Ruuhkavuosiratsastaja

Olen kotoisin Lappeenrannasta. Äitini ja sisareni asuvat siellä edelleen, joten vietämme Lappeenrannassa aika paljon lomia. Toisin kuin monilla muilla pääkaupunkiseudulle muuttaneilla tuttavillani, minulla ei ole olemassa lapsuuden kotikaupungissani "kotitallia", jonne aina reissuillani poikkeaisin. Lopetin ratsastamisen 13-vuotiaana ja palasin hevosen selkään vasta aikuisiällä. Siinä välissä Lappeenrannassa kaikki muuttui. Tai no, luin Etelä-Saimaasta, että tallilla riidellään. Jotkut asiat eivät muutu. Eteläkarjalaiset ne ovat niin leppoisia ja iloisia, että...

Aloitin lapsena ratsastamisen isosiskoni ja hänen ystäviensä esimerkistä. Näistä siskoni ratsastuskavereista yhden hevosjuttuja olen saanut seurata viime aikoina Facebookin välityksellä. Olemme jo aikaisemmin jutelleet, että kävisin tutustumassa hänen hevoseensa. Aika kuitenkin aina katoaa mystisesti jonnekin joka reissulla.

Voimavirta Jii, "Ville"

Väitin Villen selkään noustessani, etten ole koskaan ratsastanut entistä ravuria. Se oli itse asiassa vale, sillä muistin kyllä myöhemmin olleeni ravuritaustaisen hevosen selässä josku 90-luvun alkupuolella. Mutta ehkä sitä ei lasketa. En ole koskaan ollut mikään remonttiratsastaja tai raakojen hevosten eteenpäinviejä. Sellaiset vaativat mielestäni hyvin vankkumatonta ratsastustaitoa, koska kyllä ratsastajan täytyy hevosta opettaessaan tietää tarkasti, mitä on tekemässä. Kokematon + kokematon = katastrofi. Katastrofiratsastaja + katastrofihevonen = ongelmahevonen.

Nyt ei tietenkään tarvinnut kuin ratsastaa eikä ongelmia ollut olemassa. Villeä on opetettu hyvin. Se oli selkään noustessani sen tuntuinen, että sitä olisi helposti voinut uskoa ihan valmiiksi hevoseksi. Sillä on taustallaan tyypillinen tarina loukkaantumisten kautta uudelle uralle. Se sai pitkän aikaa parannella ja aloitti uuden uran ratsuna. Töitä se on tehnyt vasta viime vuoden puolelta. Ikääkään ei ole kuin seitsemän.

Laukkahommissa se entinen ura tietysti tuntui, mutta enemmän minä olin pihalla kaikesta kuin mitä Ville häiriintyi siitä, ettei minulla ollut ihan täysin ymmärrystä sen tasosta. Minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut mitään mielipidettä ex-ravureiden kouluttamisesta ratsuiksi, mutta tämän perusteella en ainakaan niitä väheksy. Jos on tässä vaiheessa uutta uraansa näin kiva ratsu, sitä on varmasti vielä kivempi ratsu myöhemmin. Mitä siitä, jos ei ihan jaksa nostaa laukkaa vaan kaatuu siihen, jos laukka kuitenkin irtoaa halutussa paikassa?

Uudelle uralle, niinhän sitä sanotaan ihmistenkin maailmassa. Jos YT:t kolahtaa eteen, niin suomalainen sotaratsu ei jää tuleen makaamaan! Siitä se meno tasoittuu kun elämä vakiintuu. Jokaisella meistä on mukanamme pala entistä uraa eikä sen tarvitse olla huono asia.

Suomenhevosilla on aina niin viisaat katseet.

Meidän paljon kouluja käyneiden amatööriratsastajien iso ongelma on flow´n puute. Me puhkianalysoimme asioita ihan tarpeettomuuksiin asti. Luemme paljon kirjallisuutta ja tiedämme teoriassa ihan hirvittävän paljon asioita kaikesta, myös ratsastuksesta. Pystymme pitämään tarvittaessa luennon oikeasta istunnasta ja herkästä tuntumasta, mutta kun kiipeämme itse hevosen selkään, kaikki tuo katoaa kuin ihmisen pieru lantalaan.

Tieto lisää tuskaa ja blaa-blaa-blaa. Helmasynti on lähteä hakemaan ratkaisua jostain, missä se ei ole. Me saattamme olla hämmentävän varmoja siitä, että menemällä pilatekseen, opimme keventämään oikein. Uskomme, että joogatunnilla saamme itsellemme liian rajun hevosen rauhoitettua ja että vääränlaisen satulan aiheuttamat vammat ratsastajalle parantuvat uusilla ratsastushousuilla tai hevosen kohdalla akupunktiolla tai kiropraktikolla. En tietenkään väitä, etteikö kaikesta yllämainitusta ole hyötyä, mutta jos on hukannut jotain, kannattaako sitä ensisijaisesti etsiä sieltä, missä ei ole ennen käynytkään?

Akateeminen ratsastaja lipsahtaa hirvittävän helposti tekemään tarpeettomia asioita ihan vain asioiden ympäripyöreän pohtimisen ilosta. Hänen pitäisi ratsastaa enemmän ja miettiä vähemmän. Se on juuri sitä, kun ratsastuksenopettaja sanoo, että nyt vain tulet sieltä sen esteen. Akateeminen ratsastaja alkaa pohtia askeleita, omaa asentoaan, ilmansuuntia ja feng-shui´ta, vaikka hänen pitäisi vain ratsastaa kohti estettä, jonka yli hän pääsisi itsekin ilman hevosta.

Opettaja huutaa, että älä mieti, vaan tee. Mutta akateeminen ratsastaja on koulutettu täysin päinvastaiseen: siihen, että miettii, muttei tee oikeastaan mitään.

Etsi viisi virhettä ratsastajasta ja päätä sitten, ettei niillä ole väliä, koska hevonen liikkuu kivasti.

Ärsyynnyn ihan valtavasti feissareista ja muista suoramyyjistä, jotka tulevat häiritsemään rauhaani. En ole millään tapaa messuihminen, mutta hevosiin liittyvät messut ovat kivoja. Niiltä puuttuu tuo tyrkyttäminen. Kukaan ei tule kysymään, olenko kuullut siitä ja tästä ja tuosta. Saan katsoa ja hypistellä ihan rauhassa.

Pidän kovasti postimyyntiluetteloiden ja mainosten selaamisesta. En voisi ikinä laittaa postilaatikkooni tekstiä "ei mainoksia". Totta kai mainoksia! Selaan ihan kaikki läpi! Olen ehdottomasti mainosihminen. Lapsena leikimme serkkuni kanssa mainoskatkoilla "Eka mainos" -leikkiä: Kumpi ehti huutaa sen ekana, sai leikisti kaiken, mitä mainoksessa mainostettiin. Mainosten selaaminen edustaa minulle edelleen samaa haaveilua. Mies saattaa joskus kysyä, että joko osaan senhetkiset hööksit, horzet tai ikeat ulkoa. Melkein osaankin.

Messujen hyvä puoli on siinä, että tarjonta on yleensä valtava ja hypisteltävää riittää. Sovituskoppien vähäinen määrä vaikeuttaa joskus sovitusta vaativien vaatteiden ostamista. Jos hevosvarusteita on ostamassa, saa yleensä todella asiantuntevaa palvelua. Syyllisyydellä minulle ei kuitenkaan myydä mitään. Kerran anatomisen satulavyön hintaa kauhistellessani sain kuulla, että se on kuulemma sitten makuasia, jos ei halua hevoselleen parasta. Ei jatkoon.

Pari vinkkiä tulevan viikonlopun Helsinki Horse Fair-messuille tulee tässä. Ensinnäkin nyt kun myyjiä on paikalla pilvin pimein ja aika monet myyvät Cavallon housuja, yritä penkoa itsellesi Cavallo Candy -malliset housut. Nimi kuulostaa pissishousulta, mutta istuvampia housuja löytää vain harvoin. Cavallot ovat kestävien housujen maineessa ja siksi aika arvokkaita, mutta minulla on näitä Candy-mallisia kahdet ja molemmat olen löytänyt alennusmyynnistä. Nämä joustavat joka suuntaan, mutta ovat napakat päällä. Leveä vyötärökaistale takaa sen, ettei vatsakaan pömpötä.

