Ruuhkavuosiratsastaja

Yleensä suomenhevosista sanotaan samoja kliseitä. Suomenhevonen on ehkä perusominaisuuksiltaan raskas, etupainoinen, vahvasuinen ja huonolaukkainen, mutta ei sen tarvitse jäädä sellaiseksi. Sitä on kuitenkin mahdollista kehittää siinä missä minkä tahansa muunkin hevosta. Täykkäriä suokista ei silti saa koskaan. Suomenhevosta ei olekaan järin reilua verrata ominaisuuksiltaan mihinkään muuhun kuin toiseen suomenhevoseen. Ja kun näin tehdään, löydetään myös oikeasti hyvälaukkaisia, kevyitä ja herkkäsuisia suokkeja. Olen jo itsekin tottunut siihen, että on kehu kuulla, miten"tää ei tunnu suokilta ollenkaan".

Pädellä on aika kiva laukka ja se laukkaa mielellään. Siitä on hyvä rakentaa.. Parempi laukka on tosi monen tekijän summa. Ensinäkin parempi laukka vaatii lisää voimaa takapäähän. Sitä saa esimerkiksi kiipeilemällä mäkiä ihan pelkässä käynnissä. Jos hevosen perään voisi laittaa kärryt tai talvella reen, sekin olisi tosi upeaa. Mäkikiipeiluiden lisäksi on parempi tehdä mieluummin useeaimpia laukannostoja kuin vain posottaa laukkaa, sillä nimenomaan nostot vahvistavat.

Juuri nyt Päde jaksaa kantaa itsensä ravissa jo oikein hyvin, mutta laukka on vaikeampi pala. Päde on toiminut nivelkuolaimella ihan hyvin, mutta oli minullakin kesällä epäuskon hetkeni. Ne kuitenkin ratkaistiin meille parhaimmalla tavalla: lisäämällä perusratsastusta. Kovempi kuolain olisi ehkä auttanut hetken, mutta todellista ongelmaa se ei olisi poistanut. Hevonen tarvitsee siirtymisiä, taivuttelua ja voimistelua. Ei sen suussa mitään vikaa ole.

Kesäkuussa näin. Takapää hakee voimaa.

Olin nimittäin loppukesästä siinä pisteessä, että pohdin haluavani Pädelle toisen kuolaimen, koska herra tuntui makaavan kuolaimella. Pään kannattelu oli minulle raskasta. Hetken aikaa homma olisi varmaan ollut ok, mutta kovempi kuolain ei olisi muuttanut minun käteni toimintaa, vaan olisin senkin kanssa jatkanut pään kannattelemista, Pädekin olisi jatkanut roikuttamista. Kierre olisi ollut valmis ja jatkuva suusta vetäminen alati kovenevilla kuolaimilla olisi jossain vaiheessa alkanut vaikuttaa negatiivisesti laukan pyörivyyteen. Kovalla ja vipuvartisella kuolaimella kaulaa saisi tietysti kivasti rullattua ryntäisiin, mutta kun ongelma ei ole suussa vaan takapäässä, ongelmaa ei oikein kannata hoitaa lisäämällä rautaa suuhun. Jos hevosella ei ole takapäässä kauheasti voimaa, se tarvitsee kaulaansa normaalia enemmän siihen, että se pysyy tasapainossa. Jos suuta silloin kuitenkin kiskotaan ja kaulaa rullataan, laukkaaminen ei ole enää hevosesta kivaa. Sitten on takajalat tallissa.

Olen tullut siihen tulokseen, että suomenhevosen kanssa parasta on olla ajattelematta, että se on suomenhevonen. Se ei nimittäin ole yhtään sen kummallisempi hevonen kuin mikä tahansa muukaan. Se pitää sen sijaan saada irti kuolaimesta ja pehmeäksi suusta, koska se VOI IHAN OIKEASTI olla sitä. Pehmeäksi ja irtonaiseksi sen saa, jos ratsastaja ratsastaa sen joka kerta läpi. Tämä tarkoittaa paljon voltteja, kaarevia teitä, kiemurauria, pohkeenväistöjä, avotaivutuksia jne. Se tarkoittaa, ettei hevonen saa juosta kulmien läpi, mennä omia menojaan, kuunnella silloin kun sitä huvittaa ja tehdä asioita ns. omiin nimiinsä. Läpiratsastus ei vie niin paljon aikaa, kun sen tekee joka kerta, kun hevosen selkään nousee.

Tylsää? Ehkä vähän. Vastapainoksi esteratsastus ja maastoilu kuitenkin sujuu paljon helpommin.

Ponikirjat ovat ihania. Hevoshullulle kummitytölle ostin tietenkin sellaisen joululahjaksi.
Ponikirjoissa seikkailee aina samat strereotyyppiset hahmot.

Rooleissa on

Tyttö, jolla ei ole rahaa, mutta joka on sitkeä ja lahjakas ja joka välittää ponistaan.
Rakastavat vanhemmat, joilla ei ole rahaa, mutta joilla on ymmärrystä.
Poika, joka on loistava ratsastaja, mutta jonka ponikauppiaana toimiva ilkeä isä on pakottanut ratsastamaan. Pojalle ponit ovat olleet vain harrastusvälineitä, vaikka jossain tietysti on se poni, joka on murtanut pojankin sydämen.
Ponikauppias, jota kiinnostaa vain oman maineensa säilyttäminen sekä tietenkin raha, jota hän voi ponikaupoilla tehdä. Myös sillä poikansa ainoalla oikealla.
Ainakin yksi vapaavalintaisella tavalla pelottava hevosmies.
Hyvin ratsatava tyttö, joka ratsastaa innokaasti siitäkin huolimatta, että hänen sukunsa on aina ratsastanut.
Kamalat vanhemmat, jotka pilaavat lahjakkaan lapsen unelmat juopottelemalla tai jollain muulla vapaavalintaisella tavalla.
Tyhmä tyttö, jolle on ostettu kallis ja kuuliainen poni, mutta jota tyttö ei osaa laisinkaan ratsastaa, toisin kuin hän itse kuvittelee.
Poniäiti, joka tekee mitä tahansa saadakseen joukkueelleen kultaa ja kunniaa.

Ja me kaikki lukijat olemme tietysti niitä, joilla ei ole rahaa eikä poneja ja joilla on ne ymmärtämättömät vanhemmat, jotka eivät halua kustantaa mitään ja jotka seisovat unelmiemme tiellä.

Sitten me aikuisina ostamme poneja itsellemme.

P.S. Arvatkaa, mikä oli kummitytön mielestä paras joululahja? Se oli ratsastustunti Pädellä! Oma tytär kysyi, miksei hän voi saada sellaista. Sanoin, että hänhän saa ratsastaa aina, kun haluaa. Tyttö kuitenkin haluaa lahjakortin. Pitää tehdä sellainen. Ei se ole yhtään sen helpompaa, vaikka perheessä on oma hevonen. Kun vois ratsastaa, muttei haluakaan.

