Quantcast
Channel: Ruuhkavuosiratsastaja
Viewing all 322 articles
Browse latest View live

Hevonen tulee, oletko valmis?

$
0
0
Minä listasin lapsena ruutuvihkoon varusteita, joita hankkisin tulevalle hevoselleni. Tiesin, että se tarvitsee harjoja, pinteleitä, suojat, loimen sekä tietysti satulan, suitset ja satulahuovan. Suunnittelin, että oman hevoseni harjoja ei pidettäisi armeijan juuttikankaisessa pussissa, vaan ne laitettaisiin ihan oikeaan harjalaatikkoon. Loimikaan ei olisi armeijan maalistosta vaan kevyt ja sileä. Traileriin olisin halunnunt taluttaa hevosen, jonka jaloissa olisi ollut uudenkarheat kuljetussuojat - ei sentään mitään pitkiä patjoja ja pinteleitä.

Ensimmäinen hoitohevoseni Onesto armeijan jäämistöloimessaan. Paalinaruviristelmät loistavat vatsavyössä.

Luulen, että aika monella meistä on ollut tällaisia haaveita. Edelleen hevostarvikeliikkeiden nettisivuja ja kuvastoja selatessani mietin samanlaisia asioita. Kun seuraavan kerran lähden hevoskaupoille, minulla on siinä mielessä helpompaa, että olen säästänyt varastoon ison määrän sellaista hevostavaraa, joista hevostarvikeliikkeet ja niiden kuvastot eivät kerro, mutta joita tulen väistämättä tarvitsemaan.

Tämä on ensimmäinen kooste viimeviikkoisen Hevosenomistajalaatikon sisältöehdotuksista ja käsittelee näitä näkymättämämpiä tarpeita. Ehdotuksia tuli kaikenkaikkiaan 110 kappaletta.

Hevosen saapuminen


Hevonen pitää saada tuotua kotiin, ellei sitä joku tuo. Jos joku kuljetusliike tuo sinulle hevosen, hevonen tulee kuljetusautosta todennäköisesti ilman mitään varusteita ja eväitä. Voit huokaista helpotuksesta, sillä silloin se todennäköisesti osaa matkustaa ihan ongelmitta.

Jos sen sijaan lähdet itse hakemaan hevosta, sinä muistat, että kuljetusmatkan pituudesta riippuen tarvitaan juottoastia, suuri vesikanisteri ja heinäverkko. Vesikanisteri ja heinäverkko täytetään hevoselle tutulla vedellä ja heinällä sen vanhassa kotitallissa, jotta sillä varmasti on tutut eväät. Vuodenajasta riippuen hevonen loimitetaan matkan ajaksi ja sille laitetaan kuljetussuojat.

Moni haluaa pestä hevosensa karsinan ja ruoka-astiat kunnolla ennen hevosen tuloa. Myös käytettynä ostettu tai vuokrattu traileri voi kaivata desinfiointia. Siihen sopii parhaiten Virkon S.

"Terveys ennen kaikkea"- Virpi
Kuljetusta varten tarvittaisiin kaksi pikalukollista riimunnarua  ja pari riimua. Mukana olisi myös puukko ja juoksutusliinat, ehkä myös -raippa. Jälkimmäiset ovat lastausongelmia varten ja puukko sitä varten, että joskus solmuja ei vain saa auki silloin, kun ne pitäisi saada.

Olen itse kuljettanut hevosta kesäaikaan tallisuojat jalassa, koska ne eivät hiosta kuten kuljetussuojat. Treenireissuilla Tintillä oli pelkät jännesuojat. Tintin vanhoista loimista olen säästänyt Bucasin Shamrock Power -loimen. Olen joskus ajatellut, että jos hevonen ei tarvitse kuin yhden loimen, se on tämä. Se sopii kuljetukseen, kuivatukseen ja kevyeksi talliloimeksi.

Tallilla tarvittavat tavarat


Kun tuot hevosen täysihoitotalliin, karsinapaikan hintaan kuuluu yleensä heinä ja kaura. Kaiken muut syötävän joudut hankkimaan itse ja säilyttämään itse hankkimissasi astioissa. Tätä varten tarvitset suuria kannellisia astioita, joista Ikean  Sortera- laatikoiden tyyppiset ovat käytännöllisimpiä. Isoon mahtuu säkillinen rehua ja niitä voi pinota päällekkäin, kunhan muistaa laittaa väliin tukipuut. Pienissä voi säilyttää kivenäisiä tai muita pikkupurkkeja. Rehuja tai mitään ruokia ei yleensä saa talleilla säilyttää (rottien ja hiirien takia) avonaisissa säkeissä.

Rehuja varten tarvitset myös litran tai puolen litran mittoja. Käytännöllisintä on hankkia joka rehulle oma mittansa. Osta myös jonkunlainen kauha, jos aiot syöttää hevoselle turvotettavia mössöjä sekä oma hedelmäveitsi, jos aiot pilkkoa omenoita ja porkkanoita. Mora-puukko ei oikein sovellu siihen tarkoitukseen. Hanki myös paksu vedenkestävä tussi, jolla merkitset tavaroitasi. Mikään ei ole niin ihanaa, kun kirjoittaa uuden hevosen nimeä sen varustelaatikoihin ja muihin tavaroihin! Tässä vaiheesas olet ostanut jo ensimmäisen jesarirullasi.

"Jeesusteippiä tarvii ihan kaikkeen: karsinan oveen ohjeita varten, rehulaatikoiden merkkaamiseen etc. Ja tarve ei lopu ikinä." - Jonna
Jos siis syötät hevosellesi jotain omaa rehua, mikä on hirvittävät tavallista tänä päivänä, talli saattaa pyytää sinua laittamaan rehut valmiiksi. Tarvitset tähän erilaisia kannellisia pieniä purkkeja. Purkkeja kannattaa olla varattuna useampi päiväkerta. Valitse sellaisia, mitä tallityöntekijän on helppo käsitellä. Tässä kannattaa kysyä tallimestarin apua.

Ruokakaukaloiden ja juoma-automaatin pesua varten voi olla syytä varata omat tiskiharja ja pesusieni. Ämpäreitäkin tarvitaan useampia, koska peset milloin mitäkin.

Suolakivi on yleensä hankittava itse. Jos sille ei ole karsinassa telinettä, kiven voi kiinnittää helposti vaikka paalinnarulla. Jos et halua pestä sitä ihan koko ajan, älä kiinnitä sitä ruokakaukalon viereen.

Hevosenomistajan näkymättömät tarpeet


Osta hyvä satulasaippua. Minun suosikkini on Cavalorin suihkutettava, jolla pesen säännöllisesti koko muunkin perheen nahkakengät. Mäntysuovalla peset kesäaikaan harjat ja satulahuovatkin talliolosuhteissa. Siihen tarvitset myös juuriharjan tai jonkun muun vastaavan järeän harjan.

Jyskin, Ikean ja Claes Olssonin kaltaiset kaupat ovat hevosihmisen paratiiseja, sillä niistä saa todella edullisesti pieniä pyyhkeitä, purkkeja, varusteidenpesusieniä, puutarhahansikkaita, ämpäreitä, tavallisia pesusieniä (autonpesusieniä), tiskiharjoja ja kumihanskoja. Post-it -lappuja ja kyniä tarvitset, jos sinun täytyy jättää viestejä. Kyniä ja paperia tarvitaan muutenkin aina.

Ehdoton ykkössuosikkini varusteiden säilytykseen on Ikean Dimpa-kassi. Siihen mahtuu useampikin loimi tai vino pino satulahuopia ja se kestää pakkasta ulkovarastossa toisin kuin useampien loimien omat kassit.

Useimmat miettivät tallivarusteissa ensisijaisesti hevosen ensiapua. Sarjan seuraavassa osassa käsitellään sitä, mutta älä unohda varata hevosen tavaroihin omaan laatikkoonsa ensiapuvälinetä myös itsellesi. Laatikkosi on hyvä sisältää ainakin päänsärkylääkettä, pamautettavia kylmäpakkauksia, laastareita, pumpulia, haavasuihketta, terveyssiteitä ja tamponeja, suklaata, närästyslääkettä ja sakset.