Ratsastushousuissa on oltaa vetoketjutasku autonavaimille. Näistä tosin yksi on feikki.

Tässä housussa on pyllyn päällä aivan valtava merkkilogo, mikä ehkä karkottaa sovittajia. Siksi ehkä housut voi löytää usein alennusrekistä

Cavallo Candy ei ole nimestään huolimatta pissishousu. Tässä aikuinen nainen näyttää persettä.

Ja jos kaipaa oikeaa messutunnelmaa, voi hyökätä GoExpon puolelle. Siellä myydään ja tyrkytetään ja yhtäkkiä kaikki on aivan toisin kuin hevosmessujen puolella. Kukkarostaan tarkka messukävijä voi kuitenkin käydä siellä tankkaamassa vatsansa täyteen maistiaisia rahkasta ja siemenkekseistä (tämä on puhdas arvio tarjonnasta). GoExpossa on takuulla ostettavissa myös urheilurintaliivejä. Ratsastaja tarvitsee sellaiset, mitkä on tarkoitettu juoksuun.

Ratsastajan rintsikoilta vaaditaan tietysti samaa kuin juoksijoidenkin.

Tulevaisuuden hevoseni kanssa tulen tähtäämään kenttäkisoihin. Tähän kilpailu-uraan liittyvä erityisen tärkeä pohdinta pyörii vaatteiden ympärillä. Kyllä. Kenttäratsastajille tämä on tärkeää. Julkisesti kenttäratsastajat puhuvat vain hevosen fyysisestä kunnosta ja sen merkityksestä, mutta oikeasti he pitävät pienentävät pelkokerrointaan miettimällä täydellistä out-fittiä, sillä he saavat vaihtaa asua ihan kypärää myöten jopa kolmesti yhden kilpailun aikana. Omien vaatteidensa lisäksi he vaihtavat satuloita, suojia ja suitsia. Aloitteleva kenttäkilpailija ymmärtää jossain vaiheessa, että hän tarvitsee mukaansa täydellisen arsenaalin sointuvia ja sopivia varusteita. Niistä se uloshylkäys 50cm korkealla tukkiesteellä tullaan muistamaan pitkään.

Tintin kanssa Alavudella 2012. Viininpunainen satulahuopa tuotti onnea. Näin uskoin. Pääsimme maaliin. Viimeisinä.

Itsehän uskon löytäväni hevosen helpommin kuin oman värini. Vihreä kuuluu Mary Kingille, vaikka kukaan tuskin erehtyisi minua häneksi uskomaan Niinisalon metsissä, vaikka miten olisin Täti Vihreä. Täti Punainen antaisi ymmärtää GP-voittoa ja tässä olen vanhanaikainen. Nämä ovat siis lähtökohtaisesti poissuljettuja.

Frakkia en toki tarvitse niihin luokkiin, mitä pystyisin kilpailemaan, mutta ei kai nyt kouluradalle voi ratsastuskengissä ja saappaavarsissa mennä. Tarvitaan saappaat, mielellään mustat tai samanväriset kuin takki. Ei kai nyt muuten. Ja jos takki ei jousta, se päällä ei kannata mennä esteradalle. Vaihdetaan siis takin tilalle turvaliivi. Mutta minkä värinen? Satulahuopaan sointuva tietenkin.

Voisin perustellusti olla väriltäni violetti, Täti Sinipunainen. Se on teologisen tiedekunnan väri ja liturgisissa väreissä katumuksen väri. Luoja minua syntistä armahtakoon, että tänne kilparadalle tämänkin hevosen toin ja sen kanssa mokaan.

Lappeenrantalaisena ylioppilashattuni on sisävuoriltaan puna-musta. Ne tosin ovat oikeasti pohjoiskarjalan värit. Ongelma on edelleen punainen, varsinkin yläosassa. Etelä-Karjalan värejä ei kukaan tunnistakaan, mutta opiskeluaikana Wiipurilaisessa Osakunnassa Viipurin värit sini-kelta-punainen tulivat rakkaiksi. Ulkopuolisten mielestä ne tosin näyttävät Romanian lipulta. Niistä saisi veikeän ja värikkään yhdistelmän. Ehkä joku vanha viipurilaisseura haluaisi tukea huikeaa kenttäuraani tämän takia? Oliko Viipurissa kenttäratsastusseuraa? Perustetaan uudelleen!

Onko punainen paha? Ei ainakaan sinisen liivin alla.

Lappeenrannan Rakuuna-perinteen innoittamana voisin pukeutua punaisiin housuihin ja harmaaseen takkiin/turvaliiviin. Sepä saattaisi olla hienoa. Vähän rakuunasuikkaa vielä kypärän silkkiin, niin täräyttäisi Karjalan täti sellaisella rytinällä maaliin, että siinä jäisi jalkoihin monta ryssää, jos nyt näin alatyylinen historiallinen vertaus tässä yhteydessä sallitaan. (Punaiset housut muuten juontavat juurensa siitä, että Suomen Armeijalla ei ollut harmaata kangasta riittävästi ratsuväen tarpeisiin. Venäjän armeijalta oli jäänyt punaista ja housut ovat siksi punaiset, takki harmaa.)

Pirteää turkoosia?

Nykyisin pitäisi ehkä miettiä myös paukkuliiviä, mutta se varmaan pitäisi tilata ulkomailta, jotta saisi turvaliivin värisen. Jos tarkasti valikoidun liivin päälle pukee mustan paukkuliivin, koko tarkoin harkitty tyyli on kadotettu. Saman värin täytyy toistua hevosen maastosuojissa tai sitten niiden on oltava mustat. Vaikka kenttäratsastaja suosisi mustaa, hän on siinä ehdoton. Koskaan ei kannata luulla, ettei värillä ole väliä. Sillä on. Aina. Myös ruusukkeessa, vaikka siinä voidaan joustaa enemmän.

Toisaalta voisin pukeutua vain mustaan. Se sopisi hyvin, koska minulla on muutenkin aina päälläni pelkkää mustaa. On kuitenkaan turha kuvitella, että värittömästi kenttäkisaaville värillä ei olisi väliä. Sillä on. Sen vain pitää olla mustaa.

Kenttäkilpailija tarvitsee asunvaihtorumban takia hyvän groomin. Groomin tehtävä on auttaa pukemis-riisumisleikissä, jonka takia kenttäratsastajien päivät ja kilpailut venyvät pitkiksi. Se taas on osasyy siihen, miksi kenttäkilpailijalla pitää SRL:n suositustenkin mukaan olla kovempi kunto kuin koulu- ja esteratsastajilla. Kestävyyttä, kestävyyttä, beibi!

Syödä ei kenttäratsastajan kannata. Kaikki rahat valuvat hevoseen ja sen varusteisiin. Liikaa ei kannata lihoa tai laihtua tai kisaura on nopeasti ohi. Ei kellään ole varaa uusia tällaista määrää varusteita kovin usein.

Ja siksi se väri pitää päättää tosi tarkasti.

Klassista

Minulla on inha ongelma: kun asetan hevosta oikealle, oikea käteni tuppaa siirtymään hevosen kaulan yli vasemmalle puolelle. Käsi ~~omalle paikalleen~~ ylös, kenelle tämä on tuttua.

Olin kirjoittanut tästä mietteitä valmiiksi jo hyvän aikaa sitten. Valmentaja paikansi ongelman oikeaan jalkaani: kun en saa oikeaa pohjetta läpi, alan refleksinomaisesti tasapainottaa tekemistäni oikealla kädelläni ja menen ruttuun oikeasta kyljestä. Minä siis asetun ja taivun, mutta hevonen ei. Mutta jos sen sijaan keskityn miettimään jalkaani ja ratsastan pohkeen kunnolla läpi, käsikin alkaa pysyä paikallaan. Vasemmassa kierroksessa tätä ongelmaa ei ole.