Missä mitataan hevosia? Haluan mittauttaa sen virallisesti piekkariksi! Se on mun poni! Kuva: Erica Lilja

Yksi opiskeluaikani mielenkiintoisimpia työpaikkoja on ollut ison tavaratalon naisten asusteosastolla työskenteleminen. Etenkin joulun alla autoin lahjavalinnassa lukuisia miehiä, jotka tulivat ostamaan vaimoilleen hansikkaita, huiveja, laukkuja ja vöitä. Yleensä heillä ei ollut mitään ajatusta siitä, mitä vaimo haluaisi. Olen todennäköisesti pilannut tai ilahduttanut useammankin rouvan jouluaattoa ehdotuksillani, jotka mies on pahaa-aavistamattomana hyväksynyt. Useimmiten tein hommaa intuitiolla, että rouva ei voi olla kovin eri paria miehensä kanssa. Ja jos mies joskus oli ihan puskasta revityn näköinen, ehdotin pakettiin jotain perustyylikästä.

Ongelma oli kuitenkin useimmiten hansikkaiden koko. Hansikkaat ovat nimittäin vähän kuin sukkahousut: väärän kokoisina ne ovat järkyttävän epämiellyttävät. Sen lisäksi hansikkaan ostaminen lahjaksi on samanlaista arpapeliä kuin kenkien ostaminen. Koko 39 voi kyllä olla oikea, mutta lestistä riippuen täysin epäsopiva. Silti hansikkaita ostetaan paljon lahjaksi. Nehän ovat vain_hanskat. Sen sijaan aina, kun asiakas tuli sovittamaan hansikkaita itselleen, oli tosi ihanaa olla etsimässä hänelle oikeaa hanskaa. Mallin valintaan kun vaikuttaa aika paljon käden ja sormien malli. Sen mukaan valitaan hansikkaan lesti. Oikean kokoinen hansikas on ihana.

Myyjän läsnäolo ei silti tee tilannetta yhtään helpommaksi, sillä myyjätkin neuvovat välillä täysin väärin. Tiedätte ehkä jo, että olen vannoutunut puutarhahaskaratsastaja, mutta myös hevostarvikeliikkeessä minua on neuvottu nahkahansikkaiden suhteen väärin. Eräs myyjä väitti kivenkovaan, että hansikas saa olla ostotilanteessa vähän pieni, koska se venyy käytössä. Sanoin, että eihän se veny kuin leveyssuunnassa ja silloin sormet väistämättä tulevat kasaan, sillä ompeleet eivät veny. Myyjä toisti, että kyllä hansikas venyy. Minä toistin, että sormien päähän pitää aina mahtua sormenleveyden verran tilaa sen jälkeen, kun hansikas on vedetty kunnolla käteen (sic!). Enemmänkin, jos sattuu oleman pitkäkyntinen. Sen sijaan leveyssuunnassa hansikas saa olla hyvinkin napakka.

Eihän kukaan neuvo nahkakengistäkään, että ota vain liian pieni koko, että se venyy kyllä. Kenkä ei nimittäin muutu yhtään pidemmäksi kastelemalla eikä höyryttämällä. Se on helpompi ymmärtää. Hanska taas on vain_hanska.

Viron-tuliaisia.

Terveisiä täältä jostain, niin kuin kenttäpostiin oli tapana kirjoittaa. Nyt on kuulkaa niin, että tämä asemavaihe on päättynyt ja poteroista on matkattava eteenpäin. Tuo nainen ilmoitti, että myö muutetaan.

Ihan en tarkkaan tiedä, mitä on tulossa, mutta sen verran kokenut sotaratsu minä olen, että jotain tällaista olen ollut haistelevinani. Sitä paitsi vanha ystäväni kaatui tuossa hiljattain. Se oli minulle aika kova paikka. Olin viikon tosi surullinen, mutta eteenpäin on mentävä, sanoi nainen. Ja sanoi se senkin, että nyt kuunnellaan myös hänen tarpeitansa. Tässä on kuulemma menty kesästä asti minun ehdoillani. Sitä vain en ymmärrä, että mitä pahaa siinä on ollut? Tuo nainen kuitenkin vakuuttaa, että kesä tulee ja kentät odottavat kenttähevosta. Saa kuulemma kenttäpostien kirjoittelemiset jäädä, kun aletaan tositoimiin. Tulee uudet kaverit ja uudet kamppailut. Sitä se sanoo sen lapsellekin, joka lähtee ensi vuonna kouluun.

Nainen on laskenut, että se saa monta lisätuntia jokaiseen viikkoon muuton jälkeen. En tiedä, aikooko se käyttää ne minun vai perheensä kanssa. Toivon, että jälkimmäisen. Minä pärjään kyllä, mutta sen paremmin pienempää kuin kaveriakaan ei jätetä.

Päde

Ulkoilin taannoin tällainen naisten mekko ylläni, koska minulle tuli maastossa hiki. Tuunasin sen.

Tunsin joskus häpeää siitä, että hevosellani oli vuokraajia. Tuntui, että olin ainoa köyhä ja kipeä, joka muka maksatti hevosensa muilla. Koin, että minulla olisi pitänyt olla varaa antaa hevonen kaikkien itseäni taitavampien käyttöön ilmaiseksi, koska olin nyt sattunut sellaisen hankkimaan. "Otatko maksun lapsenvahdiltasikin?", saatettiin kysyä. Eräs tuttu nauroi, tulisikohan joku lenkittämään häneen koiraansa ja maksaisi siitä.

Vaikka perustelin asian itselleni miten, en voinut olla tuntematta kummallista häpeää siitä, että pyysin korvausta hevosellani ratsastamisesta silloin, kun itse loikoilin kotona ja tein muita tärkeitä juttuja. Minullahan oli silloin maailman toimivin hevonen; kenelle tahansa sopiva sunnuntairatsu. Häpesin, että pyysin muilta sen ratsastamisesta pienen korvauksen kattaakseni omia kulujani. En päässyt häpeästä millään eroon, sillä jotenkin söin omia teini-ikäisiä ajatuksiani. Silloin olin ollut erittäin vahvasti sitä mieltä, että minun olisi pitänyt saada ratsastaa ilmaiseksi, koska minulla ei ollut siihen itselläni varaa. Vanhemmat maksoivat minulle yhden ratsastustunnin viikossa. Yritin ottaa kaiken ilon irti niistä kerroista, kun joskus saimme ratsastaa ratsatuskouluhevosia tallista kentälle ja takaisin ratsastuskoululaisia varten. Pääpaino oli kuitenkin hevosen hoitamisessa. Se oli tärkeämpää kuin ratsastaminen. Yksi joulumaasto vuodessa tuntui riittävältä korvaukselta putsaamisesta ja puunaamisesta. Oliko se sitä? No, siitä voi olla tietysti monta mieltä.