"Tallilla sattuu ja tapahtuu: hevonen vetää riimunnarun kädestäsi, puukotat itseäsi sormeen porkkanoita pilkkoessa tai joku muu äksidentti tapahtuu. Mutta mistään ei koskaan löydy laastareita, näitä pieniä verenvuodontyrehdyttäjiä! Hevosenomistaja kietoo siis haavansa likaiseen rättiin tai karvaiseen pintelipatjaan ja joutuu ajelemaan se kädessä kotiin oikeiden laastareiden luokse." - Tuija R.
Yhä useammat vannovat nykyisin vauvanpuhdistusliinojen nimeen ja putsaavat niillä myös nahkavarusteita. Ne ovat edullisia ja ihan älyttämän monikäyttöisiä. kuten seuraavassa ehdotuksessa esitellään
"Ilman baby wipeseja ei voi pärjätä! Niillä kuuraa hepan nenästä kakka- ja pissaläikkiin sekä saa kaikki akuutit tahrat ratsastajankin vaatteista irti kriittisinä hetkinä. Tietenkin niillä saa pyyhittyä oman naamankin turpeessa pyörimisen tai hikitreenin jälkeen, ja valuneet meikitkin jos alkaa oikein itkettämään, että minkälainen koni tuli taas ostettua..." - Miirumeri


Hevonen tulee, oletko valmis: vertaistukea vai ammattiapua?

$
0
0
Hevosenomistajan on syytä opetella heti alkuun lähdekriittiseksi. Lähdekritiikin opettelemisen tekee vaikeaksi se, että iso osa ongelmista ei aktualisoidu etukäteen vaan vasta sitten, kun tilanne on jo päällä. Ja kun tilanne on päällä, ensiapua on toivottavasti tarjolla lähellä, ehkä jopa naapurikarsinassa.

Nykyisin kuulee sanottavan, ettei hevosenomistajilla ole riittävästi tietoa hevosista. Joskus se onkin totta. Useammassa tapauksessa voi olla kuitenkin enemmän kyse siitä, että hevosenomistaja on kyllä lukenut hevosista paljon, mutta kokenut niiden kanssa aivan liian vähän. Tämä saattaa johtaa tilanteeseen, että yritetään selvitä yksin silloinkin, kun pitäisi jo olla yhteydessä eläinlääkäriin.

Erota vertaistuki ammattiavusta

Internet ja naapurikarsina tarjoavat oivaa vertaistukea. Vertaistuki on joskus vaikea erottaa ammattiavusta. Itse asiassa pelottavan helposti unohtuu, ettei Millyn omistaja ole eläinlääkäri vaan atk-asiantuntija, jolla on ollut elämässään yksi ja ainoa hevonen - Milly. Ero on sama kuin lapsen taaperoaikana tapasi muita äitejä leikkipuistossa. Hiekkalaatikon reunalla äidit yleensä kertoivat yhden lapsen valtaisalla kokemuksella asiantuntevasti, miten lapsia nukutetaan, imetetään, syötetään, sormiruokailutetaan, vieroitetaan tutista (jos nyt edes tuttia annetaan!) ja kehitetään älykkääksi vauvamuskarissa ja -uinnissa. On tietysi ihan luonnollista, että jos joku on joskus antanut yhden hyvän vinkin, häneltä voi saada sellaisen toistekin. Vertaistuki voi silti pahimmillaan huolestuttaa ja pelottaa hengiltä. Silloin siitä ei ole apua eikä se ole tukea.

Toivottavaa tietysti olisi, jos Millyn omistaja ymmärtäisi tässä tilanteessa korostaa, että vaikka hän voi jakaa oman näkemyksensä ja kokemuksensa, hän ei ole eläinlääkäri, satulansovittaja, ontumatutkija tai kengittäjäkään. Ja kehottaisi kääntymään ammattilaisen puoleen. Ammattiapua tallilla toivottavasti osaa tarjota tallinomistaja tai tallimestari. Parasta olisi, jos tallinpitäjä olisi hevosenomistajan apuna ihan kaikissa hevoseen liittyvissä asioissa aina perusratsastuksesta ja ruokinnasta lähtien.

Kirjojen pariin vai nettiin

Netissä pitää osata mennä oikeaan paikkaan, jotta löytää oikeasti apua. Taas löydämme vertailukohteen leikkipuistosta. Kun vertaistuki ei ole toiminut tukena vaan pelotellut kaikilla mahdollisilla diagnooseilla (ja sillä yhden lapsen kokemuksella), on hirveän vaika uskoa neuvolan tätiä, joka sanoo, että älä huolehdi, kyllä se siitä. Useimmiten äiti huolehtii, ja lukee lisää nettikeskusteluja ja blogeja. Sitten kun hän viimein soittaa eläinlääkärille, hänellä on diagnoosi valmiina eikä hän usko lääkäriä, jos lääkäri on eri mieltä, "koska Millyn omistajan kaverin tutun hevosella oli tosi mystinen vaiva, jota tutki viisi eläinlääkäriä, ja kukaan ei löytänyt sitä."

Liikaa vertaistuen ja kirjallisuuden parissa viihtynyt hevosenomistaja ei luota enää mihinkään ei kehenkään. Ja siinä jos missä tarvitaan rutosti ammattiapua!

Amatööriltä puuttuu kokemus, jonka turvin hän osaisi soveltaa kaikkea lukemaansa. Siihen on ihan syynsä, että eläinlääkäriksi opiskellaan vähintään kuusi vuotta ja eläintenhoitajaksi ja hevosalan ammattilaiseksikin vähintään pari - kolme vuotta. Eikä sitä hommaa tehdä tietokoneella atk-asiantuntijan työn lomassa, yhtä tai kahta hevosta hoitaen. Tosin kyllä minulta kerran lukiolainen kysyi, voisikohan hän opiskella eläintenhoitajaksi jotenkin etänä, koska tietää eläimistä jo niin paljon.

Sori, et voi.

Kokemuksen pitää tuoda varmuutta, ei ylimielisyyttä

Hevosen pito yksityistallissa on siis joskus verrattavissa leikkipuistoyhteisöön. Tämä konkretisoituu, jos talli on esikoislapsensa saaneiden yhteisö, josta puuttuu se yksi 10 lapsen äiti, joka on myös 25 lapsen isoäiti ja kasvatusalan ammattilainen. Hänellä olisi perspektiiviä ja auktoriteettia sanoa, että lapset ovat kaikki erilaisia, mutta useimmilla toimii kyllä se, että valot laitetaan ilalla pois eikä lasta nosteta enää syliin joka inahduksesta. Mutta että joskus omat konstit eivät riitä vaan tarvittaisiin järeämpiä keinoja. Hän olisi niin kokenut, ettei hänen auktoriteettiaan kukaan kyseenalaistaisi. Kaikki muut miljoonat vinkin olisivat oikeasti vain vertaistukea eivätkä rinnakkaisdiagnooseja.

Toki joku edelleen hyssyttelisi ja nostaisi syliin, koska on lukenut jostain nettikeskustelusta sen olevan lempeä tie voittoon. Jokainen kasvattakoon lapsensa ja hevosensa tavallaan. Kaikkeen ei voi puuttua eikä kaikkeen vaikuttaa. Ammattilaisen kokemus on kuitenkin silloin parhaimmillaan, kun sillä onnistutaan rauhoittamaan hevosenomistajaa ja auttamaan häntä tekemään oikeita ja fiksuja päätöksiä. Joskus voi käydä niinkin, että hevosenomistaja on mietteineen ja huolineen ihan oikeasti lytätty. Jos tallinomistaja on sanonut huolestuneelle hevosenomistajalle yliolkaisesti, että ei sillä mitään ole. Kun eläinlääkäri on kutsuttu paikalle, hevosella sitten onkin vaikka mitä. Silloin kokemus ei ole tuonut ammattilaiselle varmuutta vaan ylimielisyyttä, jonka myötä auktoriteetti kokee inflaation. Virheitä voi tietysti sattua ihan kaikille eikä kukaan ole niin erehtymätön, että tietäisi ihan kaiken. Perustietoa hevosesta hevosenomistajalla tuskin voi olla koskaan liikaa ja vuosien mittaan kertyvä kokemus tuo varmuutta myös harrastajalle.

Parasta kuitenkin olisi, että jokainen tuore hevosenomistaja pääsisi kokeneen hevosammattilaiseen ohjaukseen ihan alusta alkaen. Sellaisessa ohjauksessa saisi kasvaa hevosenomistajuuteen tavalla, millaista pelkkä vertaistuki naapurikarsinasta ei pysty koskaan tarjoamaan.

Tosin yhteen asiaan maailmassa yhdenkään ammattilaisen auktoriteetti ei vaikuta ja se on hevosen pukeminen. Se tapahtuu aina samalla tavalla kuin naapurikarsinassa.

*********************************
Nurmijärvellä huomenna 21.4.2016 avattavassa Horse & Riderin uudessa liikkeessä arvotaan kaikkien avajaisviikolla asioineiden kesken Hevosenomistajapakkaus, joka sisältää hevostavaroiden lisäksi myös tarpeellista tietoa hevosenomistajalle. Voittaja saa hevosenomistamisen tueksi mm.