Helsinki Horse Fairissa viime viikonloppuna simulaattorihevonen kertoi, että oikea jalkani on liian vahvana vaikuttamassa hevosen kyljessä koko ajan. Ei siis ole ihme, että tunnen joutuvani käyttämään sitäi enemmän kuin vasenta saadakseni sen läpi, jos en edes tunne käyttäväni sitä koko ajan! Hevosparat allani ovat turtuneet pohkeelleni. Siellä minä sitten paukuttelen menemään vinossa, oikealle taipuneena. Ohjeeksi sain yrittää ajatella oikean jalan varpaita sisäänpäin ja vasemman vähän enemmän ulospäin.

Simulaattorista käynnistettiin alkuopastuksen jälkeen kahden minuutin ohjelma, jossa käytiin läpi kaikki askellajit. Tarkoitus oli istua keskellä hevosta. Oma istuntani näkyy vasemmassa reunassa ja sahaa keskiviivan molemmin puolin.

Ratsastuspilatesohjaaja Aira Toivola vuorostaan korjasi selkänotkoani pois ja opetti ottamaan oikeanlaista tukea vatsasta. Se auttaisi saamaan käsiin ja jalkoihin rentoutta eikä työtä tarvitsisi tehdä käsillä. Hämmentävää oli huomata, että parempi tuki keskivartalosta mahdollisti jopa sen, että voima sormissani lisääntyi. Niiden välistä ei ohjia saisi vedettyä niin, että joutuisin sitä käsivoimilla paikkaamaan, kunhan vatsalihakset tekisivät tehtävänsä Suorastaan harmittaa, ettei ole nyt sitä omaa hevosta, jonka luokse voisin pyytää Airan korjaamaan asentoani ihan pelitilanteessa.

Pilaako tämä tieto sen viime viikolla peräänkuuluttamani flow´n ja lisää entisestään akateemista ratsastusta? Toivottavasti ei. Eilen ratsastustunnilla ajattelin näitä oppeja alkutunnista, mutta sen jälkeen oli keskityttävä ratsastamaan minulle uutta hevosta, jonka kanssa minulla ei ollut aikaa miettiä asentoani. Hevonen oli erittäin herkästi sitä mieltä, että jos et akka pidä tasaista tuntumaa, minä en tähän juttuun rupea. Jossain vaiheessa tunnin loppupuolella olin jo niin väsynyt, että ratsuni käytti sitä hyväkseen vetämällä useampaan kertaan ohjat minulta pois tai pakenemalla kuolaimen yläpuolelle. Muistelin Airaa, mutta vatsalihaksissani ei ollut enää voimaa. Eikä käsissäni. Pohkeesta sitä olisi pitänyt vielä jaksaa pusertaa, mutta kun päätäkin alkoi jo uuvuttaa.

Tässä vaiheessa ratsuni oli tyytyväinen omassa flowssaan minun keventäessäni ravia. RatsastusTUNTI on piinallinen aika. Joskus riittäisi vähempikin aika hyvään ratsastamiseen.

*******
EDIT! 9.3.2016 klo 9.00 Joskus käden karkaamiseen on syynä liian pitkät ohjat.

Olen kuullut liian monta kertaa lauseen "lyhennä ohjaa ainakin kilometri". Luulen, että olen myös menettänyt todellisuudentajuni siinä, kuinka pitkä matka kilometri oikeastaan edes on. Maileista ei ole kukaan onneksi vielä puhunut.

Pitkä ohja ei ole hevoselle pehmeä ja kiva, vaikka niin voisi helposti kuvitella. Se on itse asiassa järkyttävän kova. Löysään ohjaan jää hirveän paljon löysää tilaa, mitä ratsastaja nykii heittäessään vuorotellen ohjaa pois ja kiristäessään sitä. Pitkillä löysillä ohjilla hevosia siis kiskotaan suusta. Lyhyt ohjasote sen sijaan olisi hevoselle mukava, mutta lyhyttä ohjastuntumaa ei voi pitää pelkillä käsivoimilla. Lyhyen ohjastuntuman perusta on vakaassa istunnasta ja keskivartalotuessa, ei käsivoimissa tai senttimetrimitalla mitatussa ohjaspituudessa.

Löysä ohja, löysä ratsastaja. Totuus sattuu.

Ehkä vähän löysä ja pitkä ohja. Mutta eipä tullut kiskottua suusta.

Väitän, etten ole ainoa löysäilijä. Eikö niin, että sinullekin on käynyt tämä: ratsastuksenopettaja on sanonut, että lyhennä ohjaa. Sinä lyhennät, mutta se tuntuu epämukavalta. Sinulla ei ole enää vakaa olo, sillä sinä keikahdat lyhyen ohjasotteen takia eteenpäin, haaruksillesi. Et pysty pitämään kulmaa kyynärpäässä. Käsi ojentuu kovaksi ja suoraksi. Nyt tuntuu, ettei hevonen ei enää haluakaan liikkua. Päättelet, että se johtuu liian lyhyestä ohjastuntumasta ja siitä, että tiukka ohja on hevoselle epämukava. Tavallaan olet oikeassa. Se on epämukava, mutta vain siksi, että nyt sinä roikut kädellä sen suussa etkä enää istu. Vain istumalla oikealla paikallasi saisit pidettyä ohjan tasaisena. Mutta sitä varten sinulla pitäisi olla tuki keskivartalosta. Ja myös pohkeesta. Hevonen ei voi olla pelkällä ohjalla. Sen on oltava ohjan ja pohkeen välissä, sinun perseesi alla.

Huonolla keskivartalon tuella on niin paljon helpompaa istua persiillään pitkän ohjan kanssa. Ja niin kauan kuin tuki on huono, ei sitä ohjaa oikeastaan voikaan lyhentää ilman, että hevonen ei enää halua liikkua. Vakaa tuntuma lähtee vakaasta keskivartalosta.

Ei varsinaisesti tuntumaa hevosen suuhun. Mutta niskan päälle on päästy.

Paino takaosalla. Vatsalihastuki olematon.

Lue myös: Miksi käsi karkaa hevosen kaulan yli

Minun Tinttini täyttäisi tänään 21 vuotta. Se oli hevonen, joka tuli minulle vähän vahingossa, sillä olinhan sanonut sata kertaa, ettei lapsentekoikäisen pitäisi hankkia hevosta. Kävi kuitenkin niin, että samalla viikolla tehtiin sekä hevoskaupat että raskaustesti; ensimmäinen tiistaina, toinen sunnuntaina. Ja niin minä olin hevosenomistaja. Siitä on nyt melkein seitsemän vuotta. Olin kaupantekovaiheessa tuntenut Tintin jo kahden vuoden ajan, sillä se oli vuokrahevoseni.

Tintti päästettiin taivaslaitumille lokakuussa 2014. Sen jälkeen olen saanut harrastaa sen sukulaisten ympärillä. Yksi ehdottomista suosikkiratsuistani on Tintin siskonpoika, joka täällä paremmin tunnetaan nimellä Herra Herkkä Macho. Olen luonnehtinut sitä poikaystäväksi, joka olisi minulle ihan väärä elämänkumppaniksi, mutta jonka kanssa elämä on jännittävää. Sellaisia hevosia ( ja miehiä) ei ehkä kannata ottaa elämänkumppaniksi, mutta onhan ne nyt ihania. Saavat sukat pyörimään jalassa ja päreet palamaan. Joskus niiden kanssa toimiminen on kuin uhmaikäisten lasten kasvatusta, aina pitäisi pystyä olemaan rauhallisempi, aikuisempi, osaavampi ja kärsivällisempi. Hevoset eivät vain koskaan kasva aikuisiksi. Sama pätee joihinkin ihmisiin.

Kaikki ovat silti suukkonsa ansainneet.