Kuitenkin kun vanhempien rahat vaihtuivat omaksi rahaksi, oli pakko aikuistua myös tietynlaisesta idealismista. Rautarouvan sanoin "The problem with socialism is that eventually you run out of other people's money." Ilmaisia hevosia ja ilmaisia lounaita ei ole. Ei ainakaan niille, jotka eivät laita tikkua ristiin niiden eteen.

"Ei oo paljoa vuokraajia näkynyt", tuumaa Päde.

Pysytäänpä aiemmin aloitetussa häpeäteemassa. Minua hävettää joskus ihan hirveästi se, miten huono ratsastaja olin Tintille. Sillä reppanalla ei käynyt elämässä hyvä tuuri sen suhteen, millaisesta ratsastuksesta se joutui osalliseksi. Se oli puskaratsu elämänsä loppuun asti. En tiedä, oliko se onnellinen vai enemmänkin tympääntynyt. Maneesiin se ei juuri koskaan halunnut vaan olisi aina mennyt mielellään maastoon. Pitänee hyväksyä, että se varmaan johtui siitä, että sitä otti päähän olla ratsastettavana siellä.

2012

Suomin silti itseäni ehkä turhankin paljon. Tinttihän pysyi terveenä 19-vuotiaaksi asti, lukuunottamatta cushingin tautia. Toiset sanovat, että se puhkeaa stressistä. Aiheutinko minä sille stressin? En ehkä halua miettiä. Tintti maastoili paljon ja sen elämä oli uskoakseni täynnä aika monipuolista tekemistä.

Päden onni (?) on päästä korjaamaan sitä satoa, mikä alkoi kasvaa ensimmäisen kavioliittoni jälkeen. Ehkä se on niin, ettei ensimmäisessä hevossuhteessaan voi millään olla riittävän valmis onnistuakseen. Hevoskaupoissa ollaan aina hiukan "ensitreffit alttarilla" ja jotta ne onnistuisivat, tarvitaan mukaan pari asiantuntijaa ja rutosti onnea. Yleensä ihminen ihastuu sellaisiin piirteisiin, mitkä ovat hiukan yli tarpeiden. Tulee ostettua kasvunvaraa väärällä tavalla. Minun ensimmäinen kavioliittoni tuli solmittua lähinnä siksi, että hevonen jäi minulle.

Päden olen valinnut tietysti itse senkin, mutta raahasinpa valmentajankin mukaani sitä katsomaan ennen kuin tein tarjouksen. Aika näyttää, mitä tästä tulee. Kun joskus ostan seuraavan hevosen, ajattelen tästäkin varmaan samalla tavalla kuin mitä nyt ajattelen Tintistä.
Osaisiko ihminen olla koskaan tyytyväinen itseensä?

Mieheni oli jo lapsena lahjakas matematiikassa ja sai opettajalta lisätehtäviä ja lisähaasteita. Minä sen sijaan sain luvan piirtää aina kun olin valmis. Lopputuloksena voidaan sanoa, että mieheni oppi matematiikkaa ja minä taas pysyin pulpetissani hiljaa.

80-luvulla piti olla hiljaa, pärjätä muita paremmin tai ainakin muiden mukana, sillä muuten oli tyhmä ja häirikkö. Tyhmät ja häiriköt jätettiin sitten luokalleen tai siirrettiin pieneen erityisluokkaan häiritsemään toinen toisiaan. Jossain vaiheessa todettiin, että parempi integroida heidän yleisopetukseen, sillä koulunkäyntiavustajan tuella kaikki muuttuu. Nykyisin joissain luokassa tarvittaisiin avustajia yhtä paljon kuin siellä on oppilaita. Moni vanhan liiton opettaja huokaa hiljaa, miten paljon helpompaa oli silloin, kun kaikki erityisopetusta ja -huomiota tarvitsevat laitettiin saatiin pois silmistä ja pois mielestä. Eivät olleet sitten siellä luokassa tukkeena tekemässä omia juttujaan, kulkemassa omaan suuntaansa, puhumassa omiaan ja huutamassa ja häiritsemässä niitä oppilaita, jotka yrittivät seurata opetusta sellaisena, niinkuin se on opetussunnitelmaan kirjattu. Kukaan ei puhunut yksilöllisestä oikeudesta tehdä mitä tahansa ja ihan mihin tahtiin tahansa.

Yksilölle on tietysti arvokasta, että hän saa tukea ja huomiota. Ei tule olo, että on tyhmä tai että pitäisi jäädä luokalleen. Luokalle jääminen ja tasoryhmät ovat nykyisin rangaistus, mitä kenenkään itsetunnon ei uskota kestävän. Ei, vaikka se olisi ihan ansaittua, perusteltua ja paljain silmin nähtävää. Eikä tämä rajoitu vain kouluun. Kuka pelastaisi ratsastuskoulun opetusryhmän siltä erityisoppilaalta, joka uskoo, että opettajan tehtävä on eriyttää juuri hänen ratsastuksenoppimistaan ja unohtaa ne kaikki muut oppilaat?

Vai onko olemassa perustavanlaatuinen oikeus seisoa keskellä kenttää, kun ei uskalla vaikkapa laukata? Tai vaatia jatkuvasti vaativampia tehtäviä tai huomiota omalle tekemiselleen, koska on parempi kuin muut? Yksilöllisyydellekin on rajansa, etenkin jos on hakeutunut yleiseen ryhmäopetukseen, josta kaikki maksavat saman verran.

Kun muutin tänne perähikiälle, karsinanaapurit kertoivat minulle hauskoja juttuja tuosta naisesta. Oli kyllä tarpeellista kuulla heti, millaisen ihmisen kanssa tässä ryhtyy elämään. Naapureiden mielestä ehdottomasti tärkein asia alkuun olisi saada ihminen juoksemaan. Sillä olisi kuulemma kauaskantoisia seurauksia itseni kannalta. Juokseva ihminen on kuulemma hevosen etu.

"Parhaiten se onnistuu, kun pukittelet ja heittelet sitä alas", sanoi naapuri, jolla oli puolentoista vuoden historia naisen kanssa. "Ihmiset katsos tietävät, että ne kestävät ehjänä noista putoamisista paljon paremmin, kun ne hankkivat itselleen vahvemmat luut. Hyppimällä, pomppimalla ja juoksemalla ne niitä luita vahvistavat."

Toinen naapuri, joka oli harrastanut esteratsastusta tuon naisen kanssa sanoi, että käyttäytymällä fiksusti saadaan ihmiset vain lihomaan. "Onko muka yhdelläkään reippaalla ja pukittelevalla hevosella lihavaa ihmistä", se huomautti. "Yllätät sen säännöllisesti, niin kyllä se ryhtyy taas sitten juoksemaan ja laihtuu kun se muistaa, että sen täytyy pysyä itsekin kunnossa."

