Quantcast
Channel: Ruuhkavuosiratsastaja
Viewing all 322 articles
Browse latest View live

Seliseli

$
0
0
Kun olosuhteiden pakosta joutuu ratsastamaan ei-optimaalisissa sielun tai ruumiin voimissa, kiukuttaa pakottaa selittelyn jälkeen itsensä toteamaan, että paska ratsastus on kuitenkin aina pelkkää selittelyä. Vaikka selitys olisi miten hyvä. Tunnetko nämä? (alkuperäinen teksti täällä)

Et ole syönyt
Et muista rataa etkä ymmärrä annettuja tehtäviä. Tai muutakaan puhetta.

Olet fyysisesti poikki
Pää ehkä toimii, mutta jos olet huonossa kunnossa tai maitohapoilla itse, et jaksa ratsastaa, vaan lähinnä matkustat hevosella.

Olet nukkunut kaksi tuntia
Toivottavasti ei tarvitse muuta kuin matkustaa hevosella, toivottavasti hevosesi sopii siihen? Olo on kuin ratsastaisit humalassa, mitä toivottavasti et ole.

Olet synnyttänyt hiljattain
Olethan muistanut käydä varavarapissalla?

Työt/elämä stressaavat
Et halua vastaanottaa kritiikkiä ratsastuksestasi. Kaikki haluavat vain kiusata sinua ohjeillaan eikä kukaan ymmärrä sinua ja tavoitteitasi.

Sinulla on krapula
Fiilis voi olla rento ja peloton, mutta muuten tässä tilassa yhdistyy yleensä kaikki yllämainitut.

Kuva: Erica Lilja





Rukous

$
0
0
Hyvä Kouluratsastuksen Jumala.

Ihmettet varmaan, miksi käännyt puoleesi. En ole paljoa ollut yhteyksissä. Totta puhuen, en ole aina uskonut sinun olevan edes olemassa, mutta koska olen hiukan epätoivoinen, ajattelin kysäistä muutamaa juttua.

Tai pyyntöjähän minulla on. Niin kuin kaikilla harvakseltaan rukoilevilla. Aloitan silti kiitoksella. Kiitos, että minulle on tarjoutunut mukava mahdollisus haastaa itseni hevosen kanssa, joka ei ole varsinaisesti luonteeltaan sopivin kouluratsastukseen. Yritän kuitenkin saada sekä sen että itseni keskittymään. Oikeasti yritän. On pakko tunnustaa, että minua ei kauheasti kiinnostaisi. Minusta kouluratsastus on aika tylsää. Se on samaa sarjaa kuin koululiikunta tai matematiikka: haluaisin olla luonnostaan hyvä, koska en jaksaisi harjoitella. Tällaisissa tilanteissa kehnot arvosanat kiukuttavat eniten. Ei kouluratsastuksella ole minulle mitään itseisarvoa, ainoastaan välinearvoa.

Pyyntöni olisivat kuitenkin seuraavat: voisitko järjestää käsiini tasaisen tuntuman. Yritän kyllä itsekin, mutta jos se sormia napsauttamalla onnistuisi, niin kiitos. Ehkä te jumalat pystytte mihin vain. Lisäksi haluaisin ymmärtää, että jos jotain pitää tehdä jossain tietyssä pisteessä, se pitää tehdä siinä tietyssä pisteessä eikä esimerkiksi vähän myöhemmin tai sinne päin. Ymmärtääkseni asennat kouluratsastajiin täsmällisyyttä. Ottaisin sitä ison tuopin. Kiitos.

Kiitos kärsivällisestä valmentajasta, kiitos harjoittelumahdollisuuksista, kiitos ratsastushousuista, jotka pysyvät valkoisina. Mutta ethän kuitenkaan iskosta päähäni ajatusta, että kehno menestykseni olisi tuomarin syytä eikä itseni? Silloin minun on nimittäin pakko peruuttaa rukoukseni, koska moinen toiminta paljastaa sinun olevan Saatana. 

Sori. Amen.

Mies ja bussi

$
0
0
Yhdellä naapurilla on avoauto ja toinen ajaa moottoripyörällä. Yhden eksällä oli joskus hevonen. Minun mieheni lähtee aamuisin töihin bussilla.

Tämä on useimmista ihmisistä täysin kestämätön yhtälö: miten miehesi voi kulkea bussilla. Siis MIES, tuo sukupuolista ylväämpi ja luomakunnan kruunu. Muistan kun serkkuni aikoinaan lähti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja hänen miehensä jäi pienten lasten kanssa elämään arkiviikkoja kotiin. Kaikki kauhistelivat, miten äiti tuolla tavalla voi lähteä ja miten mies siellä pärjää. Serkkuni vastasi, että onhan mies niiden isä. "Ei se mikään lastenhoitaja ole".

Tähän mennessä tietääkseni kukaan ei ole kysellyt mieheltäni säälivästi, kuinka kova ikävä lapsilla mahtoi häntä olla työmatkan aikana. Minun muutaman päivän poissaoloni saa useimmat ihmiset vielä näin vuonna 2017 ajattelemaan, että olen lähestulkoon hylännyt lapseni. Hevosharrastus kuuluu samaan hylkäämisajatukseen. Siihen yhtyi aikoinaan myös päiväkodintäti, joka joka kerta lapsia hakiessani voivotteli, miten kova ikävä näillä onkaan ollut etenkin, jos ilmestyin pihaan tallivaatteissa. Lisäksi on suorastaan loukkaavaa, miten kädettöminä sukupolveni miehiä pitävät ihan myös saman sukupolven naiset. "Isäkin voi osallistua" on loukkaavasti sanottu. Meille lapset ovat yhteisiä. Rakkaita ja yhteisiä. Ei yhtään enemmän minun kuin miehenikään.

Mutta se hevonen. Se mahtaa kuitenkin viedä sekä mieheni rahat että pilata hänen välttämättömän geneettisen haaveensa kalliista autosta. Ja ihan mies joutuu lapsiaankin hoitamaan, jauhelihaa paistamaan ja kulkemaan bussilla. Miesparka. Siellä bussissa joutuu rahvaan keskellä istuu, kun rouva kaasuttaa perheen Toyotalla kehää pitkin itä-Helsinkiin. Herra varjele, mies, jätä jo tuollainen kelvoton ämmä, joka jättää miehen tekemään naisten töitä Herran Vuonna 2017. Mitä sellaista voit häneltä muka saada, mitä muilta et?

Kumppanuus, parisuhde ja onnellisuus eivät riitä! Mies, sinä tarvitset urheiluauton ja sikarin!

Ei ole voinut olla miehellä kivaa Badmintonissa. Kärsi varmasti.







Tuntemattoman hevosen rukous

$
0
0
”Koska on jo myöhä, lienee paikallaan lukea rukous tällekin tallille.
Varjele meitä kenttäratsastuksen vaaroilta ja ennen kaikkea väsymisiltä sekä kaatumisilta. Muona-annos saisi myöskin olla jonkin verran suurempi, mikäli sinulla vielä on käyttämättömiä varastoja hevostesi tarpeisiin. Anna siedettäviä ilmoja, että olisi hauskempi paahtaa maastossa menemään. Kesäyöt ovat tervetulleita jännityksen lieventämiseksi sekä kentänvalojen ja sähkölaskujen säästämiseksi. Suojele kaikkia kenttäratsastajia, esteratsastajia, lännenratsastajia ja hevosmiehiä, mutta kouluratsastajista ei ole niin suurta lukua, koska ei niille mitään käy kuitenkaan. Suojele hevosenomistajia, tallipäällikköä, tallityöntekijöitä, hevostenhoitajia sekä erityisesti kengittäjiä sikäli kuin sinulta aikaa riittää.
Ja lopuksi yleensä ja erikseen: varjele liiton herroja, etteivät ne löisi päitänsä Karjalan mäntyyn.
Amen”.

Muunnelma Sotamies Honkajoen rukouksesta teoksessa Väinö Linna: Tuntematon Sotilas (1954)

Kuva: Erica Lilja 2016

Hyvän paimenen askartelua

$
0
0
- Nyt kuulostaa pahalta, sanoi autokorjaamon mies. Hän oli kolmas, joka kiinnitti huomionsa verbiin "askartelu" puhuessani sähköpaimenen piuhojen parissa työskentelystä. Aiemmin sekä mieheni että lankoni olivat puhelimessa huomauttaneet, että askartelu on mielenkiintoinen sanavalinta, kun puhutaan sähkötöistä.