Joskus kauan aikaa sitten mieheni oli järkyttynyt siitä, että pussailen hevosia. Huomautin, etten minäkään nyt sentä kulje ympäriinsä pussailemassa ihan jokaista pitkänaamaa,

Opin aikoinani kantapään kautta, ettei hevosenomistaja ole koskaan tallin asiakas. Hän on aina kylässä. Sillä ei ole merkitystä, että hän maksaa hevosensa tallipaikasta kovaa maksua. Tallipaikka on hevosen, ei sen omistajan. Kun menet hevosesi luokse, menet aina kylään.

Kyläilyyn asennoituminen helpottaa kummasti kanssakäymistä ja toimimista tallilla. Ei meistä kukaan mene kylässä jääkaapille hakemaan ylimääräisiä välipaloja tai jätä omia rojujaan levälleen miten sattuu. Harva kehtaa ryhtyä siivoamaan kyläpaikan vaatekaapista omille tavaroilleen tilaa tai ilmoittaa, että täällä on liian likaista minulle, minä alan nyt siivota. Ei, vaikka likaisuus ja sotkuisuus miten häiritsisi silmää. Jos kyläpaikassa kuitenkin on siivouspäivä, harva kehtaa maata sohvalla ja olla tarjoamatta apua.

Kylässä me ajattelemme, että talo elää tavallaan. Ilmoitamme kyllä kysyttäessä erityisruokavaliostamme, mutta sillä tavalla järjen rajoissa. Emme vaadi ketään valmistamaan meille ihan mitä sattuu. Emme oleta, että meidän takiamme ruoka laitetaan useammin tai harvemmin kuin talossa on tapana, mutta jos meidän täytyy syödä erityisruokavalion takia jotain erikoista, juttelemme siitä ääneen. Ylipäänsä me juttelemme kylässä aika monista asioista, kun olemme kylässä emmekä juoruile esimerkiksi selän takana naapureille, että kylläpä niillä on likaista. Siitä meillä tietysti on oikeus olla ymmällämme, jos kyläpaikka on luvannut meille ruokaa ja sängyn, mutta niitä ei jostain syystä olekaan. Tai jos olemme kylässä paikassa, mistä isäntäväki katoaa selittämättä jonnekin ja jääkaappi on tyhjä. Silloin kannattaa lähteä kotiin. Kaikki kyläpaikat eivät ole pidemmän visiitin arvoisia eikä kaikkialle tulla toistamiseen. Vieraanvaraisuudessakin on eroja. Jos Raija tarjosi sinulle viiden ruokalajin illallisen, Pekka saattaa tarjota makaroonilaatikkoa.

Jos kyläilemme lastemme kanssa, emme halua lastemme juoksentelevan ihan minne sattuu ja häiritsevän muita. Jos meillä on lemmikkieläimiä, me tiedustelemme etukäteen, saako niitä ottaa mukaan kylään. Tiedustelemme, vaikka kylässä olisi sen seitsemän koiraa, jotka saavat olla vapaana ihan joka paikassa. Itse asiassa juuri silloin me kysymme, voiko oman koiran varmasti ottaa mukaan.

Kun menemme kylään, emme ajattele, että koko kyläpaikan tehtävä on passata meitä ja toimia meidän hyväksemme vain, koska toimme mukanamme kahvipaketin ja kukkia ja meillä on rahaa, mitä mieluusti käytämme jossain muualla. Suhtaudumme kohteliaasti tervetulotoivotukseen "ole kuin kotonasi", koska tiedämme, että missään muualla ei voi olla "kuin omassa kotonaan" kuin omassa kotonaan.

Ja jos kyläily tuntuu vaikealta, lakkaamme käymättä kylässä. Tallielämässä tämä tarkoittaa, että llaitamme hevoset omaan pihaan ja määrittelemme itse säännöt kaiken maailman kyläilylle. Sillä viimeistään silloin ymmärrämme, että meidän kotonamme muut eivät voi olla kuin omassa kotonaan.

1. Tarkista, että kyseessä on todellakin ruuna. Sen jälkeen toimi vielä varmuuden vuoksi, kuin kyseessä olisi tamma, kunnes olet itse todennut, ettei ruunaa kiinnosta vihata sinua. Ohjeet täällä.

Vaikka sillä ei ole palleja, sillä on tunteet.

2. Harjaa ja varusta ruuna ratsastusta varten. Mitä raapivampia harjoja käytät, sitä enemmän ruuna tykkää. Mitä enemmän rapsutat, sitä onnellisempi se on. Se voi myös esittää äijää, mutta mitä enemmän sille juttelet ja rapsutat, sitä parempi ratsastus on tulossa. Yleensä ruunat haluavat syötävää ja hellyyttä.

3. Vie ruuna ratsastuspaikalle ja ratsasta sillä. Tee säännöt selviksi. Ajattele, että olet yläasteen opettaja. SInun tehtäväsi on mennä sinne sanomaan, mitä tehdään; ei alistua kiusattavaksi.

4. Ruunalle käy usein mikä tahansa syötävä missä tahansa vaiheessa päivää.

5. Kehu ruunaa, kun se tekee hyvin. Vaikka sillä ei ole palleja, sillä on tunteet. Rapsuta ruunaa erityisen paljon ratsastuksen jälkeen.

6. Pese sen munaskut. Yleensä se tykkää eikä paljoa loksauta korvaansa tai nosta jalkaansa.

7. Pyri pitämään ruunaa ihan yhtä hyvänä kuin tammaakin. Kaikki tarvitsevat rakkautta.

Kirjoitin tammikuussa jutun Anne Suutarista, joka joutui ratsastusonnettomuuteen, mikä aiheutti hänelle aivovamman. Eilen ilmestyneessä Hippoksessa oli juttu Saara Auvisesta, joka joutui ratsastusonnettomuuteen syksyllä 2014 ja kuntouttaa nyt itseään aivovammasta. Molemmilla naisilla kypärä pelasti hengen.

Tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan laita kypärää päähänsä. Enkä usko, että mitkään perustelut saavat heitä luopumaan periaatteestaan. Heidän mielestään turvavarusteet eivät pelasta ratsastustaidon puutteelta. Heillä saattaa olla pitkä kokemus, mutta esimerkkeinä he ovat aloittelijoille huonoja. Kuitenkin mitä enemmän heitä arvostellaan ja painostetaan kypärättömyydestä, sitä enemmän he puhuvat valinnanvapauden puolesta. Minusta heihin ei kannata uhrata aikaa. Ovat yleensä ikääntyviä ihmisiä, jotka vanhemmiten harvoin muuttuvat leppoisammiksi ja joustavammiksi. Heille sallittakoon omat juttunsa. Keskustelu kypärästä heidän kanssaan ei hyödytä ketään. Itse asiassa keskustelemisesta saattaa olla jopa haittaa. Mitä me hyödymme vastakkainasettelusta?

On nimittäin niin, ettei ihminenkään yleensä pakottamalla ja painostamalla lähde muuttamaan valitsemaansa linjaa. Mitä enemmän ihminen on jossain vaiheessa elämäänsä joutunut puolustuskannalle, sitä vaikeampaa hänen on muuttaa toimintaansa, vaikka hän jollain tavalla ehkä haluaisikin. Me kanssaihmiset olemme niin jänniä, että yleensä alamme naureskella joko selän takana tai ihan naamankin edessä, että mistäs nyt tuulee, kun takkisi tuolla tavoin käänsit. Yhtäkkiä suunnan muuttaminen onkin halveksuttavaa.

Se on sitä, että ensin me ahdistamme änkyrät nurkkaan moittimalla heitä heidän toiminnastaan. Sitten, jos he uskaltavat tehdä toisin, me emme voi vastustaa kiusausta olla sanomatta, että mitäs minä sanoin jo ajat sitten. Kehumme toisin sanoen enemmän itseämme kuin toisen tekemää muutosta. Itse asiassa moitimme muutoksen tekijää edelleen: ensin väärässäolemisesta, nyt siitä, että kanta muuttui.

