei anna yhtäkään. Se kuitenkin opettaa sinut ratsastamaan." Se opettikin siihen, että ratsastajan on oltava kädestä pehmeä ja pohkeesta vahva. Nykyisin Herra Herkkis muuten majailee Päden naapurikarsinassa.

Päde tarvitse ihan samaa, mutta sen reaktio on suomenhevosena ihan toisenlainen. Siinä missä Herkkis täykkärinä pukitti, jos ohja oli liian kova ja pohje heikko tai sitä muuten vain kiukutti ratsastajan virheet, Päde puree kiinni kuolaimeen, lähtee kovempaa. Olen onnellinen Herkkiksen opeista, sillä Päden kaltainen hevonen ei opeta ratsastajalle yhtä tehokkaasti herkkää kättä ja vahvaa pohjetta. Päde nimittäin laittaisi korvat ja kyljet kiinni ja keskittyisi tekemään omia juttujaan. Molemmille näistä hevosista on yhteistä se, että ei sieltä ilmaiseksi tule mitään. Herkkistä syytettäisiin hankaluudesta, Pädeä itsepäisyydestä.

En kauheasti tykkää listata hevosten huonoja ominaisuuksia ja haukkua hevosia, koska oikeasti hevonen on juuri sellainen, millaiseksi se ratsastetaan. Ratsastajan heikkoudet tukevat hevosen heikkouksia. Kovakätinen ratsastaja tekee hevosesta kovasuisen. Tällä kaavalla päästään siihen lopputulokseen, että hyvien ratsastajien hevoset ovat hyvin ratsastettuja, huonojen huonosti. Ja silti jos se olisi näin yksinkertaista, se olisi onni ja autuus. Ei yhdenkään hevosen kanssa selvitä ilman vaikeuksia.

Suuren viisauden mukaan meistä harvalla on mahdollisuus ratsastaa täydellistä hevosta. Siksi meidän on opeteltava ratsastamaan niitä, mitä meillä on. Sama pätee parisuhteisiin: täydellistä ei olekaan. Pitää löytää sellainen, jonka epätäydellisyyttä pystyy kestämään ja joka vastavuoroisesti kestää sinua. Sitten sitä voidaan rakentaa yhdessä.

EI. (kesä 2015)

EI. (kevät 2015)

EI. Ja tämä on harvinaista, mutta kaveri poistui kentältä sillä sekunnilla, kun olisi pitänyt hypätä! (kesä 2016)

Tunnustan ilmoittavani miehelleni joskus vähän alakanttiin ne summat, mitä hevoseeni käytän. Periaatteessa hevosen kulut kyllä menevät meillä yhden tilin kautta, mutta käytännössä siitä tulee hiukan luistettua. Sitä paitsi eräs tuttava kommentoi tämän kuullessaan, että jo pelkästään ajatuksena hevosen kulutili on jumalattoman perverssi. "Sä siis tiedät pennilleen, kuinka helvetin paljon se elukka syö rahojasi!"

Perheen sisällä on selvää, että isoista hankinnoista neuvotellaan ja monet hevoskuluista on nimenomaan isoja hankintoja. Harva kestäisi kuitnekaan olla puolisolleen tilivelvollinen joka jumalan pennistä, jonka on hevoseensa käyttänyt. Silti olen huomannut, että suustani lipsahtaa alakanttiin liioiteltuja summia joistain pienistäkin hankinnoista. Esimerkiksi ostin pari satulahuopaa HIHSistä ja ne maksoivat parikymppiä kappaleelta. Oikeasti niitä oli kolme ja ne maksoivat 22 euroa kappale. Hupsis. Sama se, että olen aina "tulossa kotiin ihan just", vaikka olisi vielä viisi asiaa tekemättä. Haluan ehkä itsekin uskoa, ettei harrastukseni ole niin raha- ja aikasyöppö, mitä se on. Siinä mielessä se tili on ihan itsen kiusaamista.

Koulusatulaprojektini huipentui, kun satulansovittaja jätti minulle sovitukseen kaksi satulaa. Toinen oli edullisempi ja toinen tietenkin täydellinen, hanuria hyväilevä, ihanasti tuettu maailmanpelastaja. Ylistävät sanani saivat mieheni luonnollisesti epäilemään ihanan penkkini hintaluokkaa ja minä siihen nopeasti sanomaan, että ihan budjetissa ollaan, vaikka olin juuri venyttänyt budjettiani satasella. Mieheni hymyili juuri sitä hymyä, mitä mies voi hymyillä, kun tietää epäilystensä menneen oikeaan ja kysyi saman kysymyksen uudelleen. Minä sanoin, että ei se mitenkään mahdoton ollut. Satularahat oli minulla säästössä sillä kuuluisalla hevostilillä. Mies kysyi kolmannen kerran. Otin kasvoilleni lapsuudesta tutun spanieli-ilmeen ja sanoin ne kolme pientä sanaa, jotka kuuluivat tähän tilanteeseen ja olivat täysin totta: "Perseeni on tärkeä".

Rahat menevät omaan ja hevon perseeseen.

Terkkuja vaan taas. Nainen päätti hankkia meille koulusatulan. Täällä on rampannut muutamakin ihminen iskemässä penkkiä selkään. Minun on oletettu seisovan nätisti paikallani ja kertovan, miltä tuntuu. Tiedättekö, ei tunnu miltään.

Kaveri sanoi, että minun pitäisi nyt kertoa noille ihmisille, mikä satula on hyvä ja mikä huono, mutta kysynpä vaan, että miksi? Meillä on jo yksi satula. Kuinka monta satulaa mies tarvitsee? Kaveri sanoi, että ne tuntuvat eriltä ja eri näköisiäkin ne ovat. Sanoin, että jaa. En ole huomannut. Minusta tämä mannekiinimeininki on ennen kaikkea tylsää enkä tarvitse mitään uusia asusteita. Vanhat eivät ole rikki. Minä olen sitä paitsi komea omassa asussani. En tarvitse uusia varusteita tai ihmisiä näyttääkseni hyvältä. Pärjään ilmankin. Tämä kaikki on noiden tätien turhamaisuutta. Kohta varmaan laittavat lettiä harjaan ja vievät valkoisten huopien kera edustamaan.