Mutta ei kai sana tavoitteellista toimintaa pahenna? Askarteluohjeet olin saanut Motonetin mukavalta myyjältä. Sitä ennen olin kiehunut kiukusta sekä hevostarvikeliikkeen myyjiä, paimenen käyttöohjeita että käytettynä ostamaani paimenta kohtaan. Operoin itselleni täysin vieraalla maaperällä ja tiesin, ettei kyseessä ole minkäänlainen rakettitiede. Silti olin täysin epämukavuusalueellani ja mies oli työmatkalla. Jossain vaiheessa mieleeni tuli sekin suuri vääryys, että isäni kuollut. "Kaiken joutuu tekemään itse", nyyhkytin mielessäni. Ehkä vähän PMS.

Mutta mitäpä ei ihminen tekisi hevosensa kesälaitumen eteen. Sain lapset hoitoon kahdeksi tunniksi ja suuntasin kohti missiotani, joka oli helpommin sanottu kuin tehty. Jouduin käymään kolmessa rautakaupassa. Ensimmäisessä yritin valmistelematta selittää, minkätyyppistä piuhaa tarvitsen. Nuori mies oli ystävällinen ja kväelimme piuhoilta piuhoille, mutta jouduin jatkamaan seuraavaan paikkaan. Luulen, että hän totesi käyntini jälkeen, ettei ymmärtänyt hittoakaan siitä, mitä halusin. Seuraavan rautakaupan myyjä oli kartalla, koska olin ehtinyt suunnitella repliikkejäni, mutta valikoimista ei löytynyt mitään enkä saanut palvelua muuta kuin että "mee hyllyväliin 13". 

Motonetissä minulle avautui askartelun maailma. Neuvonnan tyttö ohjasi oikealle hyllylle, ja huikkasi perään, että "tiskin pojilta vaan kysyt apua, ne auttaa varmasti." Viisi minuuttia oli liikaa odotusaikaa jonotusnumeron kanssa ja soitin myös lankomiehelle, jonka puhelinohjeet vahvistivat, että olin oikealla tiellä. Kassan poika 45v tarjosi viimein apua ja  oikeat välineet.  
- Saanko minä nämä liittimet piuhoihin ihan tavallisilla pihdeillä? 
- No et saa, joudut ostamaan nuo, mutta niillä saat myös piuhan eristeen kuorittua. 
- Eikö se mee ihan saksilla, niin oon ennen tehnyt lamppujen kanssa? 
- Sovitaanko, etten nyt kuullut tuota....

Rautakaupa velvoite on myydä jäätelöä.

Oli kulunut puolet lastenhoitoajasta, kun ajoin tallinpihaan. Vielä hevonen ratsastamatta. Mieleen tuli juurikin se asia, mihin haaveni omasta tallista aina torppaantuvat: että sitten kun sulla on hevoset omassa pihassa, et ratsasta ikinä vaan vain korjaat aitaa. Hevonen oli ihan täysin kupletin juonessa mukana: tehdään tää nopeesti, sulla on kiire, joten anna minä määrään vauhdin. Tää on aikaluokka.

Kuitenkin. Seuraavan yön valoisina tunteina askarreltujen piuhojen avulla sähköön saatu laidun ja siellä seuraavana päivänä voikukkaileva hevonen palauttivat luonnollisesti elämäniloni. Mieskin uskaltaa palata työmatkaltaan. Aita on vakava asia.

Tarinan opetus? Sellaista ei ole. Elämä. On.

Äidin pikku apulainen. "En anna tätä kahvaa". "Miksi?""En halua."



Kiintymyshevoskasvattajat #yritettiinkyllärekisteröidä

$
0
0
"Kiintymyshevoskasvattajat on yhdistys lempeästä hevoskasvatuksesta kiinnostuneille. Kiintymyshevosenomistajuudella tarkoitetaan hevosten hoitofilosofiaa, jossa keskiössä on hevosen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen ihmiselle lajityypillisellä tavalla. Tietyt hevosenhoitotavat ovat kiintymysvanhemmuusperheissä yleisiä. Näitä ovat esimerkiksi täydellinen hevosen tahdon kuunteleminen kaikissa tilanteissa sekä jatkuva makupalaruokailu, jonka tavoitteena on jalostua sormiruokailuksi. Tavat vastaavat ihmisen tarpeisiin ja tukevat räjähdysherkän, ehkä jopa ylisensitiivisen hevossuhteen muodostumista.

Kiintymyshevosomistajuudessa on kyse ennen kaikkea perusasenteesta hevosta kohtaan. Perusoletuksena on, että hevoset ovat synnynnäisesti sosiaalisia ja halukkaita yhteistyöhön nimenomaan ihmisten kanssa, ja ne haluavat miellyttää ihmistä, johon ovat muodostaneet tiiviin kiintymyssuhteen. Kiintymyshevosomistajuus on hevosen tunteiden ja ajatusten kunnioittamista ja pyrkimystä ymmärtää hevosta kokonaisvaltaisesti aivan kuin se olisi ihminen.

Lempeä kasvatus keskittyy hevosen ymmärtämiseen, kunnioittamiseen, empaattisuuteen ja ihmisen ja hevosen välille muodostuneisiin vuorovaikutustaitoihin. Hevosenomistajan keskeinen tehtävä on auttaa hevosta tyydyttämään inhimilliset fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset tarpeensa – myös ne, jotka poikkeavat hevosen sen hetkisistä haluista ja tahdosta. Hevosenomistajan rooli on olla aito, tunteva ja toimiva ihminen, joka näyttää hevoselle, kuinka omia tarpeita ja tunteita voi ilmaista ihmismäisesti. Ihminen antaa myös hevoselle mallin siitä, kuinka ristiriitatilanteissa pyritään etsimään ratkaisua rauhanomaisesti neuvotellen sivistyneesti purematta, potkimatta ja juoksematta ympäriinsä.

Ideologian tavoitteena on edistää lempeää hevosenhoitoa, ja niin hevosten kuin erityisesti ihmisten tunteet ja tarpeet huomioonottavaa vuorovaikutusta. Lisäksi tarjoamme tukea ja vinkkejä kiintymyshevosomistajuudesta kiinnostuneille ihmisille.

Mottomme on: älä suotta huuda ja komenna – hevosesi ei tottele sinua kuitenkaan, sillä sillä on oma tahto, jota sinun tulee kunnioittaa."


P.S: Jos olet lukenut Bowlbyn kiinntymysvanhemmuusteoriaa, saat kiinni siitä, mihin tässä viitataan. Hevosta pitää kuitenkin kohdella hevoselle lajityypillisellä, ei ihmiselle lajityypillisellä tavalla.

Varustemyyjän painajainen

$
0
0
Matemaatikon ja humanistin ero on siinä, että matemaatikko haluaa löytää ratkaisun, humanisti ongelman. Meissä hevosihmisissä on aivan liikaa humanisteja.

Harvaan asiaan myydään yhtä paljon ratkaisuja kuin hevosen suuhun. Joskus tuntuu kuin koko hevoskeskustelu olisi jämähtänyt yhteen ainoaan puheenaiheeseen: mitä laitetaan tai ei laiteta hevosen päähän.

Hevosen pää ja suu ovat tietysti tärkeitä juttuja; yhtä tärkeitä kuin se, mitä hevosen selkään laitetaan. Varusteiden pitää olla sopivia eikä vähiten siksi, että varusteiden vaihteleminen ja kokeileminen on kallista. Lompakon avaaminen on silti valtavan paljon helpompaa ja nopeampaa kuin ratsastamisen oppiminen. On varmasti niinkin, että joku tietty jalustin voi pitää jalan jalustimessa paremmin kuin joku toinen, mutta jos ratsastajan paino ei ole jalustimella, ei mikään liima auta pitämään sitä siellä.

Mielikuva varusteen auttavasta vaikutuksesta voi silti auttaa meitä myös ratsastuksellisesti. Lumevaikutuskin on vaikutus, mutta ainaostaan ratsastajalle. Hevonen ei moisesta välitä. Sen sijaan silloin, kun oma ratsastus ei suju, on hirveän helppo lähteä arvelemaan, että vika olisi varusteissa. Niitä kun edelleen on nopeampi vaihtaa kuin opetella ratsastamista. Hevonenkaan ei välttämättä ole niistä varusteista kipeä, ainoastaan oppinut vastustelemaan puhtaasta mukavuudenhalustaan. Varusteiden vaihtelu ei välttämättä ole hevosesta kivaa. Se tykkäisi enemmän hyvästä ratsastuksesta.