Kavereiden mielestä kesäinen metsäretkeni oli kyllä ihan kuningastemppu, koska sillä saatiin tosi paljon ihmisiä juoksemaan ympäriinsä. Naapureideni pudotuskilpailu oli minun saapuessani 4-1 blondin hyväksi, mutta lähdin mukaan kisaan kesäkuussa erittäin kelvollisella kuuden viikon tuloksella, joka oli heinäkuussa jo 3. Sen jälkeen tuo nainen on taas juossut.

Toimii kuin tauti.

Päde

Kavereilta saa aina kuulla totuuden.

Tammikuussa ale kiihtyy monissa ratsastustarvikeliikkeissä. Horzen lisäalennuskampanja on nyt käynnissä!

Syöttämällä kassalla koodin "VIPSALE" saat 10% lisäalennuksen kaikista January Sale- aletuotteista.

Koodi on voimassa sununtaihin 29.1.2017 saakka.

Lisäksi sunnuntain shoppailijat saavat vielä enemmän alennusta.

Kun ostat 50 eurolla, saat 10% alennusta

Kun ostat 100 eurolla, saat 20% alennusta

Kun ostat 150 eurolla, saat 30% alennusta

Tarjous koskee vain Horze ja Bvertigo tuotteita, mutta kokoja ja valikoimaa on todella mukavasti jäljellä. Ei siis ole vain kokoja 34 ja 46. Tai hevoselle ponia ja 165cm. Bvertigon monissa tuotteissa alennusta on hurjasti etukoodin kanssa vieläkin enemmän.

Klikkaa tästä aletuotteisiin, niin saat etukoodin käyttöösi.

Mm. näistä tuotteista saat vielä lisäalen -10%

Horze Easton Paisley -fleeceloimi kuivatteluun, 41,97€ (69,95€)

B Vertigo Lauren - kokopaikkaiset ratsastushousut 89,40€ (149€)

B Vertigo Alexia -kokopaikkaiset talviratsastushousut valkoisina. Nyt ei jäädy reidet talven harjoituskisoissakaan! 95,40€ (159€)

Katsoin joskus jostain huippu-urheilijasta tehtyä dokumenttia. Muistaakseni kyse oli painijasta tai jostain muusta lajista, missä treenataan tosissaan ja olympiatasolla, mutta mikä ei kuitenkaan mahdollista palkkatöistä poisjäämistä. Suokaa anteeksi jos nyt muistan lajin väärin.

Urheilijan vaimo kertoi siinä, että aivan seurustelun alkuaikoina hän oli sanonut tulevalle appiukolleen, miten odottaa joululomaa ja kiireetöntä yhdessäoloa. Appiukko oli vastannut jotenkin niin, että ymmärräthän, ettei sitä tule tapahtumaan. Tulet huomaamaan, että huippu-urheilijalle loma ei ole sitä, että ollaan aloillaan ja perheen kanssa, vaan lomalla on aikaa treenata kahta enemmän.

Kun huippu-urheilija kiittää perhettään tuesta, se kuulostaa helposti siltä, että kiitos, kun kannustitte ja hurrasitte katsomossa. Urheilija tiivistää yhteen pieneen sanaan puolison kannalta helvetin vaativan todellisuuden.

Kiitos niistä sunnuntaipäivällisistä, jotka nautitte ilman minua, kun en sitten taaskaan tullut kotiin ajoissa.
Kiitos puolisoni, että olet joka ilta hoitanut lapset yöpuulle, jotta olen voinut vain suukottaa heitä kotiin tultuani.
Kiitos, että olet kasvattanut lapset.
Kiitos, että jaksoitte odottaa, kun treenini venyvät.
Kiitos, että laitoit ruoan valmiiksi.
Kiitos, että olette kestäneet rahallisen panostuksen tähän lajiin, josta ei elannoksi ole kellekään, vaikka se vie saman verran aikaa kuin toinen päivätyö.
Kiitos, että pyörität pyykkikonetta ja viikkaat pyykkejä kaappiin.
Kiitos, että imuroit.
Kiitos, että kuljetat lapsia harrastuksiin.
Kiitos, että suostut lomiin, joita vietetään tämän lajin ehdoilla.
Kiitos, että ymmärrä, että vähän taas sattui ja tapahtui ja olen raajarikko.
Kiitos, että olet unohtanut omat halusi harrastaa tai keksinyt harrastuksia, joita voi treenata kotona.

Aloitinko huippu-urheilusta? Ihan tavallista hevosharrastamista minä kuitenkin tarkoitin.

Olen huono ostamaan käytettyä tavaraa tuntemattomilta. Pari viikkoa sitten hyökkäsin ensimmäistä kertaa surman suuhun ja laitoin Facebook-kirpparille ilmoituksen, että haluan ostaa tietynlaisen loimen. Tarjous tuli. Arvelin olevani myyjän mielestä täysin mielipuoli, kun pyytelin loiemsta kaikenlaisia eri mittoja, mutta myyjä sanoi ymmärtävänsä ja mittasi. Teimme kaupat, rahat siirrettiin, loimi laitettiin postiin ja vajaan viikon kuluttua posti toi loimen. Se oli Postilta nopeaa toimintaa, sillä sisareni Lappeenrannasta minulle 24.11.2016 lähettämä paketti oli perillä Espoossa ihan heti 16.1.2017.

Kaupoista ja Postin palvelusta rohkaistuneena olinkin jo vanha tekijä ja ostin Pädelle ihanat rupsukat kuljetussuojat. Nekin Posti toi parissa päivässä.

Olen ollut aina hiveän huono käytetyn tavaran ostaja, mutta myös myyjä. Käytetyn tavaran markkinoiden välttely on siinä mielessä erikoista, että oikeasti olen aika pihi. Ostan lähes kaiken tarvitsemani alennusmyynnistä enkä edelleenkään raaskisi laittaa täyttä rahasummaa yhtään mihinkään. Jostain syystä pelkään, että minua yritetään huijata ja höynäyttää tai etten saakaan sitä, mitä olen uskonut ostavani. Että raahkasta tavarasta pyydetään uutta vastaavaa summaa ja sitä väitetään uudeksi, mitä se ei oikeasti olekaan samalla, kun esimerkiksi loimi on pesty pilalle.

En aina ymmärrä sitäkään, että ihmiset pyytävät lähes uusiksi mainostamistaan tuotteista ihan valtavan suuria summia. Ilmaiseksi ei tietenkään tarvitse antaa, mutta silti ylihinnoittelussa on jotain, mikä minua ärsyttää. Minusta käytettyyn tavaraan pätee sama asia kuin uuteen autoon: auton hinta yksinkertaisesti romahtaa, kun sen ajaa kaupasta ulos, vaikka minkäänlaista kulumista ei olisi tapahtunut.Vaatteessa on vielä sekin, että jos se on kertaalleenkin pesty, on ihan mielestäni ihan sama, kuinka monta kertaa se on pesty. Se on käytetty vaate. Käytetyt ratsastusvaatteet ovat kaiken lisäksi paskanhajussa pyöritettyjä urheiluvaatteita. Käytettyjä_urheiluvaatteita.