Kaikki haluvat säilyttää itsemääräämisoikeutensa ja kasvonsa. Jospa kuitenkin annetaan aikuisille ihmisille tilaa. Valtaosa pitää kypärää itsestäänselvyytenä. Ei käytetä energiaamme niihin, jotka eivät ajattele riskejä, muita ihmisiä ja jotka eivät pelkää kuolemaa.

Se on yhteistä pienelle osalle alle 20- ja yli 50-vuotiaita. Ja varmasti joillekin muillekin siinä välissä. Kaikkien yhteisessä esimerkissä olisi kuitenkin voimaa.

Tämä on elämäni ensimmäinen ja edelleen ainoa ratsastukseni ilman kypärää. Kumpikaan lapsistani ei ole istunut hevosen selässä hetkeäkään ilman kypärää. Edes ihan pienenä.

Keskustelimme kahvipöydässä ratsastamisesta. Nuorempana ratsastanut nainen huokaisi, että hän lopetti harrastamisen juuri siinä vaiheessa, kun oli juuri ymmärtänyt, mistä siinä on kysymys. Huomasin ajattelevani, että hänen täytyi lopettaa todella aikaisessa vaiheessa ratsastusuraansa. Eihän kukaan vuosikausia hevosten selässä keikkuneista uskaltaisi sanoa ääneen, että ymmärtää lajista jotain.

Tuo omien taitojen vähättely on siinäkin mielessä huvittavaa, että jokainen meistä tietää jonkun, jota paremmin ratsastaa ainakin omasta mielestään. Silti hevoshulluuden taudinkuvaan kuuluu toistaa, että ei tässä valmiita koskaan olla, vaikka oikeasti ei edes yritettäisi oppia mitään uutta, vaan tehtäisiin asiat aina ihan samalla tavalla ja mahdollisesti myös väärin. Esimerkiksi minä taas luulin, että olin alkanut istua persiilläni, mutta Erica ja kamera paljastivat, että siellä minä taas kenotin kuin persankka. Ja tavoilleni uskollisesti olen nyt tässä selitellyt sen johtuneen siitä, että alkutunnista ajauduin turva-asentooni pukittelujen takia. Että OIKEASTI minä olen ollut viime aikoina suorassa.

Kävin hiihtolomalla Lappeenrannan musiikkiopistolla tapaamassa entistä soitonopettajaani, jonka ohjauksessa soitin tunnin viikossa 11 vuoden ajan. Hän puki sanoiksi sen, minkä kaikki klassista musiikkia harrastaneet sekä hevosharrastajat tietävät: näissä lajeissa yksi tai viisikään vuotta ei tarkoita mitään. Siinä ajassa pääsee vasta hiukan alkuun. Nuotit ovat palikoita siinä missä ratsastusavutkin: osaat lukea niitä, mutta et välttämättä soittaa koko kappaletta. Kouluradallakin jokainen liike on kuin oma nuottinsa: kokonaissuoritus ratkaisee; ei suinkaan se, että yhdessä kohtaa mokasit.

Muistan aina, kun soitonopettajani sanoi, että kun ihminen soittaa oikein hyvin väärin, kukaan ei edes huomaa sitä. Entinen valmentajani käski muuten aina hymyillä. Ehkä sillä on tuomariin sama vaikutus. Silti sitä näyttää helposti hirveän ahdistuneelta ratsastaessaan. Ikään kuin se ei olisi ollenkaan kivaa vaan lähinnä kauhean vaikeaa.

Kauhean vaikeaa istua suorassa ja kantaa kädet.

Kauhean vaikeaa ratsastaa hevonen tosi rennoksi.

Kauhean vaikea ratsastaa kulmia. Ja vielä hengittääkin.

Kauhean ihanaa nähdä edes yksi kuva, jossa hevonen on rento.

Ja kauhean vaikeaa kirjoittaa näiden kuvien perään, että olin itse asiassa ihan tyytyväinen tähän ratsastukseen.

Rakasta sitä ruunanretaletta!
Ota kuva herkästä hetkestä ruunakkeen kanssa ja jaa se Facebookissa tai instagramissa julkisena hashtägeillä #pussaaruunaa #KissAgelding. Voit myös tägätä kuvaan Ruuhkavuosiratsastajan, jotta osallistumisesti varmasti näkyy.

Kaikkien kuvansa pääsiäispyhien aikana jakaneiden kesken arvotaan heijastintekstillä varustettu Munaa ratsastaa -pipo. Aikaa on siis vielä pääsiäismaanantaina antautua suuteloihin! Muista varmistaa kuvan näkyvyys.

Miksikö? No koska ruunatkin tarvitsevat rakkautta!

Monilla ratsastuskouluilla ratsastaa sekä aikuisia että lapsia, jotka ovat syystä tai toisesta sijoitettuina ihan väärään opetusryhmään. Heidän mielestään ratsastuksenopettajankin pitäisi osata eriyttää ja ottaa huomioon ryhmän heikoin lenkki, vaikka se tapahtuu väistämättä muiden kustannuksella, useimmiten ilman avustajia. Suomalainen peruskoulu on opettanut, että heikompia pitää tukea ja lahjakkaampien kestää se ja odottaa. Tasoryhmät aiheuttaisivat ihan turhaa mielipahaa, vaikka ne olisivat kaikkien etu. Ystäväni juuri muisteli lukion liikuntatunteja, jossa heidät kerran jaettiin hyviin ja huonoihin. Hän oli ollut onnellinen, että sai olla kaikessa rauhassa muiden huonojen keskellä. Liikuntatunnilla oli ollut kerrankin mukavaa, kun ei tarvinnut pinnistellä! Niistä puoliammattilaisurheilijoistakin oli varmasti ollut mukavaa pelata keskenään.

Beach Girl-79 going to catch the waves first time ever!!!

Olin pääsiäisviikolla perheen kanssa Lanzarotella. Viime vuoden sijaan päätin toteuttaa ihan uuden jutun: osallistuin surffauskurssille. Kokopäiväkurssiin kuuluin neljä tuntia aalloilla keikkumista kuuden hengen ryhmässä. Ja niin vain sinnekin mahtui se yksi, jonka mielestä kyse oli hänen yksityistunnistaan. Väliäkö sillä, että surffiopettaja oli heti perusasioiden kertomisen jälkeen sanonut, että vaikka hän tulee auttamaan meistä jokaisen aallon päälle muutaman kerran, jokaisen on opittava sen jälkeen tuntemaan aalto itse. "You all just need to learn to feel the coming wave by yourself", hän sanoi. Voit selittää, miltä tuntuu juuri sillä sekunnilla, kun aallon päälle pitäisi päästä; miltä tuntuu, kun aalto työntää. Mutta vasta, kun saat ajoituksen menemään muutamia kertoja oikein, tiedät milloin pitää toimia.Tämän olen kuullut hevosten kanssakin monta kertaa: tunnetta on todella vaikea opettaa tai sanoittaa.

Asiakas on toki aina oikeassa ja asiakkaan pitää saada rahoilleen vastinetta, mutta kannattaako pitää sellainen asiakas, joka karkoittaa seitsemän muuta? Turistikohteissa palveluntarjoajilla ei ole vaihtoehtoja, mutta miten on säännöllisissä harrastuksissa? Milloin oppilaalle uskalletaan sanoa, että sinä hyötyisit ehkä eniten yksityistunnista, koska tarvitset selvästi enemmän opettajan tukea, kuin mitä tässä ryhmäopetuksessa pystytään tarjoamaan.

Ei kenellekään tietenkään tarvitse eikä pidä tiuskaista, että täällä on kuule muitakin. Että sinun paikkasi on jossain toisessa ryhmässä, vaikka se ei sopisi sinun tai kuljettajiesi aikatauluihin. Tai että etkö ymmärrä, ettet ole kovin edistynyt. Jokainen meistä saa joskus vähän enemmän huomiota kuin muut eikä tietenkään silloin osaa valittaa, mutta lahjakaskin kadottaa aallon tai tipahtaa sen harjalta aallonpohjalle, jos hän joutuu puuhaamaan koko ajan omiaan.