Täydellinen tallipaikka

$
0
0
Ei ehkä ole olemassa absoluuttisesti täydellistä tallipaikkaa, mutta minun näkökulmastani tallipaikka on kokonaisuus, joka toimii sekä hevosen että se omistaja kannalta. Harva meistä ostaa hevosta pihan koristeeksi, ainakaan kenenkään toisen ihmisen pihan koristeeksi.

Asioita ei ole tässä tekstissä laitettu tärkeysjärjestykseen. Jos voisin saada tämän kaiken Espoossa, tuntisin olevani hevosenomistustaivaassa. En kuitenkaan tiedä, onko tällaista olemassa muuallakaan Suomessa. Useammissa paikoissa asioita onneksi pystyy tekemään itse, jos niitä ei tallin puolesta saa toteutumaan. Se tietysti vaatii aikaa ja vaivaa.

Listasta voisi toki tehdä spesifimmän. En kuitenkaan halua listata, että toivon karsinoissa olevan riittävästi kuiviketta. Sellainen varmasti tekisi mieli mainita, jos on joskus pitänyt hevostaan tallissa, jossa kuiviketta pihdataan.

Uittaminen on kivaa
  • Tiheät ruokintavälit, mielellään vapaa heinä
  • Hevosilla kokopäivätarhaus tai tarhaus sään mukaan
  • Mahdollisuus valita kuivaheinän ja säilöheinän välillä
  • Mahdollisuus ulkoilla laumassa tai ainakin kaverin kanssa
  • Loimitus sään mukaan
  • Heinäruokinta ulos 
  • Juotto ulos
  • Hyväpohjaiset tarhat
  • EU-standardit täyttävä talli ja hyvä talli-ilma
  • Laidunmahdollisuus
  • Kuivatushuone varusteille
  • Varustetila
  • Lämmin vesi ja vesikarsina
  • Sosiaalitilat (ainakin vessa)
  • Maneesi ja kenttä
  • Hyvät maastot, joita pääsee koluamaan kaikissa askellajeissa
  • Estekalusto
  • Maastoesteitä
  • Mahdollisuus valmentautua
  • Kiva porukka
  • Lyhyt tallimatka
  • Tallilla joustavat aukioloajat
  • Ammattitaitoinen ja kokenut henkilökunta
  • Kengitysten ja muiden virka-aikaan tehtävien rutiinitoimenpiteiden valvomiset ilman hevosenomistajan läsnäoloa (tai ainakin lisämaksusta)
Yhteinen heinäkasa

Maastoesteitä

Rentoilua porukassa

Maastoilua yksin
Omia pikkukisoja

Pulkkailua perheen kanssa

Kavereita

Maastoilua porukassa
Höntsäilyä ja uusien asioiden kokeilua ilman, että muut saavat paskahalvauksen.

Harrastajan hevosenosto-opas

$
0
0

1. Osta hevonen, jolla on kiva ratsastaa

Osta kiva hevonen. Kiva hevonen on sellainen, jolla on mukavaa ratsastaa. Hevosen ei tarvitse täyttää kenenkään muiden kriteerejä kuin sinun. Sen ei ole syytä olla kaikkien muiden mielestä vau, upea ja mieletön esittelykappale. Hanki sellaisia haasteita, jotka voit voittaa. Älä hanki vaikeuksia. Mieti, millä perusteella päädyit yhteen puolisosi kanssa. Ei tämä oikeastaan ole sen kummempaa. Jännittävyys ja yllätyksellisuus on yleensä kiehtovaa vain suhteen alkuvaiheessa. Luonnetta on mahdotonta muuttaa.

2. Osta hevonen, joka on terve

Kaikille niille tulee ennemmin tai myöhemmin jotain vaivaa, mutta jos tiedät valmiiksi, että vaivoja on tiedossa, mieti vielä. Osan vaivoista kanssa voi elää ja harrastaa, mutta osan ei. "No hoof, ho horse", sanoo englantilainen. Harrastaminen ei ole kivaa, jos koko ajan joutuu hoitamaan jotain vaivaa. Ostotarkastukseen kannattaa luottaa.

3. Osta hevonen, joka voi opettaa sinua

Jos et ole hevostenkouluttaja tai superkokenut amatööri, hanki opetusmestari. Opetusmestari tarkoittaa kärsivällistä, koulutettua ja kokenutta, ehkä jo hiukan iäkkäämpää hevosta, joka antaa sinulle virheesi anteeksi. Se ei ole muodikkaan reaktiivinen, mutta sillä on kiva ratsastaa. Jätä projektit osaavammille.

4. Osta hevonen, jota et voi olla ostamatta

Jos se tuntuu omalta ja siihen on varaa, se kannattaa ostaa omaksi. Mutta vain, jos ostotarkastus sanoo niin.
Eikä ihmisellä ole pakko olla hevosta, jos sopivaa ei löydy. Ei ole pakko olla parisuhteessakaan vain siksi, ettei voi olla yksin.

5. Osta hevonen, joka on järkevän hintainen

Ei sen tarvitse olla sikakallis ollakseen hyvä, mutta halvalla saa harvoin hevosta, joka täyttää yllämainitut kriteerit. Lisäksi hevosen hintaa lisää myyjän tietoisuus siitä, että sinä haluat juuri sen hevosen. Oikeastaan on aika sama, mitä hevonen maksaa. Ostat sen ylläpitokuluissa joka vuosi uudelleen eikä se tuota sinulle koskaan mitään.

6. Vie hevonen talliin, jossa pystyt harrastamaan

Osta hevonen vain, jos voit viedä sen talliin, jossa on ne puitteet, joissa voit harrastustasi harrastaa tyytyväisenä. Kesällä olo on nousuhumalainen, mutta krapula iskee marraskuussa.

7. Kerro kiinteät kuukausikulut 1,5:llä, niin saat todelliset kuukausikustannukset

Varaudu aina isompiin kustannuksiin kuin mitä tallipaikka, kengitys, vakuutus ja mahdollinen opetus vievät. Älä laske ulkopuolisen avun (vuokraajien) varaan mitään. Jos jotain tapahtuu, pienetkin vuokraustulot poistuvat ja vakuutuskin korvaa hevosenhoitokuluista vain osan. Hevosia ei voi kääriä pumpuliin ja niiden kanssa sattuu ja tapahtuu aina.

Tintti. Kiva tavis. Niinkuin minäkin. Tässä lähdössä ratsain kotiin Piia Pantsun valmennuksesta Keisarinmäessä Espoossa huhtikuussa 2014.

Parhaiten pussatut ruunat!

$
0
0
Kuukausi sitten pidettiin valokuvakisa ruunien pussaamisesta. Palkintona oli pipo, joita juurikin vasta nyt saadaan lähtemään voittajalle. Tai itse asiassa voittajille, koska eihän se nyt oikeasti ole kovin helppoa valita yhtä parasta kuvaa. Kiitos ihanista kuvista Tiina Ellen Vähäsarja sekä Karola Auhto.

Fortter halusi vastata omistajansa Tiinan pusuun! Kuva: Tiina Ellen Vähäsarjan kotialbumi (julkaistu luvalla)

Haflinger-ruuna Ben, 23, saa lähtöpusun Iidalta, 5. Talliltahan ei koskaan lähdetä ilman suukkoja. Kuva: Karola Auhdon kotialbumi (julkaistu luvalla)
Kuvakisan voittajille on lähetetty pipoja ja tuubihuiveja oman valinnan mukaan! Kiitoksia kaikille kuvakisaan osallistuneille.

Mikä on kun ei taidot riitä?

$
0
0
Tiedätkö sen hevostyypin, joka ei koskaan viitsisi tehdä mitään ylimääräistä? Saat sen kyllä avuille alkuratsastuksen aikana, mutta jos kävelet hetkenkin pitkällä ohjalla, menetät kaiken ja saat aloittaa alusta. Ihan kuin hevonen olisi yhtäkkiä buutattu tyhjäksi.

Sitten tiedätkö sen hevostyypin, joka tekee moitteettomasti duunia koko tunnin tauoista huolimatta. Tämä tyyppi jatkaa edellisestä niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta jos se on alkutunnista saanut jonkun kohtauksen, se kohtaus on yhtä vaikea saada unohtumaan kuin ensin mainitussa tapauksessa saada työtä vieroksuva eläin ymmärtämään, että meillä oli tauko eikä duunipäivä suinkaan päättynyt vielä tähän.

Sitten tiedätkö sen hevostyypin, jonka kanssa ei koskaan esiinnyt kumpaakaan näistä ongelmista. Kun sen selkään menee, se alkaa välittömästi toimia ratsastajan taitotasosta huolimatta. Sitä ei hetkauta mikään missään koskaan milloinkaan. Se on virkeä ja eteenpäinpyrkivä. Sen työskentelymotivaatio on pääsääntöisesti kunnossa.