Kiteytettynä sanottakoon, että jos haluan priimaa, menen ja ostan sellaista kaupasta. Jos ostan käytettyä, ostan rehellisesti kulahtanutta ja käytettyä ja hinnan on oltava sen mukainen: halpa. Olen tosin muutenkin hevostarvikekauppiaan painajainen: paikalla ainoastaan punaisten lappujen jälkeen.

Osta tosi hyvät kengät ja chapsit. Pienellä putsauksella priimakuntoiset, mutta en viitsinyt putsata myyntikuvaa varten. Näillä on kävelty oikeasti todella vähän. Ovh ainakin 250€ nyt vain 150€.

Kun kymmenen vuotta sitten päädyin vuokraamaan nyt jo edesmennyttä Tinttiä, jonka siis myöhemmin ostin itselleni, minun piti opetella ratsastamaan itsenäisesti. Ei ollut helppoa. Kun oli tottunut menemään muiden kanssa samaan suuntaan ja tekemään sitä, mitä joku sanoi, itsenäiseen treenaamiseen ja muiden tekemiseen keskittyminen samanaikaisesti oli tosi vaikeaa. Niinpä laskelmoin. Niihin aikoihin tiesin hyvin, keneltä tuli tiuskaisuita ja kuka ei kestänyt sitten millään kaltaiseni tohelon puuhia, joten tein kuin hevoset: väistin vihaisia.

Mutta eihän ruuhkaa voinut loputtomiin välttää, jos meinasi ratsastaa ihmisten aikaan. Toimin samalla tavalla kuin silloin, kun opettelin ajamaan autoa Helsingissä: en heti rynnännyt aamu- tai iltapäiväruuhkaan. Ilta- ja yöajat olivat aika helppoja, sillä taksikuskit ja muut ammattiautoilijat kaahaasivat ohi joka tapauksessa minusta välittämättä, sillä kaikkihan ovat heidän tiellään kellonajasta riippumatta. Pikku hiljaa tuli varmuutta. Neljän ruuhka ei edelleenkään ole suosikkiaikani ydinkeskustassa, mutta kyllä minä siellä voin ajaa. Mitä enemmän autoja, sitä enemmän ihmiset seuraavat liikennettä. Sama se on maneesissakin.

Viimeiset neljä vuotta itsenäinen ratsastus sujui tosi helposti, koska vaikka meitä oli maneesissa tai kentällä useampi, yksi aina ilmoitti, milloin vaihdetaan suuntaa. Ja silloin kun ihmiset osaavat kommunikoida ystävällisesti ilmoittamalla omat kuvionsa muille, kaikilla on tilaa eikä törmäyksiä tule. Avainsanat ovat mielestäni nimenomaan kommunikointi ja toisten kuunteleminen. Ja mennäänhän kilpailujen verryttelyssäkin aina kaikki samaan suuntaan.

Nyt olen taas hevoseni kanssa isolla tallilla, missä maneesissa on välillä tosi paljon ratsukoita. Huomaan ajattelevani, että yhteen suuntaan ratsastaminen helpottaisi kaikkien tekemistä. Kaikenlaiset kiemuraurat ja vasta-asetukset ovat sitä varten, että tasapainoinen ratsastaminen onnistuu, vaikka yleinen ratsastussuunta olisi eri kuin se, missä juuri sillä hetkellä haluaa ratsastaa.

Mutta jokaisella tallilla on tapansa. Itse olen nyt tehnyt niin, että pyrin seuraamaan muita ratsukoita ja valitsemaan suuntaa heidän mukaansa. Ja jos jollain on siellä ruuhkan keskellä valmennustunti, silloin minun on kannattavinta ratsastaa valmennuksessa olevan ratsukon ratsastussuuntaan ja antaa tilaa. Ratsastuksenopettajan ääni yleensä kaikuu maneesissa ja suunta käy siitä ilmi.

Turpa tuuleen päin! Kuva: Erica Lilja

P.S. Horzen ystäväviikon kunniaksi saat 14.2.2017 saakka 10% alennusta kaikista Horze- ja B Vertigo- merkkien tuotteista Lisäksi ensi sunnuntaina 12.2.2017 saat 25% alennusta mistä tahansa Horze-merkin tuotteesta (ei koske muutamia poissuljettuja tuotteita). Täydellisesti minun tuuriani, että kävin juuri ostamassa sieltä täyteen hintaan Pädelle leikkipallon...

Tämän vuoden Apassionata "The Cinema of Dreams" oli edellisvuosien tapaan ihana satu. Tyttäreni mielestä sisääntuloratsastuksen isosiipiset keijut olivat ihaninta, mitä hän oli ikinä nähnyt. Esittelyn jälkeen show kuitenkin lähti tänä vuonna vauhdikkaammin käyntiin. Saimme välittömästi seurata laukkaavien hevosten selässä esitettyjä temppuja. Ei siis turhaa odottelua eikä kitinää vieruspenkiltä, että milloin alkaa tapahtua! Heti tapahtui. Äiti kiittää.

Mutta niin se menee, että se, mistä äiti erityisesti pitää, on lapsen mielestä todella tylsää. Olisin voinut seurata italialaisen Bartolo Messinan työskentelyä vapaana kulkevan hevoslauman kanssa vaikka kuinka pitkään. Messinan kerrotaan olevan jo toisen polven hevoskouluttaja ja olen vakuuttunut, että tämä tapa kommunikoida hevosten kanssa saisi paatuneimmatkin Apassionata-shown arvostelijat vaikuttumaan. Tyttären mielessä oli kuitenkin kysymys, joko mennään ravintolaan. Olin luvannut hänelle simpukkaillallisen ja ostoksia Helsingissä.

Apassionatassa täytyy ihailla sitä, miten iloiseksi hevosten esittäminen voidaan tehdä. Joskus ihmettelen, miten ihmiset jaksavat mennä katsomoon arvostelemaan, ettei esillä ole olympiatason kouluratsastusta tai että joku temppu ei mennyt täydellisesti. Menkää hyvät ihmiset kouluratsastuskilpailuihin tai seuraamaan hevosia laitumelle! Täällä on musiikkia, elämyksiä, wau-kokemuksia ja hyvää mieltä. Kaikki lavalla esiintyvät osaavat enemmän kuin peruspulliainen ikinä. Enkä ole ollenkaan vakuuttunut, että hevoset lavalla kärsisivät. Kärsivämpiä hevosia näkee suomalaisten täydellisten hevosenomistajien hemmetin hyvässä hoidossa.