Sen olen ymmärtänyt, että tuo koulusatula tarkoittaa kaikenlaisten kuvioiden ja voimistelujen tekemistä. Siis tylsää sisätilaelämää maneesissa. En pysty täysin ymmärtämään, miksi pitäisi pysähtyä keskelle kenttää tasajaloin turhan takia. Haluan tehdä työtä, jolla on tarkoitus. Pysähdyn kernaasti oman lantakasani viereen, jotta tuo nainen voi talikolla korjata sen. Sitten kävelen ämpärille, pysähdyn ja nainen laittaa sen lannan ämpäriin.

Se on niin laiska, ettei se viitsi tulla selästä alas. Täällä joutuu hevonen tekemään kaiken työn.

Päde

"Onko nyt muka hienoa häh?"

Jokaisen pitäisi lukea uudelleen kirjoja, joista on joskus pitänyt. K.M. Peytonin Tähdenlento (engl. Fly-By-Night) on kirja, joka vaikutti hevosajatuksiini enemmän kuin kaikki kahlaamani Nummelan ponitallit yhteensä. Lapsena halusin olla kuin Ruth Hollis.

Muistan selvästi, miten kirjan innoittamana ajattelin ponin mahtuvan Lappeenrannan Peltolassa sijaitsevan lapsuudenkotini takapihalle. Suunnittelin ratsastavani Alakylän ala-asteen vieressä kulkevalla pururadalla. Lopulta minä ja ponini karauttaisimme maastokilpailuihin. En tiennyt, misä sellaisia järjestettäisiin, mutta koska Ruth kulki omiin kilpailuihinsa ratsain, ajattelin sen olevan mahdollista minullekin. Minäkin laskin, mitä heinä tulisi maksamaan. Tai no, sen olisimme saaneet mummolan pellosta. Ja kyllä isä osaisi vetää traileria ja sitä paitsi pitihän hän hevosista muutenkin.

Ruth Hollis oli kenelle tahansa helppo samastumiskohde: ponihullu 11-vuotias tyttö, joka ei juurikaan osannut ratsastaa ja jonka vanhempia hevoset eivät periaatteessa kiinnostaneet. Ruth kuitenkin oli sinnikäs, jakoi sanomalehtiä ja osti varoitteluista huolimatta itselleen Tähdenlento-nimisen kouluttamattoman ponin. Sen jälkeen mitkään asiat menneet minkään taiteen sääntöjen mukaisesti. Ensimmäisissä maastoestekilpailuissa Lento ja Ruth eksyivät metsään ja lopulta Ruthin kasvoille paukahtanut oksa sai aikaan pahaa jälkeä. Lento ei kuitenkaan kieltäytynyt hyppäämästä, joten Ruth sai kilpailusta hyväksytyn tuloksen.

En kiellä, etteikö minussa edelleen eläisi 11-vuotias Ruth Hollis. Viimeksi se tuli mieleeni valjaskaupassa pari viikkoa sitten. Kävin hakemassa satulaani toppauksesta ja siinä odotellessani kiertelin valjasliikkeessä ja hypistelin varusteita. Mieleen tuli kuvaus kirjasta. Siinä Ruth oli päässyt isänsä antaman kirjekuoren kera satulasepän liikkeeseen. Siellä hän katseli, miten "satulat hohtivat uutuuttaan, ja niitä uhosi jäykistetyn nahkan kirpeä tuoksu". Ruth valitsi mieleisensä satulan sovitettavaksi. Sen lisäksi hän otti "sopivat hihnat ja valkoisen nailonisen satulavyön. Tämän jälkeen hän valikoi paksut nivelkuolaimet ja suitset, joissa oli turpahihna ja sileä, koristamaton otsahihna. Myyjä latoi koko loistavan valikoiman tiskille ja Ruth lisäsi joukkoon vielä juuriharjan ja kaviokoukun."

Muistan edelleen, miten tunsin tuon kaiken Ruthin puolesta. Mutta sitten tuli laskunmaksun aika

"Mies laskeskeli paperinpalalla numeroita yhteen. - Se tekee kolmekymmentäyhdeksän puntaa, kaksitoista sillinkiä ja kahdeksan pennyä, neiti. Ruth, joka oli juuri vetämässä kahtatoista puntaansa isän antamasta kirjekuoresta, katsoi myyjää tyrmistyneenä. - Kolmenkymmentäyhdeksän puntaa...? Hänen sanansa takertuivat kurkkuun epäuskosta. - Kolmekymmentäyhdeksän puntaa, kaksitoista sillinkiä ja kahdeksan pennyä. [mies toisti] Ruth hölmistyi. Hän ei saanut sanaa suustaan. Hänelle valkeni kuin salaman iskusta se matemaattinen tosiasia, että summa jonka mies juuri oli ilmoittanut, oli vain setsemän sillinkiä ja neljä pennyä pienempi kuin hänen poninsa ostohinta. Myyjä katsoi häneen totisena, Ruth katsoi typertyneenä takaisin. - Nyt te... nyt te varmaan ... Helpottuneen hetken ajan hän ehti ajatella, että mies pilaili hänen kustannuksellaan, mutta kun hän katsoi miestä uudelleen hän oli varma ettei tämä laskenut leikkiä. - Minulla ei ole niin paljon rahaa, hän sanoi vaisusti. - E... en osannut arvata... Hän katsoi kaihoisasti kaikkia ihania uusia varusteita, jotka oli levitetty tiskille häntä varten. - Mi... minä... Paljonko pelkät suitset maksavat?"

Muistan senkin, miten kurkkuani kuristi Ruthin puolesta. Mikään maailmassa ei opeta empatiaa yhtä paljon kuin kirjojen lukeminen. Vain kirjoja lukemalla pääsee hetkeksi toisen ihmisen pään sisälle, kuten Jari Tervo on hiljattain osuvasti sanonut. Videot ja elokuvat eivät koskaan tarjoa samaa kokemusta, sillä niissä on katsojalle tarjolla vain sivustaseuraajan rooli.

Minä poistuin valjaskaupasta vanha satula kainalossani ja lisäksi minulle laitettiin pussiin paksunahkaiset uudet jalustinhihnat. Niiden hinta oli kipurajalla, mutta ajattelin, ettei minun ehkä enää tarvitsisi toisia. Tavallaan astuin pakkaseen kuin Ruth Hollis, mutta ehkä jopa vielä enemmän kurkkua kuristaen. Lapsena nimittäin pystyi uskomaan, että kyllä rahaa sitten aikuisena on. Aikuisena toiveajattelu on hirveän paljon vaikeampaa.