En minäkään.

Maunomiehen kanssa kiinteitä esteitä maneesissa viime talvena. Kuvan hevosta ei ole satutettu tai loukattu tätä tekstiä kirjoitettaessa.

Pahat, pahat poniäidit

$
0
0
Vanhempani kuuluvat suuriin ikäluokkiin. Luulen, että heidän ikäluokalleen oli aika lailla helpotus se, että lapset alkoivat harrastaa jotain. Se tarkoitti, että lapsilla oli tekemistä eikä heidän peräänsä tarvinnut enää katsoa. Harrastusten myötä alkoi itsenäinen elämä isossa maailmassa.

Minun lapsuudessani ei lapsia juuri kuskailtu harrastuksiin, jos ei ollut ihan pakko. Vanhempia ei liioin näkynyt treeneissä. Harrastuksissa järjestettiin kyllä erilaisia oppilasiltoja ja näytöksiä, joihin vanhemmat sitten kerran-kaksi vuodessa kutsuttiin. Yhden kaverin yrittäjäisä kävi lastensa kuorokonserteissa nukkumassa pois 90-luvun lamapaineiden tuomaa väsymystä. Oli niitäkin, joiden vanhemmat eivät vain päässeet paikalle. Harmin näki aina lasten kasvoilta. Joskus se purkautui katkerana kiukutteluna: "onneksi vanhempani eivät ole täällä kyyläämässä".

Tyttäreni ratsailla noin kaksivuotiaana, jolloin hän itse keksi pyytää päästä hevosen selkään.
Muutama tallikaveri minulla kyllä oli sellainen, joiden vanhemmat olivat poikkeuksellisesti enemmän mukana lasten harrastuksissa. Tömä tarkoitti sitä, että lapsilla oli tallilla eväät mukana, lapsia vietiin ja haettiin ja heidän ratsastustaan ja kilpailujaan käytiin katsomassa. Päättelimme sen johtuvan siitä, että monet näistä tallikavereista olivat ainoita lapsia. He saivat vanhemmiltaan jakamatonta huomiota sekä myös jakamattoman rahoituksen harrastukselleen. Eipä heillä kuitenkaan hevosia näkynyt. "Nuo vanhemmat kyllä ostaisi sille varmasti hevosen, jos vaan olisi rahaa", joku totesi katkerana. Sopivassa määrin kannustavat ja kiinnostuneet vanhemmat olisivat kelvanneet ihan kaikille. Rahaahan ei ollut kellään, joten rahasta ei sellaisenaan tarvinnut olla kateellinen.

Hirvittävän monet meistä keski-ikäisistä ja -ikäistyvistä olemme harrastaneet yksin. En moiti yhtäkään vanhempaa, joka yrittää hyvittää tämän kokemansa yksinäisyyden omille lapsilleen sillä, että antaa näiden harrastaa, mitä haluaa ja pyrkii osallistumaan ja elämään lapsen mukana lapselle tärkeässä asiassa. Se tietysti pitää muistaa, että lapsen pitää saada muodostaa oma maailmansa ja oma identiteettinsä harrastuksensa kautta eikä lapsi saa olla vanhempiensa unelmien jatke. Nuorisotutkija Mikko Salesvuo toteaa oivallisesti, että vanhempien pitää pysyä mahdollisimman kaukana lapsensa harrastuksesta. Lue juttu täältä.

Voin kuitenkin helposti kuvitella, millainen onnentunne läikähtää sen vanhemman rinnassa, jonka jälkikasvu kiinnostuu vanhemmalle itselleen rakkaasta lajista. Yhtäkkiä keskustelunaiheet ovat yhteisiä. Intoutumisen tunteen voi jakaa. Väsymyksen ja haasteet pystyy muistamaan omasta takaa ja lapsen tukeminen tappion hetkinä nousee ihan uudelle tasolle.

Jos lapseni kiinnostuisivat ratsastuksesta, olisin varmasti haltioissani ja joutuisin pistämään jäitä hattuun. Kun itsestä on ihanaa mennä tallille, olisi tietysti ihanaa jakaa tuo tunne jälkikasvun kanssa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että se on mieheni, joka pääsee nauttimaan tuosta kaikesta ainakin hetkeksi: tytär on nimittäin ilmoittanut aloittavansa koripallon ja mies on jo alustavasti valinnut tyttärelle joukkueen.

Se on tietenkin Tapiolan Honka, missä iskä itsekin pelasi.

Ostoponnisteluja

$
0
0
Olen selannut viime aikoina paljon hevosenmyynti-ilmoituksia. En uskalla vastata yhteenkään.

En voi pyytää videoita, koska niitä on tarjolla vain tosiostajille. Jos en pidä hevosesta videoiden perusteella, en varmaankaan ole ollut tosiostaja.

Entä riittääkö tavoitteellisen kodin määritelmäksi se, että haluaa kilpailla kenttäratsastuksessa maksimissaan helppoihin luokkiin asti? Jos haluan käyttää hevosta pari-kolme kertaa viikossa maastossa, en voi ainakaan vastata ilmoitukseen, jossa kieltäydytään myymästä hevosta puskahevoseksi tai tädinkuljettimeksi. Se sinänsä onkin vaarallinen asia, koska olen täti-ikäinen. Minulle ei halua myydä hevosta kukaan.

Puhumattakaan nyt siitä, että ei kai yksikään hevonen nyt sovellu siihen tarkoitukseen, että sillä joskus lapsi ratsastaisi. Paitsi että lähes kaikki tuntemani hevoset soveltuvat, mutta myytävistä ei yksikään. Ne on herkkiä, poneista hevosiin siirtyville junnuille sopivia, reaktiivisia, räjähtäviä ja kapasiteetikkaita. Vain yhden ihmisen hevosia. Niitä ei saa koskaan myydä eteenpäin tai saa jonkun exex-omistajan vihat niskaansa, joka halusi hevoselleen loppuelämän kodin, vaikak ei pystynyt sitä itsekään tarjoamaan. Sitä paitsi minun pitäisi varmaan lähettää jo tiedustelun yhteydessä myyjälle palkkakuittini, koska lisätietoja hevosesta annetaan vain sille, jolla on talous kunnossa. Lapsi minä en nyt sentään ole. Aikuisena saan ottaa yhteyttä.

Ymmärränhän minä, että hevosen myyminen on vaikeaa. Joku myy kilpahevosta, mutta sitä kysytään maastokuljettimeksi. Tidusteluja varmasti tulee, vaikka rahaa ei ole eikä muutakaan ymmärrystä. Mutta uskotteko, noita ilmoituksia selatessa tulee olo, että ostaminen se vastaa vaikeaa onkin! Taidan siis laittaa tähän oman ilmoitukseni:

Halutaan ostaa potentiaalinen hevonen. 
Vain  tosimyyjien ja aikuisten yhteydenotot.
Arvaa, millaisen haluan, niin ostan sen.
Älä tarjoa, ellet ole ihan varma.
Kaikesta.


Elämäntilanneystävyydestä

$
0
0
Lukioikäisenä ystävät olivat kaikki kaikessa. Vannottiin, ettei ystävyyden väliin tule yksikään mies eikä mikään muukaan asia. Kun oli asunut samalla paikkakunnalla lapsesta asti ja opiskellut samalla luokalla samojen ihmisten kanssa koko ajan, oli helppo puhua ikuisen ystävyyden puolesta. Friendship never ends.

Nuo nuoruusiän ystävyyssuhteet ovat sellaisia, jotka ovat kestäneet välimatkoja, erilaisia elämntilanteita ja erilaisia elämäntapoja. Muutto opiskelujen perässä toiseen kaupunkiin antoi kuitenkin esimakua siitä, mitä on elämäntilanneystävyys. Opiskelujen päättymisen ja työpaikkojen vaihtumisen jälkeen, äitiyslomista nyt puhumattakaan, on joutunut väkisin huomaamaan, että valtaosa aikuisiällä solmituista ystävyyssuhteista pysyy yllä vain samankaltaisen elämäntilanteen tai elämäntavan ansiosta; on tallituttuja, leikkipuistotuttuja, työkavereita, naapureita. Kaikki he ovat ihmisiä, joiden läsnäolo on todella tärkeää niissä puitteissa, joissa heidän kanssan viettää aikaa, mutta joita ei koskaan tule tavattua muissa ympyröissä. Miksikö? Koska aika, koska puheenaiheet.