Yksi perushyvä konsti on säännöllisesti pyytää omalle hevoselleen itseään nohevampi ratsastaja ja mennä itse katsomaan tätä ratsastussessiota. Ratsuttaja kyllä maksaa, mutta jos näet, että hevosesi toimii ihan mainiosti niillä perusvarusteilla, kunhan selässä on sinua osaavampi ratsastaja, saat ehkä mielenrauhan ja voit lopettaa kalliin varusterallin ja keskittyä olennaiseen.

Nimim. viisien kuolaimien ja kolmien suitsien jälkeen palattiin siihen, mistä viime kesänä kokeilut aloitettiin


Tämän turparemmin tarkoitus on antaa laukkaavalle hevoselle enemmän happea.
Kuva: Sami Nyyssönen

Kenttäpostia 15: kisailua

$
0
0
Terkkuja taas ja nyt vähän kaikkialta!

On kuulkaa tullut kierrettyä vähän muutakin kuin tahkoa tässä alkukesän aikana. Olen käynyt hyppäämässä esteitä monessakin paikassa. Nainen sanoo, että meillä on nyt oikeus osallistua ihan oikeisiin kenttäratsastuskilpailuihin. Harjoittelemassakin käytiin viime viikonloppuna. Ajettiin pitkä matka ja hypättiin pitkin jotain laidunta. Tätä olisi sitten tiedossa enemmänkin tänä kesänä.

Kenttäratsastukseen kuuluu sekin, että pitää käyttäytyä sievästi valkoisten aitojen sisäpuolella eikä niitä aitoja ole tarkoitettu hyppäämiseen. Olen kokeillut elämäni ensimmäisen kerran tänä kesänä. Nainen sanoi, ettei kouluratsastus ole kuulemma aikaratsastusta. Ja minä kun yritin olla reipas ja nopea!

Olen minä saanut paljon ruusukkeitakin. Se on sentään hyvä, että tuo nainen osallistuu minun kanssani vain sellaisiin luokkiin, joissa palkitaan kaikki virheettömän radan suorittaneet. On nimittäin niin, että kyllä nolottaisi, jos lapset jäisivät ilman palkintoja kun täti rohmuaisi kaiken. Onneksi tuo nainen on samaa mieltä. Joskin sen lasten leikeistä puuttuu kuulemma punainen ruusuke, joka pitäisi niille voittaa. Minä teen kaikkeni, mutta tuon nainen ja se toinen nainen sanovat, että pitää mennä tyylillä eikä vauhdilla.

Tässä teille pari kuvaa siitä, miten minä päästelen! Hauskaa juhannusta! Syökää hyvin!

Hästbacka Stall, Kirkkonummi. Toukokuu 2017 Kuva: Saara Brax


Gumbölen ratsastuskeskus, kesäkuu 2017. Kuva:Sami Nyyssönen

Nygårdin talli, Kemiö. Kesäkuu 2017. Kuva: Maarit Kuronen

Nygårdin talli, Kemiö. Kesäkuu 2017. Kuva: Maarit Kuronen
P.S.
Tuo nainen on tosi kovin Englanti-fani. Se kävi keväällä Englannissa katsomassa jotain upeaa kenttäkilpailua. Silti se on nyt luvannut, ettei se ota tätä vanhaa englantilaista tyyliä tavaksi. Puolustukseksi sanon, että pakkohan minun on vähän ottaa varaa näille sarjojen kakkososille, etten taas kaadu. Onneksi nainen osaa heittää näissä tapauksissa ohjat pois. Esteen jälkeen minä saankin sitten helposti päättää, minne päin mennään.


Gumbölen ratsastuskeskus, kesäkuu 2017. Kuva:Sami Nyyssönen




Kroppa valehtelee, hevonen ei

$
0
0
Minä olen vino. Me kaikki olemme, ja vinous on asia, jota on täysin mahdotonta korjata vain hevosen selässä. Meistä harrastajista ei kukaan ratsasta niin paljon, että asentokorjaus pidemämän päälle hyödyttäisi, jos se tehdään kerran viikossa ratsailla. Tunti päivässäkään tuskin riittää, jos sen jälkeen jatketaan hiirikäsi sojottaen ja mutkalla työtuolissa röhnöttäen. Ihmisen on suoristettava itsensä ilman hevosta ihan niin kuin kuntokin pitää kasvattaa muualla kuin hevosen selässä. Ratsastuksen ei pitäisi hengästyttää, vaikka kyllähän se väistämättä niin joskus tekee.

Joskus meillä menee vähän puurot ja vellit sekaisin. Puhumme istunnan korjaamisesta ja keskitymme pelkästään itseemme ikään kuin allamme olisi urheiluväline. Kummallinen kiero kroppamme valehtelee meille kuin viimeistä päivää ja siksi siihen ei kannata luottaa ollenkaan. On yksi mittari, joka ei valehtele. Se on hevonen.

Sillä mitä väliä on sillä, että keskityt itseesi ja suorassa olemiseesi, jos hevosesi kulkee kummallisessa asennossa? Yrität ehkä pitää itseäsi optimaalisessa asennossa, mutta koko keskittymisesi menee asentosi ylläpitoon. Sitten jos tapahtuu jotain yllättävää ja hevosesi singahtaa jonnekin, jäät täydellisen istuntasi kanssa syljeskelemään kentän hiekkaa. Tarinan opetus tulee seuraavassa kappaleessa.

Harva meistä pystyy keskittymään kovin moneen asiaan yhtä aikaa. Siksi on kaikista turvallisinta keskittyä hevoseen. Jos pidät lähtökohtana sitä, että kroppasi valehtelee ja hevosesi pitää kulkea pohkeittesi mukaisesti, mitä väliä on sillä, tunnetko olevasi suorassa? Jos käytät apujasi niin, että hevonen kulkee halutunlaisesti, hevonen on kertonut, että olet itse asiassa ollut sen mielestä suorassa, vaikka sinusta on tuntunut, että olet vinksallasi.

Lopputuloksen kannalta on siis ollut fiksumpaa unohtaa oman kropan täydellinen kuuntelu ja keskittyä hevosen kuuntelemiseen.

Ei oo aikaa ajatella asentoa. Nyt mennään. Kuva: Maarit Kuronen 2017

Laiskaa ratsastusta

$
0
0
Hevonen tarvitsee aikaa vertymiseen, mutta ei vastusteluun. Iäkkään hevosen jälkeen tämä yksinkertainen asia oli hirvittävän vaikea sisäistää. Tintin kanssa olin tottunut kävelemään ja kävelemään ja lämmittelemään. Siitä ei taatusti ole koskaan hevoselle haittaa, mutta kerronpa silti, mihin se johti.

Ensimmäisenä vuotena Tintin kanssa luin innokkaasti hevoskirjoja. Koko hevosmaailma tuntui muuttuneen niiden 15 vuoden aikana, jolloin en ollut hevosia harrastanut. Yhtäkkiä puhuttiin istunnasta ja ratsastajasta. Lapsuuden ratsastuksesta mieleen oli jäänyt lähinnä seuraavat kolme asiaa
1. Hevosen pitää mennä sinne, minne ratsastaja haluaa
2. Hevosen pitää mennä siinä askellajissa, missä ratsastaja haluaa
3. Ratsastaja nousee satulaan välittömästi, jos hän sieltä tippuu
Ratsastajaa keskittyminen tietysti viehätti, koska lapsuuden rohkeudesta ei ollut ehkä niin paljon jäljellä kuin mitä kuvittelin. Pystyynkuolleet hevoset tuntuivat turvallisilta. Sellaisten kanssa oli mukava etsiä istuinluita ja hengittää syvään. Tintti sopi tähän tarkoitukseen hirveän hyvin. Sitä ei oikeastaan haitannut jatkuva maastoilu ja verkkainen elämä, josta se pääsi osalliseksi, kun minä keskityin itseeni. Minustakin maastoilu oli mukavaa. Terapiaratsastus. Kuka nyt joka päivä olisi kunnolla ratsastanut ja hevoselta mitään vaatinut! Raskasta olisi sellainen hevoselle, selitin itselleni. OIkeasti kysymys oli minusta.