Uutukaisen nahan ja valjaskaupan tuoksu on silti sanoinkuvaamattoman ihana. Ajoin kotiin ja hypistelin jalustinhihnaa toisella kädellä. Kun kotona sitten laitoin silmät kiinni, saatoin kuvitella uuden nahan tuoksun tulevan kokonaisesta satulasta. Kohta se tulisi sekoittumaan hevosen ja tallin hajuun, mikä ei huono ole sekään, mutta kokonaan toinen tarina.

Kirjoitan kirjoihini tällä tavoin edelleen. Melkein.

Kursiivilla olevat lainaukset teoksesta
K.M. Peyton: Tähdenlento
engl alkuteos Fly-By-Night (Oxford University Press 1968)
suom. Merja Heikkilä
WSOY 1986

Viime sunnuntaina Blogiexpossa Lahden Jokimaalla keskustelimme muotivarusteista. Kukaan ei varmasti ole immuuni muotivarusteiden maihinnousulle. Nopeasti panelistit Kaisa, Petra, Katja ja Kaktu pystyivät nimeämään tämän hetken must-have -tuotteet.

Kukapa meistä ei olisi piinaavan tietoinen siitä, mikä tällä hetkellä on muotia. Värikkäät turvajalustimet, anatomisesti muotoillut suitset ja satiinia hohtavat satulahuovat saavat aikaan illuusion siitä, että tavalliset jalustimet ovat vaarallisia, perinteiset suitset sotkevat hevosen hermoradat ja mattapintainen satulahuopa näyttää nukkavierulta. Ja kuka muka kestää enää satulassa ilman grippipaikkoja? Kehitys kehittyy ja muoti muuttuu. Yksi asia kuitenkin pysyy: suurin osa teistäkin on varmasti sitä mieltä, että kertakäyttövarusteita ei kannata hankkia.

On ihan hyvä kysyä tietysi sitäkin, onko varuste vain muodikas vai onko sille oikeasti käyttöä. Olen joskus itse pitänyt hevosen satulan alla karvaromaania, kunnes minulle esitettiin kysymys, miksi. En osannut vastata. Se näytti hyvältä? Koska muillakin oli? Nykyisin olen pyrkinyt vähentämään minimiin kaikki kerrokset itseni ja hevosen välissä. Lähempänä parempi.

En toisaalta ihan pidä siitäkään, että ihmisiä moititaan ulkonäkösyistä hankituista tavaroista. Jos jollain on rahaa, miksei sitä käyttäisi juuri siihen, mikä tuntuu ihanalta ja hyvältä? Merkistäkin kannattaa maksaa, jos se tuntuu sen arvoiselta. Loppujen lopuksi harva meistä pystyy ihan täysin perustelemaan, miksi jostain satulahuovasta 100 euroa ei tunnu olevan liikaa, mutta oma pusero ei saisi koskaan maksaa enempää kuin 25 euroa. Arvokas brändi syntyy ihmisten mielikuvissa. Arvokasta ja haluttavaa on usein se, mikä ei ole ihan kenen tahansa saatavilla, mutta vielä useammin haluamme juuri sitä, mitä muillakin on.

Kokeilin Ariatin Heritage Contour Dress -saappaita HIHSissä ja ne olivat ihanat jalassa. Niissä yhdistyy kaikki haluamani: vetoketju takana, ei naruja edessä ja sämpylänmallinen kärki.

Haluaisin myös nämä vedenpitävät Ariatin Grasmere- saappaat. Ne olisivat taatusti ihanat, mutta sovittamaan pitäisi lähteä ulkomaille. Toistaiseksi niitä ei Suomesta saa. Tosin nyt kun Horse & Rider on ottanut Ariatin muut saappaat valikoimiinsa, näitäkin saattaisi pian saada. Kun pari vuotta sitten bongasin nämä brittilehdestä, soittelin kierroksen, mutta silloin Suomessa ei myyty kuin Ariatin ratsastuskenkiä.

Minun hevostani ei loimiteta. Loimittamattomat hevoset olivat ihan tuttu näky vielä 90-luvun Suomessa. Mihin nämä kummajaiset ovat kadonneet? Miksi ihmeessä hevosen talvikarva ei häirinnyt parikymmentä vuotta sitten, mutta se häiritsee nyt?

Toisin kuin moni nyt kuvittelee, loimittamaton suomenhevoseni ei ole kasvattanut itselleen järkyttävää talvikarvaa. Kun talvikarva alkoi syys-lokakuun vaihteessa tihentyä, se hikoili treeneissä alkuun jonkun verran enemmän. Se on se vaihe, jolloin helposti tulee mieleen, että tämä hevonen täytyy klipata. Parissa viikossa ja säiden kylmettyä hevonen kuitenkin tottuu karvaansa. Päde ei tietenkään ole koko päivää ulkona säällä kuin säällä. Se ei elä pihatossa vaan ihan tavallisessa tallissa. Siksi se ei ole mikään vuorenpeikko.

Päde ei ole huonossa kunnossa eikä joutilashevonen. Se hikoilee useampana päivänä viikossa ja sen jälkeen se saa selkäänsä villaviltin. Eli oikeasti se ei tietenkään ole loimeton. Hevonen kuivaa ihonsa vierestä parissa kymmenessä minuutissa. Sen jälkeen päällyskarva voi olla hiukan märkä, mutta jos hevonen jää seisomaan vedottomaan talliin, sillä ei ole mikään hätä. Piikkisualla kun sutaisee karvan suoraksi, karva kuivaa entistäkin nopeammin. Kun treenissä hieman hionneen hevosen tuo karsinaan, se yleensä piehtaroi. Se on hevoselle hyvinkin luontainen tapa kuivattaa itse itsensä ja hieroa hikea pois. Samalla se hoitaa lihaksiaan. Napakkaa juuriharjausta myöhemmin tai vaikka seuraavana päivänä, niin hiki pöllyää hevosesta pois.

Jos Päde joskus meneekin treenin jälkeen heti ulos, se kuivattelee ensin karsinassa eikä se tietenkään mene ulos tuuleen ja tuiskuun ilman loimea. Elämä ei ole mustavalkoista eikä ideologia saa ohittaa käytännön järkeä. Kun aikoinaan jouduin klippaamaan cushingin taudista kärsineen edellisen hevoseni hormonikarvan pois, laitoin sille tietenkin loimen, vaikka muilla ei ollut. Jos sillä olisi ollut normaali hevosen talvikarva, sekin olisi saanut olla pääasiassa loimeton. Myönnän, että asuessamme sellaisella tallilla, missä loimet olivat vuodenajasta riippumassa enemmän sääntö kuin poikkeus, loimittamattoman hevosen pitäminen olisi vaatinut selkärankaa.