Nuorempana koin valtavasti syyllisyyttä siitä, etten pystynyt levittämään todellisen ystävyyden määritelmän täyttäviä verkkoja kaikille elämänalueille. Ensimmäisessä aikuisiän työpaikassani tuntui luontevalta tutustua uusiin työkavereihin myös työpaikan ulkopuolella. Sitten ostin hevosen ja sain lapsia. Jokainen tietää, miten nuo kaksi asiaa vaikuttavat spontaaneihin terassikäynteihin. Käyn todella harvoin missään muualla kuin töissä ja tallilla.

Hätkähdin joskus, kun eräs keski-ikäinen hevosenomistaja tavoilleen uskollisesti töksäytti meille talliystävyydestä puhuneille, että ketkä meistä muka ovat oikeasti ystäviä keskenään. "Täällähän me vain näitä hevosia hoidetaan ja jutellaan, mutta kuka muka haluaisi nähdä ketään tallin ulkopuolella?"

Uskallan sanoa, että tätä kyseistä päivänsädettä en ole hirveästi ikävöinyt, mutta aika monia tallilta tuttuja elämäntilanneystäviä olen. Tämä hevosjuttu nyt kuitenkin on aikuisen elämäni pysyvin ja pitkäkestoisin juttu heti parisuhteen ja perheen jälkeen. Hevosharrastus yhdistää eri ikäisiä ihmisiä ammattiin ja muuhun elämäntilanteeseen katsomatta. Ei sitä pidä vähätellä sanomalla, että täällä me vain hevosia hoidetaan eikä muuten haluta toisiamme nähdä.

Eihän meillä kellään ole mitään muuta!



Lapsella on täitä!

$
0
0
Ihmiset päivittävät Facebookissa kaikenlaista lastensa sairauksista. En ole ihan varma, missä vaiheessa vanhemmat ymmärtävät, että lapsellakin on yksilönsuoja eikä hänen kaikki  vaivansa kuulu Facebookkiin äidin ystävien (joo, yleensä äidin) tykättäväksi tai kauhisteltavaksi. Lukioikäisille olen joskus sanonut, että kannattaa olla äidin ja iskän Facebook-kaveri ihan siksikin, että vain sillä tavoin voi vahtia, mitä äidit ja iskät teistä oikeasti kertovat netissä.

Päiväkotien ovista on aina luettavissa, mitä kaikkea kivaa tautikimaraa milloinkin on tarjolla. Ei ne siellä saisi tietysti olla esillä, mutta harva siitä ymmärtää valittaa. Millaistakohan olisi aikuisen tulla töihin ja lukea ulko-oven seinästä, mitä kaikkea tänää työpaikalla sairastetaan? Ja sitten vain bingo pystyyn, onko tauti Seijalla vai Minnalla vai molemmilla ja miten Mikko tähän liittyykään.

Olen lukenut lukemattomia vesirokko/oksennustauti/korvatulehdus/vatsaripulikierre vol.274 -päivityksiä. Yhtään Lapsellani on taas täitä -vuodatusta en ole nähnyt. Meneekö siinä raja? Ovatko täit jo samassa kastissa sukupuolitautien kanssa, että oma vika? Tai siis vanhempien vika, kun eivät pese lapsiaan. Vaikka eihän siitä ole kyse. Kulissien takana juteltaessa selviää, että täitä on ollut useammassa kuin joka toisessa perheessä. Kaikki tietävät, että täishampoot kuivattavat päänahkaa ja kutinan tunne jatkuu koko perheellä vielä monta viikkoa hoitojen jälkeen. Ja että apteekista saa sellaisia täishampoopesun jälkeistä päänahan kutinaa estävää hoitoainetta, joka viilentää kuin linimentti.

Sitten jos arpa napsahtaa omalle kohdalle, sitä kiittää, että omistaa kypärän, jonka sisukset voi irrottaa ja pakastaa tai pestä.

Rakas kypäräni pitäisi pian vaihtaa uuteen. Sillä on tiputtu liian monta kertaa ja se on palvellut jo neljä vuotta.


Hengaillaan kentän laidalla

$
0
0
Tiedän yhden hevosen, joka on aika vaikea ratsastaa avuille. Se on jäykkä ja ehkä vähän vino. Se ei sitten millään antaisi selästä läpi eli siis tuntuisi tulevan pohkeen ja ohjan väliin. Kovin helpolla siis.

Olen nähnyt tuon hevosen selässä useita ratsastajia. Kaikki taitavia, mutta erilaisia ratsastajia. Yksi ratsastaa eleettömästi ja osaa vaatia hevoselta liikkeen koko rungon läpi. Toinen ratsastaa vaan eikä välitä muodosta. Kolmas yrittää, mutta on vähän jäykkä eikä jaksa pitää vaadettaan yllä montaa askelta putkeen. Se olen minä. Olen minä saanut siltä joskus pari pehmeää askelta pitkällisen ratsastuksen jälkeen. Se on väsyttänyt niin minut kuin hevosenkin. Meillä ei sillä tavalla perinteisesti ihan synkkaa.

Tyytyväisimmillään olen tuon hevosen nähnyt, kun sen selässä istui miellyttävän täydellisesti sen liikkeisiin mukautuva aikuinen nainen. Siis sillä tavalla istuntatuntioppikirjamainen istuja. Hevonen ei liikkunut peräänannossa, mutta sen liikkeessä oli sellaista joustoa ja letkeyttä, että se olisi saattanut hetkenä minä hihkaista, että nyt minä olen tyytyväinen. Siltähän ei vaadittu muuta kuin tahtia. Muoto olisi ollut seuraava askel.

Havainto sai miettimään, että kun viime aikoina olen salakavalasti omaksunut "vaadi sitä tekemään oikein, äläkä anna sen kusettaa" -tyylin, pitäisikö sittenkin höllätä ja antaa liekaa? Olisi mukavampaa mennä hommiin kun ei varustautuisi käymään väsytystaistelua, jonka kuitenkin ennen pitkää tulisi häviämään?

Samalla mietin, että tulee seurattua aivan liian vähän muiden ratsastusta. Pitäisi olla enemmän aikaa hengata kentän laidalla tarkkailemassa muita.

Toisten tarkkailemisesta voi oppia ja haltioitua. Tämä kuva on Apassionatasta 2016.


Kukka kasvaa kastelusta, ihminen kasvaa kehuista

$
0
0
Kysyn usein lukiolaisilta, mitä sellaista olet oppinut harrastuksesi parissa, mistä voi olla hyötyä opinnoissasi. Monia kysymys naurattaa, varsinkin jos lätkänpelaaminen sujuu, mutta opinnot eivät. Loppujen lopuksi kyse on aika lailla samasta asiasta. Mukavien harrastusten parissa mielenkiintoa on vain helppo pitää yllä väsyneenäkin. Useimmat myöntävät, että onhan se pelaaminen mukavampaa kuin treenaaminen. Miehenikin muisteli, miten raivostuttavaa oli lukioikäisenä tehdä mäkivetoja  pururadalla. Se kuitenkin kuului korisvalmentajan määrittelemään kesäohjelmaan. Motivaatio pysyi yllä sillä, että siitä tiesi olevan hyötyä siinä, mitä haluaa tehdä. Eli pelata. Monella lukiolaisella opiskelumotivaatio ei pysy yllä, koska heiltä puuttuu lukionjälkeinen tavoite. Kun tavoite on määritelty, alkaa moni asia maittaa eri tavalla.

Olisi tosi vaikea työskennellä opona, jos ei itse miettisi samoja asioita, mitä oppilaiden pyytää miettivän. Hevoset ovat opettaneet minulle eniten juurikin murrosikäisistä ja toisin päin. Silti ei ole aina helppoa muistaa, mitä on oppinut saati yhdistää oppimaansa käytäntöön. Siinä pitää joka kerta ladata itsensä uudelleen. Molemmat ovat vähän samalla tavalla rajojen tarpeessa, mutta kaipaavat niin kovasti kehua ja kannustusta, ettei ole tottakaan! Kukka kasvaa kastelusta - ihminen kehuista.

Tärkeä yhdistävä tekijä hevosten ja murrosikäisten välillä on se, ettei suuttumustaan saa koskaan jättää päälle. Joskus rajanveto on tarpeen tehdä napakasti, mutta mitä kovemmin joudut suuttumaan, sitä enemmin sinun on jaettava kehuja seuraavassa tilanteessa. Se on rajanvetoa ja se on rakkautta. Se tekee kontrastin oikean ja väärän välille. Toiset ovat luonteeltaan rajattomia ja heidän kanssaan vaaditaan paljon enemmän tällaista kasvatustyötä kuin niiden kanssa, jotka eivät testaa rajojaan koko ajan vaan oppivat kerrasta. Kyllä lukiolaisissakin on niitä, jotka laittavat kännykkänsä pois oma-aloitteisesti. Sitten on niitä, joiden mielenkiintoa täytyy ylläpitää kaikin mahdollisin konstein, tai käsi hakee kännykän. Jokainen osaa varmasti sanoa, kumpaan ryhmään se oma hevonen (tai lapsi) kuuluu. On hevosia, joita voi syötellä narusta ja joita voi ongelmitta taluttaa nurmimättään ohi. Sitten on niitä, joista tulee helvetin vaikeita taluttaa, jos niiden koskaan annetaan aterioida taluttamisen lomassa.