Olin juuri lukenut hevoskirjastani, että kun hevonen saa vertyä ajan kanssa, se nostaa itse selkänsä ja kaartaa kaulansa ratsastajan painon alla. Että kun se saa aikaa ja sitä taivuttelee, kaikki tapahtuu kuin itsestään, koska HEVONEN HALUAA. Tätä sitten yritin epäonnisesti toteuttaa. Olin pohkeesta hidas, kädestä hidas ja kaikkialta aivan hukassa. Hevonen lönkötteli maneesia ympäri näennäisen tyytyväisenä siitä, etten pyytänyt siltä mitään. Pian tajusin itsekin, että ei meillä ollut mitään yhteistä kieltä. Hevonen ei halunnut mitään enkä minä todellakaan pyytänyt siltä mitään. Siinä oli kiusaus ajatella, että koska hevonen ei halua, sen ei tarvitse. Sitten pyydettiin paikalle valmentaja, joka käski pyytää hevoselta työtä. "Onkohan se kipeä", minä mietin. Valmentaja totesi, että hangoitteleehan se kun tuo maistuu siitä työltä. Ei se halua tehdä töitä, vaikka ihan hyvin voisi. "Työtävieroksuva eläin se on." Saman olin huomannu itsestäni: koska Tintin kanssa oli kentällä vaikeaa, oli mukavampi mennä maastoon. Siellä me samoilimme, me kaksi työtävieroksuvaa elukkaa. Molemmat entisestään jäykistyen.

Istuntaan ja ratsastajaan keskittynyt hevosmaailma sai minut ajattelemaan niin voimallisesti itseäni, että oli myös helppo ajatella, että minulle hyvä on myös hevoselle hyvä. Kun olin löytänyt takapuoleni, havahduin pian myös hevoseen sen alla. Se alkoi ikääntyä ja tarvitsi taivuttelua ja ratsastusta entistä kipeämmin. Palasin noihin kolmeen kohtaan, jotka olin lapsena oppinut ja tajusin, että edelleen ne ovat tärkeimpiä asioita ja niiden päälle rakennetaan kaikki muu. Että kysymys on kuitenkin enemmän hevosesta kuin ratsastajasta.

Hienosäätö tulee tarpeeseen vasta, kun nuo kolme asiaa ovat kunnossa: 
1. Hevosen pitää mennä sinne, minne ratsastaja haluaa
2. Hevosen pitää mennä siinä askellajissa, missä ratsastaja haluaa
3. Ratsastaja nousee satulaan välittömästi, jos hän sieltä tippuu
Näitä asioita opitaan toivottavasti ratsastuskoulussa vielä tänäkin päivänä.

Harva hevonen hyppää loputtomiin ilman päättävistä ratsastajaa. kuva: Erica Lilja 2014

Apinalla on pitkät kädet

$
0
0
Sisaruksissa on se hyvä puoli, että heidän ansiostaan ei pääse luulemaan itsestään liikoja. Neljää kymppiä lähestyttäessä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei pääse lihomaan tai rupsahtamaan huomaamattaan. Saunassa sisarus voi selkääsi pestessä etsiä selästäsi ällöttävän luomen, jossa kasvaa karva, ja nauraa sille.  Vain sisko voi tehdä niin. Veri nimittäin on aina vettä sakeampaa. Ei kenenkään toisen siskoa saa mennä haukkumaan. Omaa voi tietysti haukkua ihan mielin määrin. Omaa rakasta paskiaista. Sama pätee toisten lapsiin tai hevosiin. Puhu niistä nätisti, vaikka ne olisivat susirumia.

Minä olen lapsuudenperheeni kuopus. Lellipentu. "Taas Anni sai", kaikui korvissani lapsena ja hiukan nakersi iloa ihan miltä tahansa asialta, minkä olin saanut, mutta opin sivuttamaan asian. Olen sillä tavalla sisaruksiani nuorempi, ettei meillä ollut yhteisiä leikkejä. Aikuisiällä asia on tietysti korjaantunut. Viisi ja kahdeksan vuotta ovat jossain vaiheessa valovuosien mittaisia ikäeroja.

Yksi ihan suosikkijuttuja toiselle siskolleni oli haukkua minua munakoisoksi. Aikuisiällä hän osti minulle munakoiso-magneetin jääkaapin oveen ja liimasi erään suomalaisen keihäänheittäjän julisteen opiskelija-asuntoni vessanoven sisäpuolelle. Mieheni oli sitä ensi visiitillä hiukan säikähtänyt, mutta ei jotenkin kehdannut kysyä asiasta mitään. Myöhemmin seivästään pitelevä Tero teipattiin myös yhteisen kotimme vessanoveen. Huumorintaju yhdisti.

Toinen juttu oli haukkua minua apinaksi, jolla on pitkät kädet. Pidin lapsena ja pidän edelleen banaaneista, mutta sillä nyt ei varsinaisesti ollut mitään tekemistä sen kanssa, että siskoni esitti apinaliikehdintää, äänteli ugh-ugh-äänteillä ja roikotti käsiään esittäessään minua. Minulla on kuulemma pitkät kädet. Olin tietysti hirvittävän kiitollinen kiusattava, koska kiihdyin nollasta sataan sekunnissa. Vastapainoksi heittelin häntä tavaroilla ja paiskoin ovia, koska en ollut vielä verbaalisesti riittävän kehittynyt vastaamaan mitenkään muuten. Asia korjaantui jossain vaiheessa. Ihminen ei kehity, ellei häntä kukaan haasta.

Luulin kuitenkin pitkään, että minulla on pitkät kädet. Sitten useampikin valmentaja on minulle huomauttanut, etten tavallaan voi pitää käsiäni ratsastaessani optimaalisella paikalla, koska ne ovat siihen hiukan liian lyhyet. Kun kuulin tämän ensimmäisen kerran, meinasin haljeta hämmästyksestä ja voitonriemusta. Soitin välittömästi sisarelleni ja sanoin, että ettäs tiedät, minulla on sitten lyhyet kädet, että ugh-ugh vain itsellesi.

Voitte olla varmoja, ettei sisareni ymmärtänyt laisinkaan, mistä puhuin. Mutta myöhemmin mieleen on sitten livahtanut kaikenlaisia hienovaraisia tapoja tehdä tilejä selväksi, mikä kuulunee kaikkiin sisarussuhteisiin. Vastikään tarjosin hänelle sovitettavasti vaatteita, joiden sanoin jääneen minulle laihtumisen jälkeen suuriksi ja joihin hän sitten hyvästä yrityksestä huolimatta ei ihan mahtunut.

Oi anteeksi. En vain mitenkään osannut arvata. Ugh-ugh.

Ystävät pitävät itsetuntosi korkealla, sisarukset pitävät sinut maan pinnalla ja hevonen pitää sinut köyhänä.  


Tätiratsastaja kirmailee Niinisalon kenttäkisoissa

$
0
0
Ei minulla tietysti käynyt mielessä, että etupurkutrailerin kanssa olisi minkäänlaisia ongelmia. Päde käveli kaverin traikkuun ihan tyytyväisenä, matkusti rauhallisesti Niinisaloon ja odotti ulospääsyä nätisti, vaikka traikussa oli vietetty neljä tuntia. Päivä oli lämmin, mutta minulla oli paljon päällä, koska olin huoltoaseman vessassa vaihtanut kisahousut ja -paidan, mutta vetänyt niiden päälle likasuojaksi vielä ulkohousut ja hupparin. Ja koska tiesin käveleväni viikonlopun aikana maastoradan, minulla oli tukevavartiset vaelluskengät. Onneksi oli.

Kaikki kävi ihan järkyttävän nopeasti. Traileri oli sellainen, jossa hevoset sekä lastataan että puretaan perältä, mutta jossa hevoset matkustavat diagonaalisesti peffa menosuuntaan päin. Ulospurkaminen on siis helppoa ja nopeaa, kun hevonen on jo valmiiksi tulossa ulos. Tällä kertaa se olikin sitten yllättävän nopeaa. Itse astuin ulos edeltä, mutta kun Päde sai kavionsa laskusillalle, se hyppäsi. Ja se hyppäsi minua päin. Kaaduin sen jalkoihin ja Päde rynnisti päältäni ulos.

Niin hullua kun se onkin, niin Päden rikoshistorialla tunsin ensin helpotusta siitä, että tallikaveri sai Päden heti kiinni. Vasta sitten tunsin kipua. Päällimmäinen ajatus oli tietysti se, että ollaanko ajettu pitkä matka turhaan. Kun tallikaverit veivät hevosia jaboihin, jäin lastaussillalle istumaan ja puremaan huulta. Vierestä käytiin kysymässä, tarvitsenko apua, mutta vakuutin selviäväni. Könkkäsin hakemaan ensiapulaukusta paukautettavan kylmäpussin ja istuin odottamaan. Totesin, että mitään tuskin on rikki, koska polvi ja nilkka toimivat. Kyllä tästä ehkä vielä kisaviikonloppu tulisi, kunhan selviäisin koulu- ja esteradalle. Selviäisinhän?

"Ihan on paska karsina", tuumaa Päde. Mutta Katjan letit on hienot. Ne tehtiin aamulla klo 05.30. 