Tosin on pakko ltunnustaa, että ohjaajalla olisi varmasti ollut enemmän aikaa minulle ja saksantytöille, jos me emme olisi ryhtyneet niin innokkaasti hommiin heti mereen päästyämme, että ajauduimme huomaamattamme melko kauas hänen ja muun ryhmän läheisyydestä. Sellaisetkin oppilaat ovat rasittavia ratsastuskoulussa: menevät vain ja tekevät eivätkä jää kuuntelemaan ohjeita tai seuraamaan opettajaa.

Minä, saksantytöt ja venezuelalainen surffiopettaja onnistuneen päivän lopussa. Polvet mustelmilla ja surffilaudalta useamman kerran turpiin saaneena on silti helppo hymyillä. Lisää tätä!

Itse surffauskokemuksesta tulossa juttua Smartumin blogiin jo tällä viikolla! Käy katsomassa aikaisemmatkin kirjoitukset http://smartumstage.fi/kirjoittajat/anniina-paalanen

Olen jollain tasolla jättänyt ehkäisyn pois ja toivon vahinkoa. Sillä tavoinhan ihmiset yleensä käyttäytyvät toivoessaan perheenlisäystä. Kun tapahtuu vahinko, voi aina sanoa, että kävipä vahinko, mutta olipa kuitenkin ihana yllätys. Sillä tavoin säilytetään oikeus valittaa väsymystä sitten, kun se väistämättä tulee eteen. Oikeasti yllätyksiä ei tapahdu yhdellekään täyspäiselle aikuiselle ihmisille.

Jossain vaiheessa yleensä silti alkaa vaivata, jos ei tärppää. Ympärillä kaikki muut tuntuvat onnistuvatn Siitä on vielä hirveä kynnys lähteä tekemään asian eteen jotain konkreettista eli kaivaa kuvetta ja alkaa tosissaan etsiä sopivaa hevosta. Minullahan on ollut hevonen. Saanko ihan oikeasti kärsiä siitä, ettei minulla ole sellaista enää? Ihmiset sanovat, että mene ja osta se. Mutta minä en halua olla liian laskeslmoiva ja alkaa miettiä, onko siinä mitään järkeä. Haluan, että se tapahtuu ja sitten haluan sopeutua. Haluan keksiä keinot vasta, kun minulla on ongelma edessä; en suinkaan elää etukäteispelossa ja kauhutarinoiden vallassa. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että se olisi terve. Ja jos se kuitenkin sairastuu, se hoidetaan.

En usko, että lapsikaan oppii koiranomistajan vastuullisuutta sillä, että hänet laitetaan vesisateessa kulkemaan joka aamu korttelia ympäri. Eläin vastuuttaa, ei narunpalanen, joka ei tuo mitään henkistä tyydytystä, jonka avulla vesisade unohtuisi. On helpompaa laittaa tonni kuussa hevoseen kuin tonni kuussa säästöön.

Olivat rationaaliset syyt mitä tahansa, minulle helpointa olisi, jos joku tulisi ja myisi elämäni hevosen minulle än-yy-tee-nyt ja minun olisi vain pakko se ostaa, koska vaihtoehtoja ei olisi. Sillä tavalla ostin Tintinkin. Elämä vain toi tilaisuuden eteeni. Ei se ollut täydellinen aika ja ajoitus, mutta mikä muka on? Jos liikaa suunnittelee, jää monta asiaa tekemättä. Lapsetkin.

Tintti tuli perheeseen sen viikon tiistaina, kun esikoinen ilmoitti tulostaan sunnuntaina. Suunniteltuja vahinkoja. Ajoitus oli hullun oikea.

En ole aikaisemmin ollut Tampereen Hevoset-messuilla, mutta ilmeisesti kaikki muut ovat olleet. Ja kaikki muut olivat siellä tänäänkin. Vitsit, miten paljon ihmisiä ja mikä tunnelma. Pääsin ujuttamaan itseni samaan kuvaan Marko Björsin kanssa. Ihana, charmantti mies. Lapsena katselimme hänen kuviaan postimyyntikuvastoista. Nyt voin katsella häntä ja itseäni tästä kuvasta.

Lauantain räjäyttävin juttu oli ehdottomasti se, että pääsin kokeilemaan paukkuliiviä. Alla video siitä. Jännittääkö hieman?

Tässä viikonlopussa ei kuitenkaan ihan kaikki mennyt niin kuin piti. Minulla ja miehelläi on seitsemäs hääpäivä ensi maanantaina ja meidän oli tarkoitus viettää sitä hotellilomalla Tampereella näiden messujen yhteydessä. Se, jos mikä, on mieheltä todellista rakkautta: hääpäivä ja hevosmessut.

Kävi kuitenkin niin, että mies joutui lasten yökyläilyn äkillisen peruuntumisen takia jäämään lasten kanssa kotiin. Häntähän ei hevosmessujen missaaminen tavallaan harmittanut, mutta hän ymmärsi minulla tilanteen olevan toinen, joten päätin lähteä matkaan joka tapauksessa. Hotelliakaan ei voinut peruuttaa, koska se oli maksettu etukäteen.

Ilokseni lapsuudenystäväni Outi, joka on myös toisen lapseni kummitäti, sattui olemaan työmatkalla Tampereella messulauantaina. Täällä me kaksi vanhaa heppatyttöä nyt heitämme korkkarit kattoon ja kilistämme minun hääpäivälleni. Huomenna sitten messuilemaan!

Hyvää hääpäivää!

Hyvä Suomen hevoskansa, tunnustetaan yhdessä, että meistä ei ole tähän. Me olemme liian rasittavia pystyäksemme puhaltamaan yhteen hiileen. Paskannamme omaan karsinaan ihan niin kuin hevoset ja vielä kierimme päällä. Emme itse huomaa, että olemme alkaneet haista. Lajityypillisesti ihminen ei haise eikä halua haista.

Osa meistä on käynyt ruotsalaisessa hevostapahtumassa. On ne niin hienoja, että lienee paras muuttaa Ruotsiin eikä edes yritetä samaa täällä. Pakataan tavarat vadelmaveneeseen tai hurautetaan oikeanpuoleiselle kaistalle kanaalin yli. Ei kai täällä perähikiällä nyt mikään voi onnistua, eihän? Suomalaisen kilparatsastuksenkin taso nyt vain on huonoa ihan junioreista kansainväliselle tasolle saakka. Järjestelmällinen valmentautuminen pitäisi aloittaa tosi nuorena, mutta ei meillä osata. Hiljattain ne kehittivät lapsiratsastusluokat, mutta ne pilaavat nuoruuden, elleivät lasten vanhemmat siihen kykene ilmankin. On sairasta, että vanhemmat toteuttavat haaveitaan lastensa kautta ja korvaavat rakkauden rahalla. Vaikka rahaa meillä pitäisi olla kansainväliseen menestykseen. Siksi ne isossa maailmassa menestyvät. Meillä ei osata sitäkään. Ollaan vain huonolla itsetunnolla varustettuja.

Täällä tosiaan kaikki hevostapahtumatkin ovat kalliita ja järjestelyiltään liian kotikutoisia. Hevoslehdissä ei ole ammattimaista asiaa eivätkä ne ole ammattimaisesti toteutettuja. Toimittajatkin ovat jotenkin huonoja. Myytävät hevoset tässä maassa ovat järjestään kehnoja, vaikka yleensä niistä luullaan liikoja. Suomalainen hevoskasvatus on keskeneräistä ja puuhastelua. Valmennuksesta ei voi edes puhua valmennuksena. Eikä suomalaisissa oppilaitoksissa voi mitään oppia, ulkomaille pitää mennä paskaa lappamaan; siellä sekin osataan tehdä tyylikkäämmin ja tehokkaammin.

Menestyä voi vain, jos on rahaa, mutta jos on rahaa, ei voi olla oikeasti lahjakas. On vain saanut liian hyviä hevosia. Nuoriso on pullamössöä ja saanut kaiken helpolla, mutta vanhojen tavat ovat vanhentuneita. Kukkahattutädit pilaavat hevosensa, mutta niin tekevät myös osaamattomat teinit ja ne 70-luvulle jymähtäneet vanhat jäärät. Ravimiehetkin pilaavat hevoset, ajattelevat vain rahaa, mitä niillä ei ole. Lännenratsastus pilaa hevoset. Karsina ja pihatto ovat pelkkää pään silittelyä. Purukuivitus tappaa karsinahevosia.