Kysyin lukion tutor-oppilailta, millainen on hyvä opettaja.  Hyvä opettaja sanoo aiheesta, mutta ei nalkuta tottumuksesta. Hyvä opettaja on johdonmukainen ja sillä on aina samat säännöt. Hyvä opettaja ei rankaise viime viikon virheistä vain tottumuksesta. Hyvä opettaja kertoo, mitä se haluaa oppilaiden tietävän eikä järjestä kompakysymyksiä vain osoittaakseen olevansa parempi kuin oppilaansa. Hyvä opettaja kehuu ja kannustaa. Hyvä opettaja ei ole sillä tavoin pahalla tuulella, että se purkaa sitä oppilaisiin syyttä. Hyvä opettaja selittää uudelleen, jos me ei ymmäretä.

Minusta samat asiat pätevät meihin harrastajiin satulassa. Ei saa nalkuttaa turhasta. Ei hevosille eikä niille tallin teineille.

Ettei nyt vain sattuis mitään

$
0
0
Oisko mun parempi vaa pysyy himas 
Ettei nyt vaa sattuis mitään 
Mut taas oon radalla mua kuumottaa 
ettei vaa nyt sattuis mitään 
Ne heittää ulos mut mä löydän aina bäkkii 
ettei nyt vaa sattuis mitään 
Mun kohtalo on kai kirjotettu tähtii 
ettei nyt vaa sattuis mitään 
(Nikke Ankara: Ettei nyt vain sattuis mitään) 


























Kaviokuumeesta ja vatsahaavasta

$
0
0
Minulla on kaksi hevosenhoitoon liittyvää painajaista: kaviokuume ja vatsahaava. Ensimmäinen johtuu siitä, että Tintti sairasti cushingin tautia, johon liittyi kohonnut kaviokuumeriski. Jälkimmäinen taas on seurausta siitä, että olen seurannut sivusilmällä vatsahaavojen hoitamista. Olen pitänyt aina sormet ja varpaat ristissä, etten joutuisi itse niitä koskaan hoitamaan.

Minulle on joskus kerrottu, että kaviokuumeherkän hevosen päästämistä laitumelle pitäisi harkita tarkasti. Vatsahaavaherkän hevosen arki taas pitäisi tehdä mahdollisimman stressittömäksi eikä siltä saisi pantata ruokaa eikä juomaa, edes aitauksessa. Tällaisten hevosten ruokintaan liittyy monia pieniä juttuja, joissa pitkän linjan hevosammattilaisten kokemusta ei voi korvata minkäänlaisella kirjatiedolla, blogikirjoituksella tai naapurikarsinan ohjeella. Onnekseni selvisin hevoseni kanssa noilla edellämainituilla ohjeilla. Tinttikin sai aina vihreää.


Kaverin seura lisää hevosen hyvinvointia. Toki se myös lisää hevosen loukkaantumisriskiä ainakin aluksi, mutta pitkällä tähtäimellä toistensa läheisestä seurasta nauttivat hevoset riekkuvat vähemmän kuin yksin pidettävät. Hevoset kun kuitenkin ovat laumaeläimiä hintalapustaan riippumatta ja jokaisen hevosenomistajan on varauduttava naarmuihin ja ruhjeisiin. Ontumiakaan ei voi täysin estää.  Ei se ole hevosten kanssa sen kummempaa kuin lastenkaan kanssa: rapatessa roiskuu ja joskus pitää pysyä vuodelevossa. Se yksi kuumeeton päivä sairauden päälle vain tuppaa unohtumaan turhan helposti. Tintti joutui olosuhteiden pakosta yhdessä vaiheessa tarhaamaan yksin ja se suretti minua kovasti.

Hevonen on kallis eläin ylläpitää ja se ostetaan lähes poikkeuksetta siksi, että sen kanssa voidaan harrastaa. Minusta on ihan järkyttävän epäreilua, että kilparatsastajat haukkuvat pihapollejen pitäjiä lepsuiksi kukkahattuilijoiksi, jotka taas puhuvat eläinrääkkäyksestä aina, kun joku mainitsee sanan kilparatsastus. Jokainen kuitenkin pitää hevostaan niin, että se tuottaa suurimman mahdollisen henkisen tyydytyksen hänelle itselleen. Toinen saa sen maastoilusta, joku toinen kilparatsastuksesta. Kummassakaan tapauksessa ei ole kiveenhakattua, että hevonen kärsii tai on kärsimättä. Jos olisikin olemassa joku viisasten kivi, mutta kun sellaista ei ole. Yhden hevosen kanssa toimivat ratkaisut eivät välttämättä toimi jonkun toisen hevosen kanssa.

On hirveän vaikea tietää vieraiden hevosten (mielen)terveydestä mitään. Toisten hevoseomistajien panettelu itseään korottamalla on sitä paitsi hyvin rumaa. 




Mrs Märkä T-paita 2016

$
0
0
Kesällä minä ratsastan mieluummin sateessa kentällä kuin hikisen kuumassa maneesissa.  Kenttä muuttuu sateesta useimmiten hyväksi, ilma raikkaaksi ja hevonen virkeäksi. Ja jos kenttäkisoihin mielii, niin sinä päivänä kuitenkin sataa kaatamalla. Olisi siis hölmöä olla treenaamatta sateessa. Niin pelaat kuin treenaat, kuuluu vanha sanonta.

Minulla oli hevosenomistaja-aikoihin tapana säilyttää tallilla varavaatekertaa ihan siksi, että joskus sade yllätti maastoilijan. Märissä vaatteissa tulee aika nopeasti kylmä. Nykyisin minulla ei yleensä ole mukana vaihtovaatteita, ei aina sadetakkiakaan. Ja joskus sitten taivaat avautuvat juuri sillä hetkellä kun pääset tallinpihaan.

Viime viikolla satoi tasan tunnin. Jäimme ulos ratsastamaan, koska "eiköhän tuo kuuro mene kohta ohi". Ei mennyt. Puolivälissä alkoi viimeistään kaduttaa, etten jättänyt hupparia talliin, sillä nythän minulla oli kaikki vaatteet märkinä. Ratsastushousuista alkoi nousta jotain kummaa vaahtoa reisien kohdalta. Tunnin loppuvaiheessa minulla litisi alushousutkin vedestä ja koska jalassani oli ratsastusalushousut, tunne oli todennäköisesti vastaava kuin jos olisi mennyt uimaan terveyssiteen kanssa. Oli muuten ainoa kerta kun olen ajatellut noista alushousuista jotain negatiivista.

Kun soitin tallilta lähtiessäni miehelleni ja sanoin olevani aivan litimärkä, hän luuli minun ratsastaneen itseni hikeen; 15 kilometrin päässä tallista ei nimittäin ollut satanut pisaraakaan. Koska ruokakaupassa oli pakko käydä, hytisin Lidlin hyllyjen välissä ja onnistuin vain vaivoin pidättäytymään lohdutus-ihan-minkä-vaan ostamisesta.

Mrs. Märkä T-paita ja Herra Herkkis.



Oikea määrä ruokaa ja liikuntaa

$
0
0
Moni blogia pitkään seurannut saattaa muistaa minun maininneen, että vuosia sitten suunnittelin suomenhevosruunan hankkimista. Asiat menivät sillä tavoin putkeen, että ostin lopulta täykkäritamman. Noilta suomenhevoshaaveilun ajoilta on peräisin kirjahyllyyyni päätynyt Markku Saastamoisen toimittama tietokirja Suomenhevonen. Se julkaistiin suomenhevosen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi vuonna 2007.