Esityksen jälkeen menimme tyttäreni kanssa siis perinteisesti ravintolaan ja ostoksille. Täydellisen päivän kruunasi uusi Shopkins-pakkaus, johon tyttäreni vaihtoi luvatun jälkiruoan jossain kahvilassa, ja suostuipa vielä kävelemään kauempana olevalta bussipysäkiltä mukisematta kotiin. Kun tiedustelin, mitähän äiti mahtaisi saada menetetyn kahvinsa tilalle, tytär sanoi pikkuvanhasti ja katsettansa lelustaan nostamatta, että "kuule äiti, on meillä kotonakin kahvia. Ei tartte sunkaan aina kaikkea ostaa."

Kuvat: Apassionata

Hevosenpitoon ja lastenkasvatukseen pätevät monet samat lainalaisuudet. Ensinnäkin toisten ihmisten lapsia ja hevosia pitää aina kehua ihaniksi ja söpöiksi, vaikka ne eivät sitä olisikaan. Kehuminen murtaa jään ihmisten välillä. Kyllähän me lähes poikkeuksetta olemme sitä mieltä, että lapsemme ja eläimemme ovat jatkeitamme ja ison työn tuloksia. Siksi kehut.

Arvostelulla sen sijaan padotaan jäätä. Sitä paitsi kaikki hevosiimme tai lapsiimme kohdistuva kritiikki menee meillä ihon alle. Jos joku sanoo, että lapseni ei osaa käyttäytyä, kuulen hänen sanovan myös, että minä en osaa kasvattaa. Jos joku sanoo, että hevoseni meno on kauhean näköistä, korvissani soi, että minä en osaa ratsastaa enkä kouluttaa. Joskus lause vielä alkaa sillä kuuluisalla "ei millään pahalla, mutta..." Ai hyvälläkö sitten?

Me luulemme vähän turhan usein osaavamme antaa "rakentavaa kritiikkiä" ja oikeasti vain töksäyttelemme asioita. Talliolosuhteissa sanotaan toisille kaikenlaista, minkä voisi jättää sanomatta. Ohjeemme voivat toimia meillä itsellämme, mutta muille ne ovat hyödyttömiä ohjeita. Ja voi olla, että itsekin ajattelemme virheellisesti. Suomen mittakaavassa hyvinkin luettua blogia kirjoittavana olen tietysti päässyt myös julkisen arvostelun kohteeksi. Sen takaa löytyy usein sellaiset tutut ja puolitutut, jotka kirjoittavat hevostallinettiin, koska haluavat kasvotusten olla kanssani väleissä, mikä tietysti tekee esimerkiksi tallikohtaamisista paljon helpompia. Minulle se käy ihan hyvin. Minun elämäni on helpompaa, kun ajattelen kassaihmisten olevan hyväntahtoisia ja mukavia, vaikka se olisi pelkkää näytelmää. Länkyttäkööt sitten selän takana, mitä haluavat.

Ja kyllähän sen ihmisistä huomaa, ketkä sellaisia ovat. Näkevät kiitettävästi vaivaa peittääkseen sen.

"Ei se osaa edes ratsastaa". (Kuva: Erica Lilja)

Lue ystäväni Kirsin kirjoitus nettikirjoittelusta täällä.
http://starbox.fi/kirsikankukkia/nettikayttaytymisen-kultaset-saannot

No kuulkaa, nyt on muutettu. Täällä on kaikki naiset minuun ihan lääpällään. Jouduin yhdelle sanomaan matkalla maneesin harjoituskisoihin, että voishan se olla mielessä, mutta hypätään nyt ensin! Ihme lorottajia. Kuseskelevat joka paikkaan ja jättävät kannet auki mennessään.

Kuva : Laura Nores

Minä tosiaan hyppäsin viime viikonloppuna ensimmäisen pienen harjoituskisani täällä etelässä. Esteet nyt olivat sellaisia, että vähän mietin, viitsiikö tässä edes jalkojaan nostaa, mutta tein ihan kelpo suorituksen. Nainen sai tyylituomarilta kehuja esimerkiksi asenteesta. Ihmekös tuo, kun joka esteellä se erikseen minulle sanoi, että hyppää. Ihan kun en olisi tajunnut itse, että edessä on este! Nalkuttaja! Onneksi se toinen nainen on puolellani ja pyrkii kitkemään kaikki typerät tavat tuosta naisesta pois.

Minulla on täällä tosi iso karsina ja näen siitä ulos. Naapurin mies on ihan hauska tyyppi ja aitaukseenkin olen saanut seuraa. Olen vähän sisustanut ja päätin tehdä yhdestä nurkasta vessan. Heinän ne vaihtoivat minulle ihan rutikuivaksi ja sitä tarjotaan tosi usein. Se on hyvä, koska kuivike on täällä tosi pahaa eikä sitä juuri kannata syödä.

Tuon naisen mielestä olen ollut täällä näin alkuun vähän outo. En ole paljoa jutellut ja sitten olen kuulemma ollut muutenkin vähän vaisumpi. Kuulemma tukeudun siihen enemmän enkä tee niin paljon omia ratkaisuja.

Ja kehtaa vielä ihmetellä! Tuntuu kuin se olisi unohtanut, että viime kesänä kun se toi minut uuteen paikkaan, se jätti minut metsään yksin! Varsinainen hevosen paras ystävä!

Päde

Me ei olla lihavia. Se on toi talvikarva ja tuon naisen valkoiset housut. (Kuva: Sami Nyyssönen)

"Kannettu vesi ei kaivossa pysy eikä luettu tieto ain päässä", lohdutti professori Raija Sollamo minua, kun kävimme läpi graduni raakaversiota. Muististani ei löytynyt kreikan käännökseeni liittyvää oikeaa termiä. Vähän hävetti. Olisi ollut helpompaa mokata paperilla kuin kasvotusten. Nyt 10 vuotta gradun palautuksen jälkeen olen autuaasti unohtanut ihan kaiken. Ihminen unohtaa sen, mitä ei tee.

Ratsastuksesta kuulee monen sanovan, että se on kuin polkupyörällä ajoa; kerran opittuaan sitä ei unohda koskaan. Hienosäätö sen sijaan on jotain, mikä unohtuu. Vai vieläkö sinä ajelet polkupyörällä alamäkeä X-asennossa satulan päällä istuen?