Olimme Niinisalossa vähän vaille 11.00 ja minun starttini olisi joskus klo 13.00 aikaan. Jos on Niinisalossa käynyt, niin tietää, että siellä on aika pitkät etäisyydet jabakarsinoiden luota koulu- ja estratsastuskentille, jotka ovat varuskunta-alueella. Sinne taas ei saa mennä autolla. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin nilkuttaa kilpailupaikkojen vieressä sijaitsevalle kanslialle ilmoittautumaan ja tarkastuttamaan kypärää ja turvaliiviä. En etsiytynyt ensiapupisteelle. Jalka tuntui muljuavan, mutta paättelin sen johtuvan kylmäpussin nesteestä, joka liikkui pussissa. Tai näin ainakin uskottelin itselleni. Kun sain ratsastussaappaan jalkaan, olo tuntui helpottuvan. "No tuossa on kompressio, kylmäähän sinä siihen jo laitoit, ja koho tulee tuolla hevosen selässä", tallikaveri vitsaili. Valmentajani Ulla tsemppasi puhelimella. Mieheni uskoi niin ikään, että huomenna on helpompaa.

Kouluradalla. Kuva: Raisa Mettala
Vähän jälkeen puolen päivän olin Buranan voimalla hevosen selässä ja irvistelin. Koulurata oli osioista tuskallisin, koska keventäminen ei onnistunut eikä adrenaliinista ollut apua. Mutta eipä kukaan kevennystäni kaivannut. Päivä oli lämmin, Päde hiukan tahmea ja kaikki energiani meni kivun hallitsemiseen. Enpä ehtinyt kummemmin jännittää. Koulurata oli itselleni melkoinen pettymys, mutta ainakin tiesin edenneni askeleen pidemmälle kisassa. Muutaman tunnin tauko sen jälkeen tuli tarpeeseen, mutta sen aikana piti jälleen kävellä edestakaisin jabakarsinoiden ja kilpailualueen väliä tutustumaan esterataan.

Päde ilmeisesti pettyneenä luuli ensin, että koko viikonlopuksi oli tulti tanssimaan balettia. Menimme ensimmäisten joukossa suorittamaan esterataa noin klo 15.00 ja olisittepa nähneet, miten Päden katse kirkastui, kun se tajusi meidän suuntaavaan estekenttää kohti! Luotin Buranaan ja adrenaliiniin ja minulla olis uunnitelma: en nousisi jalustimille kuin hypyssä. Verryttelyalueelle pääsi kuusi ratsukkoa kerralla ja meidät kutsuttiin radalle aika lailla tulojärjestyksessä. Oli siis oikeastaan sattuman kauppaa, että astuin sisään tuloryhmäni kolmantena ja sain useamman minuutin enemmän valmistautumisaikaa. Käytin sen lähinnä jarrujen etsimiseen, sillä Päden mielestä elämä Niniisalossa oli alkanut tuntua elämisen arvoiselta. Esterata oli suorituksena ihan kelpo, mutta painoni ei jakautunut jalustimille tasaisesti ja menimme esteeltä toiselle aika lailla kiemurrellen. Yksi käännöksistä meni pitkäksi ja maksoi meille puomin. Olin kuitenkin huojentunut siitä, että pääsisimme starttaamaan maastoon. Päde läpäisi eläinlääkärintarkastuksen mainiosti. Sisukkaasti sen itse esitin. "Ratsastaja pahasti ep", sanottiin.

"Että vanha akka jaksat", tuumaa Päde.

Pääsin majoittumaan "Poseen" vasta esteradan jälkeen, noin klo 18.00. Tässä vaiheessa tallikaveri käveli maksamaan 20 euron majoitusmaksuni kansliaan puolestani ja minä jäin istumaan sängylleni. Pelkäsin ottaa saappaita pois jalasta ja käärinkin sitten pintelin sääreni ympärille. Edessä oli vielä maastoradan kävely, mikä alkoi klo 19.00. Onneksi kaveri tunsi radan ja saatoimme kävellä sen muiden jäljessä. Menimme vielä katsomaan suomenhevosnäytöstä ja iltayhdeksältä istahdin viimein kaverin hevosrekan luona retkituoliin ja sain nostettua jalan ylös. Askelmittari näytti 14 000 askelta. Olin erittäin vakuuttunut, että pahimmasta oli selvitty. Jalka ei voisi mitenkään olla seuraavana päivänä kipeämpi.

Kun pääsin hevoset ruokittuani viimein petiin, ei uni meinannut tulla. Radalla oli muutama linja, joiden tiesin olevan Pädelle uusia. Emme varsinaisesti olleet treenanneet sitä, että este tulee eteen metsätiellä, täysin puskan takaa. Nyt myös ulkojalan mahdollinen heikkous alkoi mietityttää. Ratsastin rataa koko yön. Välillä heräsin, koska sopivaa nukkumisasentoa ei meinannut löytyä. Olin hereillä jokaisella mahdollisella kellonlyömällä ja klo 6.30 menin ruokkimaan hevoset. Päde näytti niin ikään siltä, ettei ollut nukkunut, ainakaan pitkällään. "Tiedätkö, me selvitään tästä", sanoin sille. "En tiedä mistä puhut, mutta anna heinää", se tuntui sanovan kuin kuka tahansa kaikkivoipa teini-ikäinen uuden edessä. "Olenhan saanut ajokortin jo eilen, miksen voisi olla maailman paras kuski?"

Aamuruokinnan jälkeen sain onneksi nukuttua lisää. Kävimme vielä kävelemässä radan uudelleen. Jalka ei tuntunut olevan turvoksissa, joten varasuunnitelmaani teipata terveyskortti oikeaan jalkaan jesarilla, jos vetoketju ei menisi kiinni, ei tarvittu. Saapas tuntui taas miellyttävältä: se tuki jalkaa ihanasti.

Osa maastoesteistä tuntui olevan maksimikorkeudessaan eli 80 cm:ssä, mikä oli sekä hyvä että huono asia. Huono siksi, että pysähdyttyään hevosen olisi vaarallista hypätä paikaltaan; hyvä siksi, että laiskaan ratsastukseen ei olisi yhtään varaa. Jalka kuitenkin huoletti. Se oli hirvittävän paljon parempi, vaikka vitsailuni  järjestävälle taholle ja kanssakilpailijoille siitä, miten "kirmailen täällä jo kuin vuorikauris" oli kirjaimellisesti vitsailua. Jossain vaiheessa jännitys alkoi käydä sietämättömäksi. Onneksi se kuitenkin kaikkosi, kun pääsin satulaan. (Jännitys on muuten ihan oman postauksensa väärti juttu, mutta siitä kuulette lisää ensi kerralla...)

Starttivuoroni oli 14.06. Minulla ei ollut minkäänlaista verryttelyrutiinia eikä -kokemusta Pädestä tilanteessa, missä se on seisonut koko aamun jabassa. Tallikaveri kertoi omista käytänteistään ja niitä sitten sovelsin kaahaavaan, pukittelevaan ja kovaan ääneen hirnuvaan hevoseeni: tiesin, että häsellysinnostus pitäisi saada talttumaan kuuliaisuudeksi, mutta väsyttää en hevosta saisi turhaan.

Lähtökarsinassa Päde oli niin kartalla kuin jos se olisi tehnyt tätä kymmeniä kertoja: tuonne me mennään ja tämä on kivaa! Päde on innokas hyppääjä, mutta ei sekään ilmaiseksi mene. Kolme kieltoa tulivat kaikki eri esteille, ja me etenimme aina esteelle nro 9. Jäljellä oli vain yksinkertaisia esteitä, joten koin silti, että lähdimme aika lailla henkisinä voittajina. Kisan jälkeistä eläinlääkäritarkastusta en sentään enää itse juossut. Menimme kahlaamaan järveen ja lähdimme ajamaan kotiin. Tallikaveri Tiina sijoittui hienosti kolmanneksi tyylipuhtailla radoilla! Onnea!

Maanantaina jalka alkoi turvota. Munkkiniemen Dextrassa juttelin röntgenhoitajalle, että epäilen itse jalassa olevan jonkunlaisen lihasvamman. Hoitaja katsoi minuun ja totesi, että kyllä täällä kuule murtuma on, mutta lääkäri kertoo lisää. Tyrmistyneenä astuin käytävään, missä lapset odottivat.

"Sä siis ratsastit teidän ekan kenttäkisan murtuneella jalalla?", viestitti Päden hoitaja Katja minulle niin ikään tyrmistyneenä.
"Joo, näköjään", vastasin.

Sattuneesta syystä tunsin itseni ihan kakaraksi. Sitten alkoi naurattaa.