Hevonen pitää voida teurastaa, mutta hevosta ei saa syödä, koska hevonen on ystävä. Kallis varuste on paha, koska sillä yritetään korvata puutteellista ratsastustaitoa. Älä järjestä liian kallista tapahtumaa, koska kukaan ei tule, mutta liian halpa tai ilmainen tarkoittaa, ettei siellä ole mitään nähtävää. SRL on turha. Jäsenmaksut menevät haaskuuseen. Valitetaan, ettei ole hyvää hevosmediaa, mutta sitten kun joku sellaisen kehittää, se haukutaan kaupalliseksi paskaksi. Kaikki halutaan ilmaiseksi, mutta mainokset ärsyttävät.

Me haukumme toisiamme samalla kun valitamme, että me emme osaa kannustaa toisiamme. Minäkin tässä haukun teitä ja itseäni. Olen huonolla itsetunnolla ja kateudella varustettu tuulipukuun pukeutunut lähiömutsi enkä muuksi tule. Olenko muka jotenkin parempi? En osaa edes ratsastaa enkä ymmärrä sitä itse.

Parasta suomalaiselle hevosurheilulle olisi siis se, että ne viimeisetkin, jotka vielä yrittävät jotain positiivista, ymmärtäisivät alkaa haukkua toisiaan. Että ihan oikeasti pistettäisiin vain kaikki pillit pussiin. Lopetettaisiin sekä hevoset että niistä kirjoittaminen. Eihän meistä nyt voi koskaan mitään tulla. Hyväksytään se ja juostaan vapauteen: Ruotsiin. Saksaan. Englantiin. Yritetään sen verran käydä kouluja, että vähän kieltä opittaisiin.

Paitsi että suurimmalle osalle meistä boksin ovi pysyy kiinni ja paskaa on joka nurkassa. Eikä mikään virallinen taho voi puuttua. Siinä valkoinen lihansyöjä muuttuu alta aikayksikön kusesta keltaiseksi.

Yhteistyössä Horse & Rider Oy

Useimpia tuoreita vanhempia vaivaa sairaalasta lähtiessä epäusko: annatteko minun ihan oikeasti viedä tämän lapsen kotiin ja vielä kuvittelette, että saan sen kestämään hengissä? Suomalainen äitiyspakkaus, lähipiiri sekä neuvola auttavat heidät kuitenkin alkuun. Tuoreet vanhemmat tarvitsevat valtavasti perustavaraa selvitäkseen kotona vauvan kanssa. Lopusta selvitään vanhempainvaistolla ja opettelemalla ihan alusta alkaen. Ensimmäinen lapsi lasketaan super-varovasti kylpyveteen, mutta numero kahdeksan osaa jo vaihtaa vaippansa itse. Kokemus tuo varmuutta, vaikka ei aina järkeä.

Karvalapsetkin talutetaan trailereista uusiin koteihinsa useimmiten ilman varusteita: myyjä on antanut mukaan vanhimman mahdollisen riimun, joten tuore hevosenomistaja on välittömästi hevostarvikekauppiaan paras asiakas. Silti voi olla hankala arvioida, mitä kaikkea hevosen kanssa tarvitaan muuta kuin ratsastukseen ja perushoitoon tarvittavat asiat. Sitä paitsi karvalapsi kuitenkin teloo itsensä jo siinä kuljetuksessa niin, että ensiaputarvikkeille on heti käyttöä. Kengätkin irtoavat. Ihottuma iskee. Suolakivi pitää ripustaa. Varusteet pestä. Joku loimikin olisi kiva. Viereisestä karsinasta kyllä osataan kertoa, mitä tarvitaan. Mutta onko se sitä, mitä sinä tarvitset?

Keravan Horse & Rider avaa Nurmijärvelle uuden myymälän torstaina 21.4.2016. Toisen "lapsen" synnytys on ollut melkoista puuhaa, joten syntymän kunniaksi avajaisviikolla liikkessä arvotaan ehkä Suomen ensimmäinen ja ainoa hevosenomistajalle tarkoitettu vanhempainpakkaus, hevosenomistajapakkaus. Pakkauksen sisältö pidetään vielä salaisuutena, mutta paljastettakoon, että sen sisällössä on pyritty äitiyspakkaushengessä huomioimaan uuden hevosenomistajan sekä myös hänen mahdollisen perheensä tarpeet. Haudanvakavasti, totta kai.

Hevosenomistajapakkaus on luonnollisesti pakattu käyttölaatikkoon.

On kuitenkin mahdollista, että emme ole tajunneet ottaa jotain huomioon. Alla olevalla lomakkeella voit ehdottaa pakkaukseen sisältöä. Jättämällä yhteystietosi osallistut 50 euron arvoisen lahjakortin arvontaan. Lahjakortin voi käyttää myös Horse & Riderin verkkokaupassa. Hevosenomistajapakkaus arvotaan sen sijaan Nurmijärven liikkeessä avajaisviikolla ja arvontaan voit osallistua paikan päällä. Siitä tulossa lisätietoa myöhemmin.

Hevosenomistajapakkauksen sisältö kootaan Horse & Riderissa Keravalla keskiviikona 13.4.2016 ja julkistetaan pian sen jälkeen. Ehdota pakkauksen sisältöä alla. Inspiraatiota voit käydä hakemassa Horse&Riderin nettisivuilta http://www.horserider.fi

Voittaja julkistetaan täällä blogissa sekä blogin Facebook-sivuilla. Interaktiivisuuden vuoksi olisi hauskaa, jos saataisiin keskustelua aiheesta pystyyn sekä kommenttikenttään että Facebookiin. Muista kuitenkin, että vain jättämällä yhteystiedot alla olevalle lomakkeelle olet mukana lahjakortin arvonnassa.

Suunnitteleminen on ihanaa. Opiskeluaikana ihan ehdottomasti paras hetki oli käydä hakemassa yliopiston päärakennukselta uusi lukuvuositarra, kalenteri sekä opinto-opas. Sitten porukalla tupakansavuiseen kahvilaan opintoja suunnittelemaan. Yksi päivä siihen meni ja sen vuoden opinnot olivat toteutusta vaille valmiit. Tiesi taas, mihin tähdätä ja missä on tavoite.

Ei se tietenkään tarkoittanut, että kaikki suunniteltu toteutui. Yhtäkin tieteenfilosofian kurssia siirsin aina vuodella eteenpäin. Eräskin opiskelukaveri aloitti pakolliset kreikanopinnot joka syksy. Kuudes kerta toden sanoi. Nykyisinkin suunnittelen opintoja. Opinto-ohjaajana suunnittelusta tosin on karsiutunut kokonaan se ikävin puoli eli toteuttaminen. Se jää oppilaalle, minä vain autan häntä pääsemään suunnitelman alkuun. Useimmiten asiat eivät tunnu ahdistavilta, kunhan tarkasti laskee, mitä niiden eteen tarvitsee tehdä. On tietenkin tärkeää, että suunnitelmaa tehdä liian raskaaksi. Sellaisen suunnitelman alle kaatuu ihan kuka tahansa

Aika hevosenomistajan on taloudellinen esterata, jota ratsastetaan kuukaudesta toiseen. Ei voi eikä kannata ratsastaa vain yksi hyppy kerrallaan. T'äytyy hallita koko rata ja varauduttava yllätyksiin.