Nytkin teistä varmaan joku ajattelee, että hullua tuollainen hevosen rääkkääminen. Hevosellani kuitenkin on loimi yllään aina, kun se sitä tarvitsee. Ei kenenkään toisen ihmisen takia.

Kuva: Zelda Rantala ja Tommi Turtola 2016

Lue myös:
Antakaa hevosten olla kylmässäkin

http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/313952/Antakaa+hevosten+olla+kylmassakin
Säätiedote karsinanovessa
http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2014/03/saatiedote.html
Mieluummin viileässä kuin kuumassa
http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/2011/01/mieluummin-viileassa-kuin-kuumassa.html

Päde on melkolailla kaikkiruokainen, tosin joskus sille iskee epäluulo. Kun viime keväänä kävin ensimmäisellä koeratsastuksella, Päde ei suostunut maistamaan mitään, mitä minulla oli sille mukanani. Sittemmin banaanilastut kyllä maistuivat, kun tultiin tutuiksi. Päde on tosin sen verran utelias ja omatoiminen kaveri, ettei sille syötetä kädestä mitään. Siksipä kaikki herkkupalat ovat jääneet. En oikein näe syytä tiputella niitä ruokakuppiinkaan.

Olen tavannut buustata hevosta vitamiineilla varsinkin syksyisin ja keväisin. Tintti oli aina loukkaantunut, jos tarjosin sille jotain pahaa, joten otin tavakseni maistaa vitamiinia itsekin. Jos se maistui itselle irvistelemättä ihan paljaana, se maistui yleensä hevosellekin muuhun rehuun sekoitettuna. Pädelle sekoitin 5ml monivitamiinia sen perinteisen iltakaljan sekaan. Iltakalja pitää sisällään kourallisen vehnäleserouhetta liotettuna pesuvadilliseen kädenlämpöistä vettä. Herra ryystää siis yhdellä kulauksella viisi litraa vettä ja nuolee kulhon. Herkku näyttää lähinnä ripulipaskalta.

Vaan nyt menikin pieleen. Muutamalla turvanheilautuksella se totesi, että joku on kussut sen muroihin. Ja kun minä hämmennyin yllättävästä läträyksestä, se tönäisi ämpärin sisältöineen syliini. Että haista sinä ja juo itte!

Viisi milliä. Viidessä litrassa. Oli ilta pilalla. Molemmilla. Kokeilin kuitenkin, kelpaisiko ihan pelkkä lämmin vesi. Kelpasi se. Tuntui silti, että minua mulkoiltiin. Ettäs kehtasin.

Kätevä tämä uusi korkkisysteemi. Ei tarvitse käyttää mittamukeja.

Käännät vain pullon ylösalaisin ja puristat pullosta sopivan määrän korkkiin. Vielä kun saisi sen hevoselle juotettua.

Minä olen sitoutujatyyppiä. Inhoan niin paljon säätöä, tutustumista ja kokeilemista, että kelpuutan kelvollisen melko helposti. Totean, että tämän kanssa voin elää, joten lähdetään työstämään tästä eteenpäin. Minulla on kyllä seikkailunhalua, mutta vain tutussa ja turvallisessa ympäristössä. En halua hypätä tuntemattomaan, uusien tyyppien ja alati uusien hevosten äärelle. Haluan tuntea toisen niin hyvin, että tunnen sen outoudet. Yllätykset ovat raskaita niin ihmisissä kuin hevosissakin. Outo saa olla, mutta ennakoinnin mahdollisuus luo turvallisuutta.

Tylsistyn kyllä helposti, mutta en yleensä puitteisiin. Kotioloissa riittää, että vaihdan huonekalujen paikkaa, en huonekaluja. Ratsastuksessa en kuitenkaan voisi haluta kilpailla muussa lajissa kuin kenttäratsastuksessa, sillä yhden jutun nysvääminen ei ole minun juttuani. Hevoseni kanssa pitää pystyä tekemään kaikenlaista, mutta hevosen pitää olla oma. Sitten kun se on oma, se saa olla sitä virheineen kaikkineen. Minä sitä rakastan, myötä- ja vastamäissä.

Olen myös merkkisitoutunut. Kun olen jonkun tuotteen kerran todennut hyväksi, ostan sitä uudelleen. Estesatulahuopani ovat kaikki Eskadronia, mutta nepä eivät kolumallisina sovikaan uuteen koulusatulaani. Iski ahdistus. Mitä nyt? Keksin ostaa Bucas Max-huovan, sillä minulla oli sellainen ollut aikoinaan estesatulassa. Sisäpinta on sellaista materiaalia, ettei se ole liukas. Satulalenkitkään eivät olleet liian pitkät. Lisäksi sekä Eskadron että Bucas käyttäytyvät niin kuin hyvän satulahuovan kuuluukin: pysyy lattialla pystyssä itsestään eikä "pumpuloidu" liian isojen ruutujen alla.

Enää en ostakaan muita. Musta on uusi musta. Lapseni muuten kysyi vähän aikaa sitten, voiko hänkin alkaa käyttää mustia vaatteita aikuisena. Vastasin, että totta kai. Musta on värinä turvallinen, ja hyvä satulahuopa on vähän kuin hyvä mies: se pysyy turvallisesti pystyssä omin voimin, sen ote ei lipeä eikä se pumpuloidu kelvottomaksi.

Pienet ruudut ja tiheä kangas. Siitä on hyvä satulahuopa tehty.

Hyvä vilttikin kestää.

Talvi tulee ja maneesissa on tylsää. Maastoon ei pääse, kun kaikki paikat on jäässä. Laiduntamaan ei kuulemma saa mennä, vaikka kaikkialla vihertää ja miten yrittäisi sanoa, että pääsen tästä portista itsekin ja pysyn tuolla sovitulla alueella, että kärräätkää te vain kakkaa, älkää minusta huolehtiko. Mitä tehdä, jotta mieli pysyy virkeänä? Minäpä kerron.

Hoksasin tuossa taannoin, että tuo ihminen pyytää minulta kahdenlaisia pysähdyksiä. Ensimmäiset ovat sellaisia täysin tarpeettomia ja merkityksettömiä. Se vain haluaa, että pysähdyn ja sitten kun olen juur pysähtynyt tai pysähtymässä, se haluaakin minut taas liikkeelle. Se niin kuin keskeyttää sen kaiken minun tekemiseni. Sitten on niitä pysähdyksiä, joilla on tarkoitus: pysähdytään vetämään verhoja peilien eteen, pysähdytään laittamaan maneesin valoja päälle ja pois tai pysähdytään ottamaan talikolla kakkaa maasta. Sitten viedään sitä lantaa lantalaan. Tästä teille jo kerroinkin viime kirjeessä.