Esteet 1-4

Esteen 3 (banketti) jälkeen. Kuva: Kimmo Virkki (www.kimmovirkki.com)
Esteen 4 (autonrenkaat) jälkeen. Kuva: Kimmo Virkki (www.kimmovirkki.com)
Esteet 5-8. Valkoinen piknikpöytä (7) kaarteessa jännitti eniten.
Toinen yritys piknikpöydälle. Kuva Henna Kallionkieli (www.bohenna.net)
Piknikpöydän jälkeen. Kuka katsoo kameraan? kuva: Henna Kallionkieli (www.bohenna.net)

Kun tuijottaa kameraa, ei näe estettä. Toinen yritys esteelle nro 8. Kuva. Henna Kallionkieli (www.bohenna.net)

Esteet 9-12. Rata tyssäsi esteelle nro 9. Jos siitä olisi selvitty, ei yksikään este olisi enää tullut puskista.

Täti ja kepit HopLopissa. Jalan pitäisi olla kunnossa elokuun kisoihin mennessä.

Jännittäjä

$
0
0
Olen käynyt musiikkiluokat ja soittanut oboeta musiikkokoulun päättötodistukseen asti. Minulta jäi opiston tutkinnoista tekemättä vain "iso ykkönen". Soitin oboeta 11 vuotta, mikä on todella hassua ottaen huomioon, etten kauheasti pitänyt koko soittimesta. Soitin kyllä ihan mieluusti orkesterissa, mutta muuten kartoin oppilasiltoja ja soolotehtäviä kuin ruttoa. Kädet tärisivät. Laulamisen suhteen oli sama kuvio, vaikka tietysti lauloin kuorossakin aina.

Rakas, kamala oboe.

Jännitys on ollut minulla aina fyysistä. Kädet tärisevät. Lattia pyörii. Päiväkodin juhlasalissa oli aikoinaan vihreät seinät. Katselin niiden pyörimistä ja pidin kiinni hameenhelmoista laulaessani yksin pianon säestyksellä. Se oli kamalaa. Lauloin, koska minun odotettiin laulavan ja koska siskoni olivat olleet aina innokkaita esiintyjiä. Kun jossain vaiheessa keksin, että voin kieltäytyä, aloin myös kapinoida sitä vastaan, että minulta odotetaan mitään. Edelleen minulle paras tapa suorittaa yhtään mitään on se, että kukaan ei puutu tekemiseeni mitenkään. Tietysti maailma ei toimi aina sillä tavalla.

Kaikestä tästä huolimatta olen ollut hyvä hallitsemaan hermojani ja keskittymään. Jännitys on usein silti hyvin fyysistä. Reagoin koko kehollani. Ramppaan vessassa ja saatan voida pahoin. Tunnustan, että kaksi viikkoa sitten noustuani hevosen selkään ennen minun ja Päden ensimmäisten kenttäkisojen maastokoetta, minä oksensin. Ja kyllä, ihan sieltä hevosen selästä. Se ei kuitenkaan estänyt minua suorittamasta rataa keskittyneesti. Pystyn sulkemaan asioita pois mielestäni ja keskittymään suoritukseen heti, kun tilanne on päällä. Minun vain täytyy saada valmistautua suoritukseen. Oboensoittoaikoina fiilis oli ennen jokaista tutkintosuoritusta se, etten uskonunt muistavani, mistä kappale lähtee. En silti ole koskaan erehtynyt enkä ole unohtanut esterataakaan, vaikka viime viikonloppuna Niinisalossa hetkeksi polulta eksyinkin. Estetunneilla isommassa ryhmässä tykkäsin yleensä olla ensimmäinen, joka lähtee suorittamaan tehtävää. Eipä tarvitsisi odotella ja jännittää.

Soittamisen ja ratsastamisen yhdistävä tekijä on se, että aina pitää jatkaa seuraavaan nuottiin ja unohtaa edellisessä tahdissa tehty virhe. Molemmissa voi saada päälle flow´n. Kummassakin tavoite on hipoa täydellistä, mutta ratsastuksessa siihen on paljon vaikeampi päästä. Ratsastuksen suhteen jännittäminen on paremmin hallinnassa, koska adrenaliini auttaa vapautuessaan selviytymään ratsastuksen aiheuttamasta stressitilanteesta. Yhtäkkiä tietää tasan tarkkaan, mitä täytyy tehdä. On kysymys elämästä ja kuolemasta.

Ei silti ole sattumaa, että keho päättää stressitilanteen edessä tyhjentää itsensä. Se valmistautuu taisteluun, jonka jälkeen olo on kuin huumaantuneella.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Adrenaliini

Kuva: Henna Kallionkieli

Sankarille Sankaria

$
0
0
Yhteistyössä RaisioAgro




"Hevonen syö heinää ja kauraa", olin sanonut varmasti niin monta kertaa, että lopulta yllätin itsekin itseni selailemalla muita rehuvaihtoehtoja. Oli nimittäin niin, että Päden todettiin tarvitsevan vähän enemmän murua rinnan alle. Elettiin maaliskuuta ja odotettiin kesää. Päde tuntui talven jälkeen siltä, että sen viime kesän hyppyvoimasta oli vain rippeet jäljellä. Kuntokin oli hiukan laskenut ja lihakset tippuneet.

Hylkäsin ajatuksen myslista ja kaikista muista hampaankoloihin jäävistä märistä mössöistä. Heinänkin olen halunnut syöttää Pädelle kuivana, vaikka se viime talven köyhä heinä vaatikin erityisen valkuaislisän syöttämistä. RaisioAgro oli juuri lanseerannut suomenhevosen 110-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Sankari-suomenhevosrehun. Kyselin rehusta kokemuksia Suomenhevonen, paras hevonen – Facebook-ryhmässä, mutta aika harvalla se tuntui olevan vielä silloin käytössä, joten otin sähköpostilla yhteyttä suoraan RaisioAgroon.

Päädyin lähettämään heinäanalyysin ja sain paluupostina useamman erilaisen laskelman Pädelle sopivasta ruokinnasta. Tuntui hyvältä, ettei muiden valmistajien rehuja dissattu, vaan minulle pyrittiin tarjotamaan ratkaisua ongelmaan. Tilasin kokeilueränä kolme säkkiä, vaikka olisin toki voinut tilata pelkästään yhden säkin, koska toimitus oli säkkimäärästä riippumatta ilmainen. Säkit tulivat kotiovellemme muutamassa päivässä.

Litra Sankaria painaa noin 660g

Alkukesästä Päde sai vielä puolet väkirehuistaan kaurana, mutta siirryimme pikku hiljaa kokonaan Sankariin. Jos Sankaria syöttää ainoana rehuna, ei tarvita muita kivennäisiä. Vähän pihinä kuitenkin päätin syöttää vanhat kivennäiset ensin loppuun enkä siksi syöttänyt pelkkää Sankaria.

Alkuun nauratti Sankari-rehun mainoslause, että maistuu nirsommallekin. Näyttäkää nirso suomenhevonen! Päde on kuitenkin ollut vahvasti sitä mieltä, että vienosti omenantuoksuinen pellettirehu on sen suurta herkkua. Jopa niin, että kun se sai kauraa ja sankaria 50:50 –suhteella, se ei välttämättä edes koskenut kauroihin ennen kuin saa Sankaria. Suursyömärilläkin on herkkunsa!

Sankarin energiasta iso osa koostuu hyvistä rasvoista, joiden on osoitettu vähentävän kesäihottumaan liittyviä oireita, joilta me olemme onneksi muutenkin välttyneet. Rasvat ovat kuitenkin hyväksi ja saavat hevosen myös kiiltämään! Sankarissa tärkkelyspitoisuus on niin ikään kauraa alhaisempi, mikä on hyvä juttu, koska hevosen elimistö pystyy pilkkomaan vain rajallisen määrän tärkkelystä, joka pilkkoutumattomana pakkautuu suolistoon, muuttaa suoliston pH:ta ja voi edesauttaa bakteereiden leviämistä.

Omalle sankarilleni on saatu treenin ja ruokinnan hyvällä yhteistyöllä tosi paljon oikeanlaista puhtia, minkä oheiselta videolta varmasti huomaakin. Tällä linjalla jatketaan. Miksei Sankari olisi sille juuri oikea rehu, kun se kerran on juuri suomenhevoselle kehitetty.