Saksalainen psykologi Hermann Ebbinghaus (1850-1909) on muistitutkimuksen pioneereja. Useat hänen löydöksistään ovat yleisesti tunnustettuja vielä tänäkin päivänä. Yksi niistä on "forgetting curve". Termiä ei ymmärtääkseni ole käännetty vakiintuneeksi suomeksi, mutta kyseessä on eräänlainen unohtamisen aikaikkuna. Ebbinghaus havaitsi, että unohtaminen alkaa välittömästi oppimistilanteen jälkeen, jos opittua asiaa ei aktiivisesti ylläpidetä. Opittu asia on parhaiten hallussa 20 minuuttia oppimistapahtuman jälkeen, minkä jälkeen muistijälki heikkenee eksponentiaalisesti. Seitsemässä päivässä muistijälki on jo tyystin kadonnut.

Vaikka Ebbinghausin tutkimuksessa oli kyse merkityksettömien sanalistojen opettelusta, sitä voi hyvin hyödyntää myös ratsastuksessa. Tuntuuko joskus, että kaikki menee ratsastustunnilla hyvin, opettaja opettaa sinulle asian ja lopputunti on yhtä nousukiitoa? Viikon päästä aloitatte kuitenkin taas alusta. Homma junnaa paikallaan ja sinua turhauttaa. Silloin kannattaa miettiä Ebbinghausin teoriaa ja pohtia, mitä tuli tehtyä hevosen kanssa ratsastustuntia seuraavana päivänä ja muina päivinä ennen seuraavaa ratsastustuntia.

15 minuuttia päivässä on oppimisen kannalta parempi kuin tunti kerran viikossa. Oman hevosen kanssa siihen on mahdollisuus.

Kuva: https://en.wikipedia.org/wiki/Hermann_Ebbinghaus

Näillä linkeillä pääset googlettelun alkuun.
http://www.opinto.net/web/parser.php?sec=psyk&page=kogni-005-6
https://en.wikipedia.org/wiki/Hermann_Ebbinghaus
http://www.peda.net/en/magazine/jarvenpaa/lukio/psykologia?m=content&s_id=discussion&d_v=new&t_id=5&p_id=5

"Joku on jättänyt tänne loimen."

"Outi kuule, se on Bucas Turnoff. Tiedän noi loimet. Tää Freedom on paljon parempi päällä."

"Tuu hakemaan se pois. Kenen lie."

"Ihan on jätetty kiinni kaikki vyötkin."

"Aha. Et uskonut sitten?"

Kuvat: Outi Alander

Nykyisin on muodikasta olla rehellinen. Puututaan, sanotaan ja kommentoidaan muita ja muidena sioita, koska ei vain voida olla hiljaa. Miksei voida?

Me olemme hevosten kanssa ihan samanlaisia kuin ihmistenkin. Jos ihminen ei osaa hillitä itseään toisten ihmisten kanssa, hän ei todennäköisesti osaa sitä tehdä hevostenkaan kanssa. Itsehillinnän puutteessa kiukku purkautuu ympäristöön, joka ei osaa käyttäytyä "oikein". Kyse on kuitenkin siitä, että itseltään loppuvat konstit hallita tilannetta.

Itsehillinnän puute näkyy helposti ympäristön arvostelemisena. Muiden arvostelu ja panettelu auttaa ummistamaan silmät omilta virheiltä ja korottautumaan muiden yläpuolelle. Muista samanmielisistä saadaan kaivattua voimaa. Mitä pidempään muiden ilkeämielinen arvostelu jatkuu, sitä varmemmin itsestä ei enää löydy mitään vikaa. Kun noustaan hevosen selkään, vika on edelleen muissa ihmisissä: valmentajissa, tuomareissa, katsomossa istuvissa ihmisissä, kilpakumppaneissa, jotka eivät osaa kilpailla reilusti, tallikavereissa, jotka ovat kateellisia eivätkä kannusta. Ennen pitkää vikaa on myös hevosessa. Täydelliset ihmiset eivät koe, että heidän pitäisi sopeutua ympäristöön, vaan he vaativat ympäristöä sopeutumaan heihin ja heidän erityislaatuisuuteensa.

No, ei meistä kukaan ole yli-ihminen. Me kaikki arvioimme muita. Fiksut kuitenkin ymmärtävät pitää mielipiteensä omana tietonaan eivätkä lähde lietsoutumaan samanmielisten joukkoon, länkyttämään selän taakse. Joukossa ilkeys tiivistyy. Kun puhutaan pahaa joukolla, vika on porukan eli ei oikein kenekään. "No kun ne muutkin."Ärsyynnytään yhdessä. Lopulta ihan kaikesta.

Lapsilla ja nuorilla ei välttämättä ole työkaluja olla ärsyyntymättä toisista ihmisistä ja heidän erilaisuudestaan, ja kun joku ihminen on oikein "ärsyttävä", häneltä katoaa ihmisarvo. Yhtäkkiä sanotaan ja tehdään ihan mitä sattuu, "koska se ärsyttää meitä pelkällä olemassaolollaan." Koulussa tähän pyritään puuttumaan. Entä sitten, kun koulu on ohi? Monelle tulee yllätyksenä, etteivät aikuiset ole yhtää sen fiksumpia. Itse asiassa aikuiset ovat ihan samanalaisia laumaeläimiä kuin nuoretkin. He vain väittävät olevansa rehellisiä ja mielestään ainoita, jotka "uskaltavat sanoa ja puuttua epäkohtiin".

Ihmiset, jotka osaavat hillitä itsensä toisten ihmisten kanssa, hillitsevät itsensä myös hevostensa kanssa. Tällaiset ihmiset osaavat myös ottaa vastaan neuvoja ja palautetta.Ihmiset, jotka vativat itseltään käytöstapoja, vaativat niitä myös eläimiltään. Ihmiset, jotka ovat toisten ihmisten mielestä mukavia ja pitävät kiinni säännöistä ja käytöstavoista, ovat yleensä myös hevosten mielestä mukavia, koska nekin pitävät selkeistä säännöistä ja hyvästä käytöksestä. Hevonen ei halua, että joku käy yhtäkkiä sen kimppuun kuin yleinen syyttäjä, muuttaa mieltään ja raivoaa.

Ei ole millään tavalla kunnia-asia olla muiden mielestä "tosi taitava hevosten kanssa, mutta huono ihmisten kanssa." Eikä sellaisia ihmisiä sitäpaitsi oikeasti ole olemassakaan. Se on vain käytöstavattomien ihmisten tapa puolustaa huonoa käytöstään.

Itsehillintä kuuluu hevosmiestaitoihin myös toisten ihmisten kanssa. Puhu kauniisti. Arvosta muita. Ole mukava. Kuuntele kaikkia, ja paina mieleesi viisaiden sanat.

Sarjaesteet ovat olleen viime vuosina minulle kaikista vaikeimpia esteitä. Olen löytänyt itseni liian monta kertaa sarjan b-osan toiselta puolelta yksikseni, että se on alkanut vaikuttaa sarjojen ratsastamiseen hevosesta riippumatta.