Tähän liittyykin tämä hauska leikki. Kun maneesissa on paljon hevosia, muttei yhtään ihmistä irrallaan, on kätevää kakkailla vähän sinne sun tänne. Se tarkoittaa, että mennään vähän väliä hakemaan talikkoa, minä kävelen sen kakan viereen, pysähdyn, odotan ja sitten tulee kehuja.

Mutta tässä tulee vinkki: minä sanoin yhdelle kaverille, että pistäs kakaten, minä siivoan. Olin nimittäin varma, että me siivotaan, koska arvasin tuon naisen haluavan näyttää taitoni tämän minun asuinpaikkani omistajalle. Silloin kun ollaan siellä maneesissa yksin, tuo nainen ottaa ne kakat vasta ihan lopuksi; muiden läsnäollessa korjaillaan jatkuvasti. Se on tuo ihmisten turhamaisuus ja näyttämisenhalu, mitkä auttavat meitä hevosia joskus näinkin.

Yksinjumpatessa ei ilmesisestiole ketään, kenelle pitäisi rehvastella minun taidoillani. Mutta tiedättekö, silloin minä pistän muuten parastani. Teen ne kaikki pysähdykset ja muut voikat ja loikat tosi hienosti. Ei tartte sitten niitäkään näyttää muille.

Kiusa se on pienikin kiusa.

Päde

Auttakaa! Se vie minua maastoon tämän näköisenä! Näytän poliisilta. Tai hei, ehkä se on ihan hyväkin. Moni poni päältä poliisi, sanoo vanha sananlasku.

Suomessa ollaan tosi puritaanisia ratsastuksen oppimisen suhteen. Lähdetään siitä, että jokaisen pitäisi olla täydellinen ja ammattilainen, vaikka normaalilla työssäkäyvällä ihmisellä ei oikeasti ole mitään saumaa ratsastaa kuin ammattilainen. Jossain määrin uskaltaisin kuitenkin väittää, että me emme ehkä ihan tajuakaan, miten hyviä ratsastajia olemme. Suomalaisethan ratsastavat ihan valtavan suuria määriä ratsastuksenopettajan silmän alla. Ei täällä osteta poneja pihan perälle ajatellen, että siinä sitä on lapsille puuhaa. Sen sijaan Suomessa henkilö, joka on käynyt ratsastuskoulutunneilla 20 vuotta viidesti viikossa, pohtii ihan tosissaan, riittäisikö hänellä taidot omaan hevoseen.

Hevosten kanssa oppii ja hevosten kanssa sattuu. Se heittäköön ensimmäisen kiven, joka ei ole yhtään virhettä tehnyt. Moni meistä on tehnyt saman virheen useammankin kerran, vaikka virheistä pitäisi oppia. Kun Päde teki ensimmäisen 180 asteen säikähdyskäännöksensä viime juhannuksenä, minä tipuin. Suistuminen tapahtui siksi, että satula kierähti sivuun. Tuli tiukka muistutus satulavyön kiristämisestä. Ajatella, että olin sen unohtanut. Tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, sillä kerran päädyin satulan kanssa Herra Herkkiksen kaulalle, sillä sain napakat pukitukset laukkadiagonaalilla. Onneksi ei käynyt mitään. Eräs tuttu kierähti satulan kanssa hevosen alle. Siinä kävi huonommin.

Tipuin Pädeltä toisen kerran vastaavanlaisessa käännöksessä heinäkuussa ja sen seurauksenä hevoseni juoksi metsään ja pysyi siellä piilossa 30 tuntia. Satula pysyi kyllä paikallaan koko retken ajan. Tästä maastoretkestä opin monta muutakin juttua. On nimittäin niin, että jos en olisi tippunut tuolloin kesällä, olisin tippunut jossain vaiheessa myöhemmin, viimeistään pari viikkoa sitten. Olimme maastolenkillä, mutta tulimme hiukan eri reittiä kuin yleensä. Päde pääsi yllättämään, sillä se huomasi meidän olevan sillä paikalla, mistä se kesällä käännöstemppunsa teki. Itse luulin meidän jo ohittaneen sen kohdan. Päde kääntyi yllättäen, tällä kertaa alamäessä.

Tällä kertaa siinä ei käynyt kuinkaan. Käänsin hevosen takaisin, katselimme hetken eteenpäin ja jatkoimme matkaa. Olen sitä mieltä, että näitä tilanteita ei voi harjoitella kuin päätymällä näihin tilanteisiin. Siinä on vinha perä, että hevosta ratsastetaan kentällä, jotta sitä voitaisiin oppia hallitsemaan myös maastossa, mutta maastoratsastusta ei opita muualla kuin maastossa, sillä hevonen on kentällä erilainen kuin maastossa.

Ajan joka päivä Suomen vilkkaimman ruuhkaväylän päästä päähän. En silti lähtisi mainostamaan, että olen kokenut ja loistava autokuski, koska en ole toistaiseksi päätynyt Kehä I:llä auto-onnettomuuteen. Voi olla, että tulee vielä se päivä, jolloin kokemuskestani, turvavyöstäni, rajoitusten mukaisesta ajonopeudestani, ennakoinnistani ja kännykättömyydestäni ei ole hyötyä, sillä jostain ulkopuolelta tulee tielleni jotain, mikä aiheuttaa onnettomuuden. Täytyy totta kai olla skarppina ja tilanteen tasalla, mutta joskus se ei riitä. Joskus tulee se hetki, että joko minä tai joku muu ei ole skarppina.

Olen onnellinen, että kukaan ole koskaan onnistunut saamaan minua uskomaan, että kaikki maailmassa olisi kiinni vain minusta ja minun taidoistani ja että omalla tekemisellä kaikesta pystyisi tekemään turvallista. Se on asia, minkä ymmärtäminen auttaa pysymään nöyränä lajia kohtaan.

Ammattitaitoinen ja kokenut eläinlääkäri osaa aina vetää oikeista naruista ja sanoa ensitöikseen, että ymmärtää oikein hyvin, miksi joku on puokin jälkeen ostanut juuri tällaisen ihanan suokin. Kehuu sitä suloiseksi, hyvärakenteiseksi ja kaikilla muilla mahdollisilla superlatiiveilla, mitä nyt tällainen tuore äiti haluaa jälkikasvustaan kuulla tai ainakin kuulee rivien välistä, vaikkei niitä oikeasti sanottaisikaan.