Pidän työstäni tolkuttoman paljon. Olen päivittäin tekemisissä haaveiden kanssa, joita opintojen loppuunsaattamiseen liittyy. Aina kun ihminen haaveilee, hän tiedostaa myös pettymyksen mahdollisuuden. Tiedän, että kaikki eivät suhtaudu suunnittelemiseen yhtä suurella intohimolla kuin minä. Jos opinnot takkuavat, niiden suunnitteleminenkin yleensä ahdistaa. Kaikki eivät tykkää käydä ikkunaostoksilla. Silti yksi merkittävä johtotähti miulle on aina ollut se, mitä serkkuni kirjoitti sisareni ylioppilaspäivänä vieraskirjaan: pidä kiinni unelmista, sillä unelmista tulee suunnitelmia ja suunnitelmat on mahdollista toteuttaa. Kun suunnitelma on omassa hallinnassa, siitä voi myös tarvittaessa poiketa. Suunnitelmaa ei oikeastaan voi kukaan muu tulla sanelemaan.

Kun mieheni kerran kysyi, miten olen ajatellut aikatauluttaa sen, jos meille tulee vielä joskus hevonen, minulla oli tietysti esittää suunnitelma. Se tuli kuin apteekin hyllyltä.

Kävisin tallilla edelleen kahtena arki-iltana viikossa, mutta vasta lasten nukkumaanmenon jälkeen. Se ei siis olisi pois perheen yhteisestä ajasta niin kuin ratsastustuntini tällä hetkellä ovat. Yhtenä arkipäivänä ehtisin käydä pikaisesti ennen kuin haen lapset päiväkodista. Yhtenä arki-iltana nappaisin lapset mukaani. Hevonen saisi vapaahkon päivän ja lapset ratsastaisivat. Tätä ei tarvitsisi tapahtua edes joka viikko. Viikonloppuna kävisin aamulla, koska perhe on aamu-uninen. Minäkin olen, mutta hevoset voittavat.

Mutta yhden viikonlopun kuukaudesta minä silti omistaisin perheelleni. Ja esimerkiksi joka kuuden viikon välein järjestäisin kokonaisen viikon niin, etten kävisi tallilla ollenkaan. Ei hevonen silloin seisoisi, mutta järjestäisin kaiken niin, etten ole koko ajan menossa ja tulossa. Se on perheen kannalta raskasta. Tintillä oli aina yksi tai kaksi vuokraajaa enkä näe syytä, miksei mahdollisella uudellakin hevosella olisi. Hevosen pito ja ratsastaminen on meistä jokaiselle kallis harrastus.

Oppilaille sanon aina, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Sen jälkeen muistutan, että puoliksi tehty on kuitenkin vain puoliksi tehty. Vaikka haalisit lukujärjestyksen täyteen ohjelmaa, ei suorituksia tipu ilman sitkeyttä, joka pitää kiinni suunnitelmassa. Keskeneräinen ei ole valmis. Omaan hevoseen liittyvän ajankäytön suunnitteleminen eroaa opintojen suunnittelusta siinä, että siinä tuppaa helposti käymään toisin päin: sitä haluaa uskotella itselleen, ettei aio käyttää hevoseen niin paljon aikaa ja rahaa, mitä siihen todellisuudessa haluaa käyttää ja ehkä käyttääkin.

Monille voi helposti käydä niin kuin opiskelukaverilleni, jolle vasta kuudes kreikankurssi tuotti suorituksen; on vain yksinkertaisesti luvattoman mukavaa unohtua tallille kuusinkertaiseksi ajaksi suunnitellusta.

Viime viikolla blogini kautta pystyi tekemään ehdotuksia historian ensimmäiseen hevosenomistajapakkaukseen. Ehdotuksia tuli lyhyessä ajassa pitkälle toista sataa ja ne noudattivat pitkälti yhtä ja samaa linjaa: hevosenomistaja tarvitsee rahaa ja tietoa. Paketin sisältö päätettiin tällä kertaa kertoa videolla. Katsokaasiiskunpuhunviisiminuuttiaputkeenvetämättäkertaakaanhenkeätaipitämättätaukoa.

Ja koska jotain kuitenkin unohtui videolta, niin se kerrotaan tässä sanoin: Hevosenomistajapaketin voittaja saa myös nipun Smartumin liikuntaseteleitä. Ne voi käyttää oheisliikuntaan tai vaikka antaa sille perheelle, joka joutuu keksimään jotain tekemistä hevosenomistajan tallireissujen aikana.

Yhteistyössä

80-90 -luvun taitteen ratsastuskoulunpitäjällä oli helppoa: satulahuovat puhdistuivat itsestään. Hevosetkin hoituivat itsestään. Jos joku varuste jätetiin ostamatta, kyllä se teini-ikäinen sen lopulta viikkorahoistaan osti edellyttäen, ettei se ollut kovin kallis. Olisin hirmuisesti halunnut hoitohevoselleni satulahuovan, jossa lukee sen nimi brodeerattuna. Se oli ihan puhdas unelma, sillä en kuuna päivänä olisi saanut vanhemmiltani rahaa sellaiseen humputukseen. "Toisten hevosille ei mitään osteta niin kauan kuin sinun ratsastustuntisi maksavat", sanottiin. Ja olihan se tietysti totta. Minä vain en kokenut, että ostan hevoselle tai sen omistajalle. Kaikki nuo ostokset olivat minun mielestäni minua varten.

Hevostarvikeliikkeen myyjä sanoi joku aika sitten, että tänä päivänä ratsastuskouluratsastajatkin hankkivat kilpailuvaatteet hyvin aikaisessa vaiheessa. Minä ratsastin 90-luvulla piirinmestaruusvoittoon lainavaatteissa. Takki oli liian iso, mutta niin sen piti ollakin, koska ei niitä vielä osattu tehdä joustavasta materiaalista. Ja jotain urheiluvaatteissa on muutenkin muuttunut. Mieheni muisteli treenanneensa korista koko teinihikiaikansa pääsääntöisesti puuvillaisessa t-paidassa. Mikä tekninen materiaali? Edustuspelipaita sentään oli isoreikäistä urheilukangasta.

Hoitohevoselle oli kuitenkin ihanaa edes joskus ostaa jotain omaa. Joku ehkä muistaa InWellin postimyyntikuvastot, joista ainakin meidän tallilla tilattiin kimpassa isonystyräisiä super-sukia ja oikeita hikiviiloja. Satulahuopahaaveni toteutui vanhasta viltistä ommellussa satulahuovassa, johon kirjailin ison F-kirjaimen. Ompelukoneen neulakin siinä katkesi ja vähän puolisalaa sen vaihdoin. Äiti olisi kuitenkin torunut, ettei niin paksua saa ommella koneella. Huomasin sen tietysti itsekin.

Kaksi viiikkoa sitte ostin Tampereen hevosmessuilta Herra Herkkikselle vihreän satulahuovan. Koska vihreä sopii sille. Koska ostoksesta tuli minulle hyvä mieli. Niin kuin sen omistajallekin. Herralla itsellään meni tietysti pasmat sekaisin, koska yhtäkkiä sillä oli selässä jotain täysin erituntuista kuin ennen.

Prinssi ja vihreä herne.

"Mä olen erityisherkkä. Se tuntui alkuun jotenkin vihreältä."

Voimavirtaa

Akateeminen ratsastaja

Ei pakkomyynnille - kyllä hyvälle messumeiningille

Värillä on tietenkin väliä

Miksi käsi karkaa hevosen kaulan yli

Liian pitkät ohjat

Suukkoja

Tallilla kylässä

Seitsemän tapaa tulla toimeen ruunan kanssa

Esimerkkinä kypärän kanssa

Kauhean vaikeaa

Pussaa ruunaa -päivä!

Aallonharjalla ratsastan

Kävisipä vahinko

Pamauksia Hevoset-messuilla

Avoin kirje suomalaiselle hevosurheilulle

Mitä kuuluu hevosenomistajapakkaukseen

Suunniteltu ja tehty

Hevosenomistajapakkaus sisältää tietoa ja oppia

Prinssi ja herne

Latest Images

Tikkurila Festivaalia vietettiin aurinkoisessa säässä lähes 24 000 juhlijan...

Tikkurila Festivaalia vietettiin aurinkoisessa säässä lähes 24 000 juhlijan...

Tammerfest juhlittiin historiallisen helteisessä säässä – yleisöä 25 000!