Olen aina tykännyt tietokirjojen lukemisesta. Niissä asiat on selitetty hyvin yksinkertaisesti ja niissä esiintyvään tietoon uskaltaa luottaa. Saastamoinen kirjoittaa, että "suomenhevosen energiankulutus työtuntia kohti on pienempi kuin lämminverisen ravihevosen tai puoliverisen". (Saastamoinen 2007, 191.) Oli hevonen minkä rotuinen tahansa, se käyttää kuitenkin energiaa ihan samoihin asioihin: elintoimintojen ylläpitämiseen, lihastyöhön, kasvuun ja mahdollisesti tiineyteen ja maidontuotantoon. Yksilöllinen ravinnontarve vaihtelee koon, rodun, sukupuolen, iän ja luonteen mukaan. Muita merkittäviä tekijöitä ovat rasituksen aikaiset sääolosuhteet (lämpötila), valmennuksen laatu ja taso sekä ratsuhevosilla myös ratsastajan taidot. (Saastamoinen 2007, 190.) Yleensä aloitteleva ratsastaja ei osaa vaatia hevoselta yhtä paljon kuin edistyneempi ratsastaja, vaan harjoitus kohdistuu etupäässä ratsastajan kehittämiseen.

Läskit hevoset

Ratsuväkeä kuuluu usein haukuttavan siitä, että he syöttävät hevosiaan ihan liikaa ja liian lihaviksi. Sen lisäksi ratsuväki liikuttaa hevosiaan aivan liian vähän. Vatsahaavakammoisina meillä on tietysti kiusaus kaataa hevostemme eteen enenevässä määrin ravintoarvoiltaan huippulaatuista (säilö)heinää samalla, kun hevosemme seisovat päivät pitkät paikallaan sitä syömässä. Hyvänä rehunkäyttäjänä tunnettu suomenhevonen lihoo takuulla, sillä moisesta lihoo myös puoliverinen.  Täysikasvuisen suomenhevosen heinämäärä on noin 6-7 kg/päivässä. (1,1-1,4 kg/100kg elopainoa) Olkea voi syöttää suoliston täytteeksi enintään 2-4kg päivässä. Ravintoarvoa sillä ei juuri ole. (Saastamoinen 2007, 192.) Suomenhevosten ruoansulatusfysiologiasta ei ole tehty vertailevaa tutkimusta muiden rotujen kanssa, mutta suomenhevonen on metsähevosena menestynyt kuitupitoisella ja heikkolaatuisellakin rehustuksella vallan hyvin. (Saastamoinen 2007, 189.)

Harraste- ja vapaa-ajan hevosten tekemä työ on poikkeuksetta melko kevyttä, vaikka niillä vähän kilpailtaisiinkin. "Kilpahevosen ruokinnassa on tärkeä huolehtia siitä, että hevonen saa riittävästi ehergiaa lihastensa polttoaineeksi. Tämä merkitsee heinän osuuden vähentämistä ja väkirehujen osuuden lisäämistä päivittäisessä rehuannoksessa", kirjoittaa Saastamoinen.  (Saastamoinen 2007, 201.)  Tässä nousee valtavan merkittäväksi sen tarkka arvioiminen, milloin hevonen on kevyellä liikutuksella ja milloin rankassa valmennuksessa. Tunti päivässä on minimivaatimus niin hevoselle kuin sen omistajallekin. Jos hevonen liikkuu vain tunnin päivässä, se ei voi eikä saa olla rankkaa urheilua, koska ajallisesti siinä on liikuntaa melko lailla vähän. Sitä ei voi painella täysillä.

Monet ovat menettäneet kosketuksensa siihen, mikä on kevyttä urheilua ja mikä on raskasta urheilua. Jos me ihmiset ymmärtäisimme, ettei meidän tarvitse lisätä omaankaan ruokavalioomme juuri mitään erityistä, vaikka juoksisimme tunnin lenkin joka ilta, näkökulmamme laajenisi. Toki ihmisilläkin tähän vaikuttaa koko, ikä, sukupuoli ja moni muu tekijä.

Tasaiset ruokintavälit ja pienet annokset

Vaikka kirja käsittelee suomenhevosia, moni asia on täysin yleistettävissä kaikkiin hevosiin. Hevonen pitää ruokkia pieninä annoksina, vähintään kolmesti päivässä ja mielellään tasavälisesti. Päivällä ruokintojen välin tulee olla 6 -7 tuntia ja pisimmän välin yöllä tulisi olla enintään 10-12 tuntia. (Saasatamoinen 2007, 195). Monet käyttävät heinähäkkejä ja -verkkoja estääkseen hevosia hotkimasta ruokiaan kerralla. Useimmat ovat silti sitä mieltä, että hevosen vatsassa tulisi aina olla karkearehua.

Mitä enemmän väkirehuja syötetään, sitä tasaisemmin ne on päivän mittaan jaettava. Vanha ohje hevosen ruokinnasta pätee edelleen: karkearehut (heinä) syötetään aina ennen väkirehuja. "Tämä estää väkirehujen liian nopan syömisen ja varmistaa runsaan syljenerityksen, mikä valmistaa ruoansulatuskanavan vastaanottamaan väkirehuannosta ja neutralisoimaan mahalaukun happamuutta."(Saastamoinen 2007, 195.) Tämä auttaa ehkäisemään vatsahaavariskiä. Melko lailla ristiriitaisia tunteita saattaa herättää tämän jälkeen kehotus ruokkia kilpahevosia kilpailupäivina pääasiallisesti väkirehuilla ja vain vähäisellä heinämäärällä (alle 2 kg/ruokintakerta). Se ei kuitenkaan tarkoita heinän määrän pudottamista nollaan. Ylimääräisiä eli arjesta poikkeavia heinäannoksia ei ole syytä pitää hevosen nenän edessä edes trailerissa. Väkirehujakaan ei pidä lisätä lisäenergian toivossa, sillä suuret hiilihydraattiannokset saattavat aiheuttaa lihaskipuja ja lihaskipuja nimenomaan seuraavana päivänä. (Saastamoinen 2007, 202.)

Hevosella pitäisi siis ruokintaväleistä huolimatta päästä nauttimaan karkearehusta koko ajan, sillä vaikka sen elämä on muuttunut aroilta kotieläimeksi, sen ruoansulatusmekanismi on pysynyt ennallaan. Meidän on syytä muistaa, että hevosen hyvinvointi ei kuitenkaan ole kiinni siitä, että muistamme ruokkia sitä koko ajan. Lajityypillisesti sen pitää myös liikkua koko ajan. Tunti päivässä ei ole tarpeeksi eikä jatkuvaa liikkumista voi korvata millään muodikkaalla HIIT-treenillä. Ne ovat ihmisten juttuja.

Valokuva kirjan kannesta Suomenhevonen,
Markku Saastamoinen (toim.)
Suomen Hippos Ry:n julkaisuja.
Gummerrus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2007

Edit! Klo 12:16. Poistettu maininta hevosen vatsalaukusta.

Jo joutui armas aika ja poni suloinen

$
0
0
Jo joutui armas aika ja poni suloinen
Kauniisti mielen täyttää tuo suomenhevonen
Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon
On mulla uusi poni, mä herään elohon! 




Ensimmäinen koeratsastus 6.5.2016


Oma poni kullan kallis 2.6.2016!
 Ihanaa kesää 2016 teille kaikille!
Anniina ja Päde

Ostit sitten suokin

$
0
0
Jos en olisi viime kesänä rakastunut Alavuden ratsastuskoululla Lentoveikkoon, en olisi kuuna päivänä ajatellut haluavani itselleni suokkia. Ennen Tinttiä ajattelin kyllä, että minulle sopisi suokkiruuna. Ostin sitten täykkäritamman, vähän vahingossa. Nyt haaveilin pitkään täykkäristä ja ostin suokkiruunan ja vielä melko pienen sellaisen. Miten siinä niin kävi?

Suomenhevonen ei ole kovin trendikäs kilparatsu. Vai onko sittenkin? Perinteisesti suokki on ihmisten mielestä ravuri tai puskaratsu eli ei oikeastaan kelvollinen kuin niille, jotka eivät osaa ratsastaa. Suokki on kylmäverinen ja kohlo. Ehkä siitä voi paremman puutteessa saada ihan pätevän kouluratsun, mutta eihän ne esteitä hyppää. Monen ajatus on se, miten Ellikki kommentoi ostostani instagramissa: "Teit kulttuuriteon. Olet se naapurintäti, joka ostaa suomenhevosen ihan siksi, että on ihana omistaa suomenhevonen."

Suokeissa lienee se vika, että ne eivät kiinnosta kilparatsuina. Tämä johtunee siitä, että näppärimmät estesuokit ovat yleensä aika pieniä, lähes pienhevosia. Pädelläkin on säkäkorkeutta vain 148cm. Melkein ponikokoisena se ei kiinnosta aikuisia. Tällaisten suokkien vitsaus on sekin, että ne eivät koostaan huolimatta ole lastenratsuja. Jos kisaradalla näkee suokin, sen selässä harvemmin näkee juniorin.