Sillä kyllä. Tällaisessa tilanteessa olo kuin tuoreella äidillä neuvolassa. Vähän huolestuttaa, että saako tämän pidettyä hengissä ja sitten kun synninpäästö laskeutuu päälle, jaksaa taas monta yötä vähillä unilla. Että hyvin on syönyt ja hienosti kasvaa. Oletpa tosiaan hyvin hoitanut ja kylläpä tässä nyt ihan vauvakuume itsellekin tulee, kun tällaisen ihanuuden näkee.

Sen kaiken jälkeen saattaa hymyssä suin puhua siitä, että onhan se vielä tästä vähän pulska ja tämä tästä pitää saada pois ja lisää lihasta tähän-ja-tuohon, mutta sieltä se sitten tulee ajallaan, kun töitä tehdään, ja kiitos että sinäkin huomaat, että on jo tehty ja suu on niin siisti, ettei ole varmasti vedetty. Ja että niin se ostotarkastuslääkärikin sanoi, että on se niin söpö, että höpöpöpöpö. Aika vekkuli, hihihihi.

Sitten eläinlääkäri on poissa ja itse seisoo karsinassa pussailemassa huumattua hevosta, joka on liian sekaisin sanoakseen, että anna minun nyt jo olla.

Kesämasu on poissa.

Kerron urheilevalle nuorisolle usein tarinan suomalaisesta A-junnuikäisestä jääkiekkoilijasta, joka jäi usein luistelemaan vielä senkin jälkeen, kun muut lähtivät jo viikonlopun viettoon. Osa nuorista ei usko tarinaa todeksi. He haluaisivat mieluummin minun kertovan, että joku oli vain syntyään sensaatiomainen, lahjakas ja päätyi maajoukkueen kautta NHL-pelaajaksi, vaikka oikeasti pelasi illat änäriä ja joi kaljaa. Se kertoo minusta jotain hirvittävän olennaista siitä, mitä luulemme lahjakkuuden olevan.

On nimittäin suuri harhaluulo kuvitella, että lahjakas ihminen pääsisi helpolla eikä hänen tarvitsisi ponnnistella. Lahjakkuudella ei nimittäin tee yhtään mitään ilman tahtoa treenata paljon. Ulkojäällä luistellut junnukiekkoilija ei siksi ole mehukas tarina. Olisi paljon mukavampaa kuulla tarina takautuvasti: huipulla oleva mestari kertoo, miten dokasi, mutta pystyi silti tekemään sankaritekoja. Me haluamme kuvitella, että meitä lahjakkaammat ovat yhtä laiskoja kuin me itse olemme.

Silti jokaisessa on asunut se junnukiekkoilija, joka ehkä pelkäsi, ettei ole riittävän hyvä. Yksi koki tarvitsevansa enemmän harjoitusta ja luisteli kuvitellen itsensä isoihin kaukaloihin. Toinen ulkoisti syyt: paska valmentaja ei anna peliaikaa. Kolmas totesi, ettei haluakaan olla parempi. Neljäs jotain muuta.

Kun ihminen sijoittaa itsensä kauas lahjakkaista, hän antaa itselleen luvan laiskotella. "Jos mäkin olisi lahjakas, mäkin voisin tehdä noin." Olen sitä mieltä, että jos lahjakkuus unohdettaisiin autuaaksi tekevänä asiana ja alettaisiin enemmän puhua lahjakkuuden olevan intoa treenata, meistä isompi osa voisi päästä lähemmäs unelmiaan. Toisten tie unelmien luo on silti aina kivisempi kuin toisten. Toiset eivät pääse perille koskaan. Vaikka on todella kliseistä sanoa, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä, siinä on vinha perä. Jos ei halua treenata, ei voi pärjätä kisassakaan. On nimittäin olemassa riski, että vastassa on joku, joka jatkoi treenaamista silloin, kun sinulle jo riitti.

Eikä tämä tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi haluta ammattilaiseksi yhtään missään asiassa. Se tarkoittaa perusasennetta. Tarinan jääkiekkoilija päätyi ammattilaiseksi, mutta hänen asenteensa opetti myös niitä joukkuekavereita, joista osa oli silloin junnuikäisinä "luonnostaan parempia" eivätkä kokeneet tarvitsevansa lisätreeniä.

Heistä tuli jotain muuta.

***********************************************

Lue myös:
Vain ne voittavat, jotka osaavat hävitä

Muutama tuttu äiti on ottanut yhteyttä viime kuukausina kysyäkseen, mitä lapselle puetaan päälle ratsastustunneille talvisin. Olen joutunut vastaamaan, etten ihan tarkkaan tiedä, koska omat lapseni eivät harrasta ratsastusta ja oman lapsuuden ratsastusvarusteiden muisteleminen on jo vähän kuin muistelisi talvisotaa. Eihän meillä kellään ollut useampaa ratsastusvaatekertaa. Oikein kovalla pakkasella riisuttiin satulat ja käytettiin toppalenkkareita, sillä hevonen lämmitti eikä ilman satulaa ollut pelkoa, että kannaton kenkä tarttuisi tippumistilanteessa jalustimeen. Tänä päivänä ilman satulaa ratsastaminen on ratsastuskoulussa varmaankin kiellettyä ja jos yksityistallilta kysytään, hevoset pukittelevat vaarallisesti pakkasella. Sitten vuoraudutaan erilaisiin viltteihin, mikä itse asiassa tekee tippumistilanteesta ainakin minun mielestäni vielä vaarallisemman...

Olen tutuille lajista tietämättömille äideille kuitenkin kertonut, mitä itse puen pakkasella. Olisin itse hiukan nihkeästi ostamassa vastaavia varusteita kasvavalle lapselle ainakaan uutena. Tärkeämpää, kuin vaatteiden määrä on kuitenkin se, että niiden riisuminen ja pukeminen ajoitetaan oikein. Muussa tapauksessa flunssa kolkuttaa ovella nopeammin kuin ehdit kissaa sanoa. Ratsastuskouluissa opettajat toivottavasti pitävät huolen siitä, että pakkasella ei hiota ja kylmetytä. Lapsethan eivät sitä itse osaa ajatella.

Hööksin heijastava toppaliivi palvelee sekä lenkkeillessä että ratsastaessa.