Tuotekortin voit lukea täältä: https://shop.raisioagro.com/mimes/Tuotekortit/tk_924641_fi.pdf

Verkkokauppaan pääset tämän linkin kautta https://shop.raisioagro.com





Akti

$
0
0
Ihmisen ei tarvitse olla huippuratsastaja päätyäkseen ratsastamaan toisen ihmisen hevosta. Luonnollisesti ensin täytyy tuntea se ihminen, jonka hevosta voisi kuvitella liikuttavansa. Mutta sitten pitäkin olla varovainen: "voinko ratsastaa hevostasi" voi olla liian nopeasti esitettynä samanlainen kysymys, kuin jos tiedustelisit keneltä tahansa, että mennäänkö sänkyyn. Ole tahdikas. Anna toisen tehdä aloite etenkin, jos halu ja tarve näyttää olevan yksin sinun! Esimerkki tilanteesta, joissa ehdotuksia ei tehdä on esimerkiksi se,  jos ihminen itkee hevosensa selässä sitä, että ratsastus ei suju.

Suurin osa hevosihmisistä ymmärtää, miten tärkeä oma hevonen voi olla. Hevonen ei saa olla sinullekaan vain yksi muiden joukossa. Sekä parisuhteeseen että hevoskaupoille toki lähdetään akti mielessä, mutta molemmissa se vuosien varrella muuttuu vain yhdeksi - tosin hyvin tärkeäksi, mutta vain yhdeksi - tekijäksi muiden joukossa. Ei siis kannata lähteä liikkeelle henkseleitä paukutellen ja uhoten, että teet hevosenomistajalle palveluksen suorittamalla aktin hänen hevosensa kanssa. Toisen ihmisen hevosella ratsastaminen on luottamustehtävä. Riippuu täysin hevosenomistajasta, mitä sellaista korvaamatonta voit hänelle antaa vastineeksi, mitä hänellä ei itsellään juuri sillä hetkellä ole. Joskus se on raha. Se voi olla myös aika, kokemus tai tietotaito ja pian huomaat, että olet korvaamaton. Yhtä kaikki, se ei ole mainospuhe, jonka voit esittää ensitapaamisella. Etkä voi mennä selän takana rehvastelemaan, miten paljon parempi olet kuin hevosen omistaja, vaikka se olisi miten ilmeistä. 

Avainsana kaikkeen on rakkaus toisen ihmisen hevoseen, ei pelkkä akti. Jos menet akti edellä, paikkasi tuskin on toisen ihmisen hevosen elämässä, tai sitten olet ammattilainen, joka voi odottaa maksua. Hevosen ympärillä kaikki on pelkkää lovee ja pidennettyä esileikkiä. Ja sitten joku päivä omistaja saa koulukisoista yli 60% ja sitten katsellaan yhdessä ilotulitusta.






Kuvat: Tuija-Annika Järvinen

Punooko hevonen juonia?

$
0
0
Kyra sanoo kirjassaan Kyra ja ratsastuksen taito (WSOY)osuvasti, ettei hevonen käytä koko päiväänsä karsinassa sen miettimiseen, miten se voisi olla ihmiselle hankala. Hevonen elää hetkessä. Koska me ihmiset olemme niitä, jotka punomme juonia ja keksimme ilkeyksiä, meidän on helppo ajatella hevostenkin tekevän niin. Siitä kirotusta inhimillistämistähän siinä on kyse. Hevonen ei kuitenkaan ole ihminen.

Päde on ihan älyttömän skarppi silloin, kun hypätään esteitä tai maastoillaan, mutta kentällä pakoreaktiot aina välillä yllättävät kouluratsastajan. Päden pää pyörii sitä enemmän, mitä tylsemmältä puurtaminen siitä tuntuu. Tämä on tietysti seurausta puutteellisesta ratsastustaidostani; Päde ei selvästikään keskity silloin minuun eikä etenkään tehtävään, jota haluan suorittaa. Silti aina välillä tuntuu, että se keksii mörköjä puskiin ihan vain välttääkseen työnteon. Pakenee paikalta. Se on ärsyttävää.

Ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana Päden keskittymiskyky on onneksi parantunut tosi paljon, mutta minkäs Päde luonteelleen mahtaa. Se on luonteeltaan tarkkailija ennemmin kuin rauhallinen keskittyjä. Tämän päälle minä olen itsekin sitä tyyppiä, jonka ajatukset karkailevat ja jonka on vaikea ylläpitää keskittymistä tylsissä jutuissa (lue: kouluratsastuksessa), joten siellä me sitten keekotamme yhdessä. Ihmisenä vastuu on kuitenkin minun ja minä voin tehdä tietoisesti keskittymiselleni jotain. Voin päättää ratsastaa hevostani keskittyneemmin ja onnistuakin siinä, mutta hevostani en saa muutettua kokonaan toisenlaiseksi. Olen tullut siihen tulokseen, että jos Päde hetkellisesti keskittyy tehtävään niin suuresti, että se unohtaa keskittyä ulkomaailmaan, se saattaa säikähtää ihan vain sitä. Saaliseläimen on vaarallista menettää ajan- ja paikantaju. Sellaisessa tilanteessa pitää tietysti yrittää paeta paikalta entistä lujempaa ja yllättävämmin.

Voihan olla, että sen keskittyneen pohkeenväistön aikana kentän laidalle ilmestyi itse Saatana. Joku esi-isistä ei jäänyt henkiin, koska keskittyi turhuuksiin.

Tarkkailijat.
Kuva: Zelda Rantala 2016

Pakenijat.
Kuva: Erica Lilja 2016

Pelko on aina yhteinen

$
0
0
En ole ollut koskaan shampoopesijä enkä showshinen suurkuluttaja. En puutu hevoseni jouhiin juuri koskaan enkä osta joka kuukausi uutta valjassaippuaa, koska entinen kuluu loppuun. Silti minullakin on periaatteeni ja pakkomielteeni, koska meillä kaikilla on. Olen fakkitunut "vähintään tunti päivässä jotain liikuntaa" -ajatteluun. Jos aikani on rajallinen, lähden ratsastamaan hevosella, jonka kankun päällä on likaa sen sijaan, että käyttäisin rajallista aikaa putsaamiseen. Mieluummin vartti enemmän liikettä. On muuten sangen vapauttavaa sopia ratsastustreffit jonkun toisen aikarajoitteisen kanssa, koska silloin yleensä ollaan yleensä hevosen selässä alle vartissa siitä, kun saavutaan tallille.

Liike ei aina tarkoita hikipäistä työntekoa, mutta seisontapäiviä en noin periaatteessa suosi. Hevonen ei niitä tarvitse, vaikka omistaja tarvitseekin. Minulle on opetettu, että metsäkävely on hevoselle hermolepoa ja käy vapaapäivästä ja tämän olen sisäistänyt. Päden viikko-ohjelmassa ei varsinaisesti ole suunniteltuja seisontapäiviä, mutta sitten vain tulee näitä päiviä, kuten tänään: tuttavaperheen lasten synttärikutsuilla venyy. Ilta alkaa hämärtyä. En vain jaksa lähteä tallille. Lapset toivovat, että jäisin kotiin lukemaan iltasatua. Joudun muistuttamaan itseäni, ettei hevonen kaipaa minua, kotona olo on tärkempää. Samaan aikaan mielessä jyskyttää, että laiminlyön hevoseni liikutuksen. Lasken viikon ohjelmaa yhteen kuin laihduttaja kaloreita rauhoittaakseni kolkuttavaa omatuntoa. Onko tämän viikon liikunnallinen saldo plussan puolella, onhan? Tiedän, että huomenna kärsin seisottamisen seuraukset, koska läpiratsastukseen menee vähän enemmän aikaa. No, itselleen pitää olla armollinen. Tässä kukaan kuole, vaikka kaikkea ei tehdä oppikirjan mukaan. Kokopäivätarhaus ja iltalaiduntava hevonen auttavat minua pyhittämään lepopäivän, jonka tarvitsen.

Ja mikä se oppikirja sitten on? Ei sitä mihinkään ole kirjoitettu, mutta se on tapa, joka minun mielestäni on oikein. Tapa, jolla olen oppinut ehkäisemään kaikkea sitä, mitä hevoseni kohdalla pelkään: lihasjumeja, jännevammoja, selkäkipuja, vatsavaivoja, liikakiloja, heikkoa ratsastettavuutta, tippuvia lihaksia, kipeää suuta... Ja kaikki me hevosihmiset pelkäämme näitä tismalleen samoja asioita, mutta vain hoidamme niitä eri tavoin.

Räikeimmillään se tarkoittaa sitä, että kun yksi jättää kannukset laittamatta, toinen vuoraa hevosensa kyljet rissasuojilla, jotta niihin ei tule kannuksista verijälkiä. Kumpikin ehkäisee samaa asiaa. Kumpikin haluaa hevoselleen hyvää. Kumpikaan ei halua satuttaa.