Miksi sitte Päde? En etsinyt suomenhevosta, mutta Päden myynti-ilmoitus kutkutti ja katsoin sen monta kertaa. Laitoin jopa hupimielessä eräälle tutulle viestin, että mitä jos ostan tästä ponin! Päde kuitenkin oli myynnissä lapsuuden kotikaupunkini vieressä, joten otin yhteyttä henkilöön, jolla Päde oli myyntivälityksessä ja sovin koeratsastuksen äitienpäiväviikonlopulle, jonka vietimme Lappeenrannassa. Kun kiipesin Päden kyytiin, tajusin klassisesti heti, että tämä hevonen on minun. Se tuntui samalta kuin se poni, jolla lapsena sain ratsastaa ja jota en saanut omakseni, vaikka kovasti halusin. Hyppääminenkin tuntui samalta. Minua nauratti ihan koko ajan.

Lupasin palata asiaan pian ja kaksi viikkoa myöhemmin sovin uudesta koeratsastuksesta, jolloin ajoimme Etelä-Karjalaan minua rutkasti kokeneemman ystävän kanssa. Illalla olin tehnyt hevoskaupat. Jos nämä olivatkin oleet melkein ensitreffit alttarilla, niin käytinpä ainakin asiantuntijaa apunani.

Niin. Ostin sitten suokin. Miten täykkäritamma vaihtui yhtäkkiä suokkiruunaan? Koska Päde ei tunnu suokilta. Koska se tuntuu lapsuuden unelmalta. Koska minua naurattaa joka kerta, kun näen Päden saati että kiipeän sen selkään. Koska Päden kanssa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Ei helppoa, mutta mahdollista.

Päde on 7-vuotias ruuna. Tähtään sen kanssa kenttäradoille. Meillä on vielä paljon tekemistä, etenkin koulupuolella, mutta kyllä kenttähevonen ostetaan sillä perusteella, että se hyppää hyvin ja innokkaasti.

Ja sitä Päde onkin: innokas, reipas, älykäs, yritteliäs, sopeutuva, seurallinen ja mukava pieni hevonen. Minun hevoseni. Me olemme molemmat isomahaisia (toistaiseksi), lyhytjalkaisia (ikuisesti) ja äänekkäitä (eteläkarjalaisia). Ja me nauramme paljon ja uskomme pystyvämme mihin vain.





Ratsastaminen ei ole ilmaista

$
0
0
Kuva: Erica Lilja
Tyttäreni yllätti minut viikonloppuna. En ollut huomannut, että hänkin oli odottanut Päden saapumista. Perjantai-iltana siskonpoikani ylioppilasjuhlavalmistelujen keskellä tytöltä pääsi lohduton itku kun hän tajusi, ettei pääse Päden luokse. Lauantai-iltana sitten menimme yhdessä tallille.

Tytär harjasi Päden hännän ja kylkiäkin. Sanoipa monta kertaa, miten kiva on, kun meillä on oma hevonen ja voidaan olla yhdessä tallilla. Tunsin valtavan piston sydämessäni tajutessani, että Tintin poismenon jälkeen yhteisiä tallireissuja ei ollut enää ollut. En ollut nähnyt järkeväksi ottaa tyttöä mukaan tallille ratsastustuntieni ajaksi. Nyt Päden myötä tuli mahdollisuus puuhastella yhdessä ja tytär nautti siitä valtavasti.

Tytär sanoi aikovansa letittää Päden hännän. Selvittäminen taisi kuitenkin väsyttää tytön ennen letitysharjoituksia. Yksi asia ratsastuksen suhteen tehtiin nopeasti selväksi: se ei ole ilmaista edes silloin, kun perheessä on oma hevonen. Kuusivuotiaallakin pysyy talikko kädessä ja hän pystyy keräämään lantakikkareet kentältä äidin ratsastuksen aikana. Kun Päde rauhoittui ensin minun allani, tuli tyttären vuoro ratsastaa. Olen päättänyt, että jos tyttäreni ei halua tehdä tallitöitä, tämä ei ole hänen lajinsa.

Seuraavana päivänä into kuitenkin oli ennallaan. Tytär ilmoitti tulevansa mukaan ja harjasi reippaasti hevosen kylkiä ja selvitti häntäjouhia. Varasipa ratsastusvuoroja itselleen muillekin päiville ja omatoimisesti pesi kotona vessan lattian. Yksi asia häntä vain jäi ihmetyttämään.

- Äiti kuule, miksi sun ei tarvitse maksaa ratsastamisesta?



Hevosenhoitajan työstä

$
0
0
Moni hevosenhoitaja ei kerrytä itselleen kovin suurta palkkapussia. Työ on usein vastaavanlaisesti palkattua kuin siivoojan työ, joskus jopa heikommin. Tämä ei kuitenkaan tunnu huolettavan alalle hakeutuvia. Hevosenhoitajan työ on monelle unelma-ammatti. Alalle hakeutuvissa on paljon sellaisia, joille ammattitutkinto avaa ovet sellaiseen hevostelun maailmaan, jossa puuhastelua hakijoiden perheillä ei ole ollut mahdollista taloudellisesti tukea.

Arvostan ihan hirmuisesti ihmisiä, jotka hoitavat hevosia. Ihan yhtä lailla arvostan ihmisiä, jotka hoitavat päiväkodissa lapsiani tai jotka siivoavat kouluja, laittavat suurtalouskeittiöissä ruokaa, hoitavat vanhuksia tai hoitavat piha-alueita ja puistoja. Kaikki nämä ovat myös tunnettuja matalapalkka-aloja. Niissä tietää tekevänsä ruumiillista työtä ihan toisella tavalla kuin toimistossa istuessaan. Työskentelin opiskeluaikana kesän suurtalouskeittiössä. Tuntipalkka oli ihan tuota samaa luokkaa ja vastuu rippikoululaisten ruokkimisesta melkoinen. Silti 1600 euroa/kk bruttona.

Aina kun tapaan työssäni hevosista innostuneen ja hevosalalle tähtäävän nuoren, koen kuitenkin velvollisuudekseni pyytää häntä hiukan laskemaan. Jos ratsastustunti maksaa 40 euroa ja työntekijälle jää hevosenhoitajan tuntipalkasta käteen 8 euroa/tunti, kuinka monta tuntia täytyy työskennellä ratsastustunnin eteen? Kuinka monta karsinaa täytyy siivota ja kuivittaa tienatakseen riittävästi harrastusrahaa?

Totuus ei ehkä ole näin karu. Hevosenhoitajan työhön kuuluu usein monia luontaisetuja ratsastamisen suhteen. Omaa hevostakin saattaa saada pitää tallissa työnantajan piikkiin. Leipä ei kuitenkaan ole kovin leveä. Oma yritys vaatii hurjasti pääomaa ja jossain vaiheessa hevosenhoitajalla on perhe, joka sekin pitää elättää. Hevosenhoitajan hommasta moni ei jää eläkkeelle.

Palkkaa tärkeämpi kysymys lienee kuitenkin se, onko alalle hakeutuvan haave hoitaa hevosia vai ratsastaa niitä. Jos mielenkiinto on hevosten hoitamisessa, kouluttautuminen ja työelämä tuskin tuottavat sellaista pettymystä, mitä se tuottaa jatkuvasta ratsastuksesta haaveileville. Vanhempiensa hoteissa elänyttä ei 1800 euron kuukausipalkka huoleta. Summa tuntuu joka tapauksessa suuremmalta summalta kuin kouluikäisenä tienatut taskurahat. Asuinpaikkakuntakin vaikuttaa siihen, miten palkalla tulee toimeen.

Tallitöitä tekevien nuorten mielessä on kuitenkin usein se, että jos he tekevät tunnin tallitöitä, siitä pitäisi saada ratsastaa tunti. Yllä mainitulla laskukaavalla kesäduunarin yksi ratsastustunti tulisi kuitenkin kuitatuksi vasta noin 20 karsinaa myöhemmin.

Se on hevosenhoitajalle puolen päivän työ, jos hän käyttää aikaa 15 minuuttia joka karsinaan. Lääkärin työssä summa on kasassa alle tunnissa.

Jälkikirjoitus klo 11.04
Olen aidosti iloinen jokaisesta alalle hakeutuvasta ja jokaisesta alalla työskentelevästä, jotka hoitavat hevosia motivoituneesti ja innolla. Hevosenpito on silti niin kallista, että vaikka jokainen hevosenomistaja soisi hevosten parissa työskentelevien mieluusti ansiaitsevan isompaa palkkaa ja talliyrittäjänkin pystyvä nostamaan itselleen edes jotain, he kaikki räpistelevät varmasti maksukykynsä ylärajoilla hevostensa kuukausimaksujen kanssa. 
Viewing all 322 articles
Browse latest View live