Ylävartalo

Hiihtokerrastopaita siirtää hien pois iholta ja lämmittää ja fleecetakki nostaa hien pintaan. Tähän päälle puetaan toppaliivi tai toppatakki lämmittämään ja se riisutaan päältä välittömästi, kun aletaan ratsastaa, koska toppavaatteiden läpi ei haihdu mikään hiki tai lämpö, vaan niiden alla tulee hiki. Pakkassäässä urheileva ei saa hikoilla siksi, että hänellä on liikaa vaatteita. Liikkelle lähtiessä pitää ollakin vähän viileä. Kun treeni on treenattu, ei jäädä pakkaseen istumaan vaan jäähdytellään vaikka kävellen hevosen vierellä. Ja vaihdetaan kostea fleece mahdollisimman pian lämpimään ja kuivaan liiviin ja takkiin.

Eli alas hevosen selästä ja hikiselle hevoselle viltti niskaan ja itselle maneesin laidalta fleecen tilalle toppatakki. Jos lähden pakkasella reippaammalle maastolenkille, saatan lähteä matkaan kuten lähtisin juoksulenkille: kerrasto, fleecetakki ja toppaliivi. Jos itselle ehtii missään vaiheessa yhtään tulla hiki, kannattaa kävellä hevosen vierellä mieluummin kuin istua kävelevän hevosen selässä hikisenä.

Horzen pitkähelmainen fleece-takki, Rukka-hiihtokerrastopaita ja Mountain Horsen seuratakki.

Alavartalo

Minulla on Mountain Horsen softshell-talviratsastushousut. Kun pakkasta on noin 10 astetta tai enemmän, laitan niiden alle vielä thermolegginssit, jotka ovat pikkuisen pörheämmät sukkahousut ja joita saa niin Lidlistä kuin Hööksiltäkin. Hiihtokalsaritkin käyvät samaan tarkoitukseen.
En ymmärrä, miten olen pärjännyt joskus ilman talviratsastushousuja. Lapsena laitoimme toppahousujen päälle hapsulliset kokochapsit, jolloin molemmista sai sekä lämpöä että chapseista pitoa. Nyt en ole raaskinut chapseja ostaa. Oikein kovan pakkasen kävelymaastoon laitan vanhat topparatsarit, mutta ei niissä kyllä voi muuten ratsastaa. Toppahametta en ole testannut, mutta moni tuntuu niistäkin tykkäävän.

Musta on uusi musta.

Varpaat

Varpaani tykkäävät, kuin laitan hiihtosukat, niiden päälle ratsastussukat ja villasukat. Jalkaan laitan englantilaiset Toggi-merkkiset country-bootsit, jotka sain brittilehti Horse&Riderilta lähetettyäni heille lukijakirjeen keväällä 2014. Varpaitani ei ole palellut edes -25 asteessa ja sen kylmempää en ole kokeillut. Ratsastustunnilla kuitenkin ratsastan Mountain Horsen ratsastuskengillä. Ne eivät ole varsinaiset talvikengät, mutta ne eivät ole yhtä jäykät kuin saappaat. Sukkavarustus pysyy samana.

Saappaat Toggi, sukat Catmandoo, villasukat itse tehdyt, thermo-ratsastussukat Jackson. Sukat olen ostanut todennäköisesti urheilukaupoista (XXL ja InterSport)

Mountain Horsen kengät palvelevat, kun täytyy ratsastaa "oikeasti". Saappaat ovat siihen vähän turhan jäykät. Näilläkin tarkenee oikein hyvin. Ne muuten haisevat juuri niin kamalalle kuin miltä näyttävät.

Hanskat

Aina välillä joku yhteistyökumppani ollut yhteydessä ja pyytänyt testaamaan hansikkaita, mistä olen ollut hyvin otettu. Luotan kuitenkin tämäntyyppisiin perushanskoihin. Rautakaupat myyvät näitä reilusti alle kympillä. Kannattaa ottaa isompi koko kuin juuri täydellisesti istuva, jotta ovat lämpimämmät.

Pää

Käytän aina kypärää ja kypärän alle laitan kovilla pakkasilla tuubihuivin tai kommandopipon. Ennen ja jälkeen kypärän pidän pipoa. En ole mielestäni koskaan mennyt hevosen selkään edes vahingossa vain pipo päässäni. En aja autoakaan ilman turvavyötä.

Hevonen

Käytän hevosella kovalla pakkasella vilttiä. Kun tuon hevosen lämpimästä tallista ulos, se ei siinä vaiheessa juurikaan tarvitse vilttiä, mutta hiottuaan se tarvitsee sen. Maastossa käytän heijastinloimea. Klipatun hevosen kanssa käytin enemmän vilttejä, mutta tämä nykyinen systeemi on paljon kätevämpi.

*********************************

Missä vaatteissa sinun lapsesi ratsastavat? Mikä on sinun luottovarusteesi?

Yhteistyössä Suomen Voimistelutuote

Vanhenevat tammat vaativat lihashuoltoa. Ratsastus riittää vain harvoin ainoaksi konstiksi hoitaa lihaskuntoa. Suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että olen lysyssä ja menen kasaan. Toimistotyö vetää kieroon, auton vaihdekeppi ja hiirikäsi työntävät oikean kyynärpään kauas kyljestä. On tunnustettava tosiasia: jotain on tehtävä.

Apuun tuli Suomen Voimistelutuote. Syksyllä saimme kotiin sekä puolapuut että voimistelurenkaat. Lapset ovat tietysti olleet tästä niin ikään haltioissaan ja minun on ollut jopa vaikea saada välineitä omaan käyttööni: jotain, mitä tuskin tapahtuisi, jos olisin hankkinut aikuisten jumppalaitteita.

Fibacon Reetta Raivio teki minulle marraskuussa treenin, johon jää koukkuun. Ensi alkuun treeni kipeyttää kropan, mutta aika nopeasti huomaa, miten paljon syvemmälle satulaan pääsee. Kun olen nyt joutunut osin laiskuuttani ja osin ihan syystäkin jättämään treenit muutamaksi viikoksi väliin, olen huomannut eron heti. Mukautuminen liikkeeseen ei ole enää yhtä mutkatonta ja alaselkää kiristää.

Mutta siitä on tulossa erikseen juttu myöhemmin. Nyt arvotaan joulukuun kunniaksi yhdet voimistelurenkaat. Hyvässä lykyssä saat nämä jouluksi kotiin! Joulupyhien aikana voit järjestää lapsille huumorinäytöksen, jonka perusteella heille valkenee, että he osaavat jotain paremmin kuin äiti!