Päde ei ole kieltäjä ja nuorena hevosena se jaksaa venyttää askeltaan. Kun perusrytmi pysyy hyvänä, sarjoihin ei tule pikkuaskeleita. Hevosta vaihtamalla vika ei silti korjaannu ratsastajan päästä. Lääkkeenä sarja-ahdistukseen on ollut se, että sarjoja yksinkertaisesti hypätään. Tarvitsen niihin varmuutta. Tarvitsen varmuutta siihen, että annan hevosen tulla esteelle enkä ala häiritä sitä optimoimalla sen askelia jotenkin.

Useimmat esteratsastajat mainitsevat jonkun esteen heikoksi kohdakseen. Maastoesteistä minä jännitän eniten alashyppyjä, etenkin sarjassa. En ole koskaan kaatunut hevosella sillä tavalla oikeasti, mutta joka kerta kun tehtäväksi laitetaan alashyppy, alan kelata mielessäni kaatumisen mahdollisuutta. Tajuanhan sitten varmasti, että NYT hevonen on menossa nurin? Miten pääsen parhaiten sen luota kauemmas, etten jää sen alle? Saanko suojattua kasvoni kavioniskulta? Mitä jos jään alle? Kuka hoitaa hevosen? Onneksi asumme yksitasoisessa kodissa.

En silti jätä alashyppyjäkään tekemättä. Mieltäni rauhoittaa sen muistaminen, että juuri sillä hetkellä, kun teen kammoksumaani asiaa, koen keskittymiseni olevan huipussaan. Ainoastaan tällainen kuivaharjoittelu on ahdistavaa.

Silti mitä enemmän kuivaharjoittelee omien pelkojensa kanssa, sitä vähemmän pelot pelottavat.

Laukalla ylös... "Ota vauhtia"

Ravilla alas.... Hengitä!

Alas Tintin kanssa, kesä 2012. "Liu´uta sormia!"

Sarja alas. Kesä 2015. "Muista hypätä jalat edellä, jos et halua päätyä pää edellä."

Pikkurappu alas. Kesä 2015.

Yhteistyössä 1hevosvoima.com

Päde on leikkisä ja kekseliäs. Se on niitä hevosia, joiden takia on keksitty hevosten leluja. Tintin aikaan aina ihmettelin, millaiset hevoset haluavat leikkiä. No, Päden kaltaiset. Sillä on aina meneillään joku juttu.

Jos hevoseni asuisi omassa pihassa, käyttäisin varmaan aikaani keksien sille erilaisia pähkinöitä purtavaksi. Voisin jopa viritellä aitaukseen feikkinaruja, joita Päde mielellään availisi. Laittaisin pahvilaatikoita, jotka täyttäisin vaikkapa heinällä. Päde tietysti tarvitsee ympärilleen sähkölangat, mutta niiden sisällä se varmasti mielellään siirtelisi aitalankkujakin, mikä oli edellisellä tallilla sen suurta hupia. Merkittävää on sekin, että jos laittaa mitä tahansa kiellettyä mihin tahansa, se alkaa leikkiä sillä. Hienon puisen heinäruokintapöydän se kalusi viikossa. Erityisen ihanaa siitä on repia tarroja. Valitettavasti entisen tarhakaverin suojat kärsivät tästä erityisen kovasti. Päde on nähty juoksemassa aitauksessa suojia heitellen kuin koira. Se viihtyy hetken kerrallaan kahvapallon kanssa ja kantelee milloin mitäkin. Kun siivoan illalla lantoja, se osallistuu ottamalla kiinni ämpäristä tai vaikkapa talikosta.

Saimme 1hevosvoima.comilta apua sekä tarha- että sisäruokintaan HayPlay-palloista. Pallo on kestävästä muovista valmistettu reikäpallo, joka täytetään heinillä. Se hidastaa ruokailua ja tarjoaa virikettä. Pädestä se on vallan hauska. Jopa niin hauska, että se mieluummin pyöritteli aitauksessa palloa kuin aterioi sen vieressä olleella heinäkasalla.

"Mikäs se tämä on? Miksi heinä on täällä? Otetaan se pois!"

Pallo painaa itsessään kaksi kiloa ja siihen mahtuu ohjeen mukaa kolme kiloa heinää. Ihan täyteen en silti sitä tunkisi ja ainakin itsestä tuntui, että kahden kilon kuivaheinäsatsi ei olisi millään mahtunut palloon ilman, että pallo olisi ollut liian täyteen tungettu. Hevoselta sitä paitsi saattaa mennä palloon mielenkiinto, jos heinä ei lähdekään helposti purkautumaan. Paras on käyttää jokaisen luukun taktiikkaa, eli tunkea heinää palloon niin virallisesta täyttöaukosta kuin syömisrei´istäkin.

Tarjoiluehdotus.

Aitauksessa ongelmaksi voi tulla se, että pallo vierii sieltä pois. Tätä voi helpottaa kiinnittämällä aidantolppiin alareunaan narua tai jotain muuta, mikä vastaanottaa vierivän pallon. Talvella voi kasata aidan viereen vaikka pienen lumivallin. Kulmikkaana palloa pystyy toki pitämään kaviolla paikallaan. Päde ainakin osaa.

Saimme pallomme ystävänpäivän aikaan ja juuri siksi nyt käsillänne on pallotarjous kahdelle! Kivahan se nimittäin on palloa pyöritellä porukalla. Normaalisti pallot maksavat 67 euroa/kpl, mutta 31.3.2017 saakka saat kaksi palloa hintaan 124 euroa. Alennusta kertyy siis kymppi. Tilatkaa vaikka kaikille tarhakamuille! Puuhakkaille tuhmisponeille violetti on hyvä väri: se on liturgisissa väreissäkin katumuksen väri...

Tarjoukseen pääset tästä linkistä:
http://1hevosvoima.omaverkkokauppa.fi/Kaksi-HayPlay-heinaepalloa-tarjoushintaan

Heinäkasa kiinnostaa enemmän, jos pallo on tungettu liian tiiviiksi.

http://1hevosvoima.omaverkkokauppa.fi/Kaksi-HayPlay-heinaepalloa-tarjoushintaan

Vähän parempaa laukkaa

Ponikirjastrereotypiat

Oikean kokoinen nahkahansikas

Kenttäpostia 9: End of part 1

Köyhä hevosenomistaja

Hävettävän huono ratsastaja

Erityinen tuki ratsastuskoulussa

Kenttäpostia 10: Juoksuta sitä

Alekoodilla lisäalennus Horzen aletuotteisiin

Ensiksi haluaisin kiittää perhettäni....

Käytetyn tavaran kauppaa

Ruuhka!

Ihana Apassionata ja ihana Bartolo Messina

Mitä voi sanoa

Kenttäpostia 11: Hyvää ystävänpäivää

Unohtamisen aikaikkuna

Kenttäpostia 12: Bucas Freedom

Hillitte ittes, ihminen!

Tule alas!

HeinäPähkinä purtavaksi