Kuva: Erica Lilja 2016



Harmonian elementit

$
0
0
Kun määrittelee itsensä jonkunlaiseksi, tästä identiteetistä voi olla vaikea räpistellä eroon. Kieli- ja matikkapäät ovat klassisia, mutta samaa pätee harrastuksiin. Kun ei pidä itseään ballerinana, on lähes mahdotonta kuvitella tekevänsä mitään balettiin liittyvää. Ratsastajat luokittelevat itsensä alta nanosekunnin eikä siinä olen koskaan kyse vain ratsastamisesta. On kyse asenteesta ja tavasta toteuttaa itseään hevosharrastajana.

Samalla kun määrittää itsensä, tulee määritelleeksi myös muut. Jos en pidä itseäni "ihmisenä, joka harrastaa voimistelua", olen luonnollisesti muodostanut päässäni käsityksen ihmisistä, jotka harrastavat sekä tehnyt mielessäni eron itseni ja heidän välille. Sen ei tarvitse olla arvottavaa, mutta loukkaantumisen vaara on aina olemassa. Muistan, kun tulin nykyiseen työpaikkaani. Kollega kysyi, tulinko opinto-ohjaajaksi vai liikunnanopettajaksi. Kuultuaan vastauksen, hän huudahti iloisesti, että "tietenkin, ethän sä näytä yhtään liikunnanmaikalta."

Kun sanon, mitä olen, sanon myös sen, mitä en ole. Aina kyse ei ole tekemisestä, vaan olemisesta. Viikottain kuulee ihmisten aloittavan lauseensa "mä olen niitä ihmisiä, jotka..." Mitä meistä kertoo se, että olemme niitä ihmisiä, jotka tykkäävät mankeloiduista lakanoista tai niitä ihmisiä, jotka eivät voi olla paikallaan? Ehkä sen, että jollain tapaa haluamme liittyä tällaisten ihmisten joukkoon. Koemme tarvetta laumaantua. Poikkeuksetta sanomme olevamme "niitä ihmisiä" vain, jos siinä on meistä jotain hienoa tai haluamme vapauttaa itsemme vastuusta.

Minä en ole koskaan pitänyt itseäni "sellaisena ihmisenä, joka harrastaa joogaa". Minun ajatuksissani joogaajat ovat harmonisia, seesteisiä, notkeita, maltillisia ja tästä syystä rytmiltään hiukan hitaita. Minä en ole mielestäni niitä ihmisiä, jotka voivat maata selällään kuuntelemassa hengitystään tai eivät häiriinny, kun ohjaaja taivuttaa heitä kaksinkerroin ja heiltä pääse siinä samalla pari tuhnupierua, mutta hengityksen tasaisuus ei purkaudu nauruna.

Olen hervoton, hektinen ja täysin keskenkasvuinen enkä taivu mitenkään enkä mihinkään paitsi joustamaan periaatteistani. Nyt yritän joogaa, kun sitä kerran työpaikalla kätevästi järjestetään. Toivottavasti osaan käyttäytyä enkä pilaa muiden harmoniaa.

http://fi.mlp.wikia.com/wiki/Harmonian_elementit

Satulahuovan valinta on kuin puolisoa etsisi

$
0
0
Yhteistyössä Back on Track

Mistä tietää, että satulahuopa on hyvä? Peruskriteerit ovat olemassa, mutta yksi on varmaa: kimaltava ja korea, muodinmukainen ulkonäkö ei voi olla niistä tärkein. Kuinka monta kertaa meistä jokainen onkaan pettynyt siihen, että huopa on oikeasti vain kallis näyttelyesine? Sitten kun löytää hyvän, ei enää kannata säätää muiden kanssa.

Hyvä satulahuopa seisoo omilla jaloillaan ja kestää pesua. Se on suunniteltu käytettävyys ja muotoilu edellä. Se sopii satulaan täydellisesti. Sen pitää kestää kuurausta ja sen pitää pysyä paikallaan. Toiset meistä jaksavat olla kokeilunhaluisia, mutta uskoakseni lopulta meistä kaikista on turhauttavaa testata huopia ja valmistautua pettymyksiin, jotka vain vievät ajan ja rahat. Perustoimivuus on satulahuopasuhteessa tärkeintä. Kun satulahuopa antaa tilaa eikä hankaa, se on se oikea. Sen kanssa on hyvä olla, vaikka ilotulitusta ei näy eikä kukaan huokaile kateudesta sen nähdessään.

Jos hankit liian korean huovan, se voi viedä sinulta mielenterveyden. Saatat alkaa jopa pelätä jonkun varastavan sen. Pesut menevät hankaliksi, koska pinnat ja sisukset nyppyyntyvät ja nuhjaantuvat tai materiaalit eivät kestä kunnon pesua. Pehmeä sisus vanuttuu ja liikkuu. Puhtaasti ulkonäköperustein valittu menee turhan nopeasti pois muodista ja alkaa näyttää vanhalta. Tyhmintä on sekin, että säästät kallista huopaa vain pyhätarkoituksiin. Kannattaako sellaisesta maksaa sataa euroa? Moiset rahat kannattaa enemmin sijoittaa arkikäyttöön.

Sinulle oikeassa satulahuovassa saattaa joskus olla tekninen ominaisuus, johon joku muu ei usko. Ei siitä kannata välittää, tehkööt muut omiensa kanssa mitä haluavat. Sinä tiedät, että olet löytänyt sen oikean. Hyvää satulahuopaa ei kannata vaihtaa kuin puhtaaseen samanlaiseen.

Hyvässä huovassa on karvoja juuri oikeassa kohdassa.

Hyvä satulahuopa seisoo omilla jaloillaan. Tikkaus on tiiviis, minkä huomaa siitä, että huopa on painava.

Hyvä satulahuopa kestää käyttöä ja pesuja. Vasemmalla upouusi ja puhdas; oikealla puoli vuotta lähes ainoana käytössä ollut ja kuvanottohetkellä likainen huopa.
Hyvä huopa pitää muotonsa ja jättää selkärangalle tilaa. Vastinhihnoille on kaksi kujaa.



Lue Back on Track -tuotteissa käytetyn funktionaalisen kankaan lämpöä heijastavista ominaisuuksista täältä. 
Tekstissä esitetty huopa on Back on Trackin koulumallinen satulahuopa. Muita en enää hanki.

Näkymättömät

$
0
0
Mitä suurempi on yhteisö, sitä varmemmin mukana on niitä, joiden olemassaolo sivuutetaan. Eniten näkymättömiä on ikäryhmässä murrosikäiset. Me aikuiset kyllä huomaamme pikkulapset, mutta teinit me haluamme sysätä pois mielestä aikuistumaan jonnekin. Että tulkaa takaisin sitten, kun osaatte tervehtiä oikein ja käyttäytyä niin kuin me aikuiset.

Uskokaa tai älkää, ympärillämme elää valtava joukko nuoria, jotka eivät tulee koskaan nähdyiksi arjessa. Vanhemmat ovat koko ajan jossain, koulussa heitä vain käskytetään ja komennetaan. Tallilla heitä ei ole kukaan aikuinen koskaan kohottanut vertaisekseen ja ottanut mukaan, vaikka heillä olisi osaamista vaikka miten paljon. Nämä nuoret eivät tervehdi aikuisia, koska kukaan ei koskaan tervehdi heitä. He kertovat mielipiteensä vain ikätovereilleen tai netissä, koska kukaan ei ole koskaan missään muualla kysynyt heidän mielipidettään. Heitä pidetään ylimielisinä, kaikkitietävinä, huonostikäyttäytyvinä ja lapsellisina, vaikka kenelläkään arvostelijalla ei ole harmainta hajua siitä, mitä nämä nuoret ajattelevat.

Ja tämän arvostelun teemme me aikuiset, jotka haluamme, että nuoret olisivat aikuisia. Eli millaisia? Minkä mallin me annamme itse aikuisuudesta, jos emme itse tervehdi, emme kysy kuulumisia, emme näe heitä, emme kuule heitä ja silti sanomme heidän olevan ylimielisiä, kaikkitietäviä, huonostikäyttäytyviä ja lapsellisia.

Jos koko kylä kasvattaa, aloita itse näyttämällä esimerkkiä äläkä vain hauku jonkun muun kasvatustyötä. Sano moi. Kysy, mitä kuuluu. Pyydä apua hevoshommiin. Tee nuori näkyväksi. Kysy, miten koulussa menee.

Osallistamalla tehdään osallistuvia ihmisiä. Ihmiset haluavat olla siellä, missä heidän on hyvä olla ja missä heidät hyväksytään.





Viewing all 322 articles
Browse latest View live