Osallistu arvontaan vastaamalla kyselyyn sunnuntai-iltaan 18.12.2016 klo 21.00 mennessä ja voit voittaa Suomen voimistelutuotteen puiset voimistelurenkaat (arvo 79,90€) Mikäli voittajaa ei tavoiteta 20.12.2016 klo 21.00 mennessä, pidätämme oikeuden arpoa uuden voittajan.

Onnea arvontaan!

Kesällä tuli todistettua, että kun hevosen vapauttaa luontoon, se hakeutuu syömään mustikkaa. Että ei esimerkiksi esikuivattua säilöheinää tai muita puristeruokia ja myslisekoituksia. Nyt Pädelle tuli kesä talven keskelle! Saimme Fortinutilta lähetyksen mustikkaa ja mustikkasekoitusta.

Juotan Pädelle joka kerta ratsastuksen jälkeen ämpärillisen vettä. Jätän ennen ratsastusta kourallisen vehnäleserouhetta turpoamaan pieneen määrään vettä. Ratsastuksen jälkeen täytän ämpärin lämpimällä vedellä ja Päde juo sen yhdellä kulauksella. Kaiken kaikkiaan juomaa on tarjolla 8 litraa. Päde on muutenkin hyvä juomaan ja yleensä se juo pienen kulauksen juoma-automaatista, kun alan satuloida ja menee ensitöikseen juomaan heti treenin jälkeen. Nyt kulkurin iltakalja maistuu ennestään terästettynä.

Niin Päde. Ismokin niin jo lauloi: "Juosta voit henkesi edestä, voit ravata paikasta paikkaan. Silti olet sidottu materiaan ja aikaan... ... Ei korista rinnuksiani minkäänlaiset valjaat. Ainoa kahleeni olet sinä, kulkurin iltakalja."

Kalsaritissuttelua.

Tallitukusta kaikki kuivahedelmät ja marjat nyt 15% alennuksella 31.12.2016 saakka. Syötä kassalla koodi herkut15. Verkkokauppaan tästä http://tallitukku.fi/Fortinut/

Vehnälesettä, Fortunut- mustikkaa sekä Fortinut Digestion Mix.

Pari teelusikallista ihan mielenvirkistykseksi.

Vehnäolut, joka on maustettu ripauksella mustikkaa ja kaneliaromeita. Pohjasakkaa on jonkun verran.

Päde on loukkaantunut, koska ei ole päässyt mustikkamannekiiniksi pussin kylkeen.

Lisätiedot ja tuotetiedot
Fortinut Digestion Care+
http://tallitukku.fi/Yrttiseokset/Digestion-Care+-500g/
Sis. kanelia, mustikkaa, punajalavaa, islänninjäkälää, lakritsijuurta ja hampunsiemeniä
Tarkoitus rauhoittaa sekä suolistoa että mieltä

Fortinut Mustikka
http://tallitukku.fi/Yrtit-ja-Luonnontuotteet/Mustikka-250g/
Mustikan tarkoitus on parantaa vastustuskykyä. Lisäksi se on hyväksi silmille.

Mitäpä, jos ryhtyisinkin käsikirjoittamaan satulasaippuaoopperaa? Kyllähän talliympäristöön saadaan sovitettua muutama psykopaatti, naistenmies, hyväntahtoinen hölmö, matriarkka, harmiton sivustaseuraaja ja liuta rikkaita prinssejä ja prinsessoja. Jaksot voisivat olla jotain tällaista

Kuohuvat kartanolaiset

1. Erikoispitkä aloitusjakso: Tervetuloa kartanoon
Kaikki ovat kauhuissaan: Tallinpitäjä Jorma on kadonnut juuri, kun tallille saapuu uusi tallimestari Erja. Anita käyttäytyy kummallisesti eikä Vesa puhu Mintulle. Mitä on tapahtunut?

2. "Kakka vai kepponen?"
Jorma tuntuu hävinneen kuin tuhka tuuleen. Esteratsastajakaunotar Elisa on Mintun hampaissa, koska hänen sanotaan jättäneen hevosensa lannat maneesiin. Mutta miksi Saaraa naurattaa? Ja kuka päästi hevoset irti?

3. "Saara, senkin liukas satulasaippua"
Elisa itkettää ja Vesa lohduttaa. Minttu näkee kaiken ja sanoo Erjalle, että Elisan käytökseen pitää puuttua. Samaan aikaan Saara kerää Elisan hevosen karsinasta kakkakikkareita ja marssii päättäväisesti kohti maneesia. Mutta miksi? Ja missä on Jorma?

4. "Oi aikoja, oi tapoja"
Minttu ratkeaa päärynäsiideriin heinävarastossa. Viiden pullon jälkeen hän kuulee jossain Jorman ääneen. Kukaan ei usko Minttua, joka on liian humalassa. Vesa löytää sammuneen Mintun ja kantaa tämän satulahuoneeseen. Anita tulee paikalle ja kertoo, että tallille tulee SM-tason kilpahevonen. Vesa kauhistuu, sillä hän luulee tuntevansa hevosen omistajan.

5. "Kissanminttua ja muita hullutuksia"
Kyyneleensä kuivannut Elisa purskahtaa itkuun uudelleen, kun näkee Vesan silittelevän sammunutta Minttua. Hevosensa karsinassa Elisa huomaa kakkakikkareiden hävinneen ja yllättäen löytää Saaran piiloutuneen loimikasan taakse. Kukaan ei tiedä missä Jorma on, ja samassa kuvankaunis SM-ratsastaja Annabella taluttaa korskean orinsa talliin. Vesa tajuaa, että menneisyys seuraa häntä, kun Annabella heilauttaa pitkää tukkaansa. Jorma palaa kaupasta.

--- jatkoa seuraa...

Äiti on aikuinen

Piilokivekset

Neljä tärkeää asiaa hevosista

Kenttäpostia 6

Täydellisiä ei ole

"Ei se nyt mitenkään mahdoton ollut..."

Kenttäpostia 7

Tähdenlentoja

Muotitietoinen

Hevonen, jota ei loimiteta

Pahanmakuista

Sitoutujatyyppiä

Kenttäpostia 8: Niksi-Päde

Heittäkää kiviä, te synnittömät!

My little pony lääkärissä

Kaljaa vai treeniä

Kyllä täällä tarkenee! - Talviratsastus on taitolaji